Let's go time – gong freedom

  • 91 185
  • 428
Loitsut ja kerran haaksirikkouduimme, Marhällanin majakalle.

Majakka, oli silloin vielä upouusi.

Uunituore ja kiiltävän musta.

Tunsimme, uutuudenviehätystä.

Majesteetillinen, myyttinen ja magneettinen.

Loikoillessa siinä, mieli matkasi.

Silmä lepäsi ja kauneus, se vangitsi.

Mammutti, yksi mammuttimaisista.

Eläytyen, olimme eristyksissä ja yksin.

Hallussa, haltioituneena.

Huomassa, hurmiotuneena.

Ypöyksin, vailla häiriötekijöitä..
 
Viimeksi muokattu:
Kerran aiemmin, aiemmin kerran istuimme iltaa kera Nervanderin.

Istuimme aamua, istumme päivää ja vietimme yötä.

Taltioija tuo, painoi seikkailumme mielensä sopukoihin.

Taltioi tarinaa, intohimoista ja kiihkeästi keinuttavaa.

Piippua polttelevat mursut ja painimme, miten me niiden kanssa painimme

Viuhtoen, kerroimme siitä hehkuen.

Syvälle sopukoihin, ikuisiin kirjoihin ja pysyviin kansiin.

Pyöräytimme huulen, nuuskan pyöreän pullean.

Hoipertelimme ulos, mökkirähjästä ulos.

Maailma pyöri, tulvi taikaa.

Hyräilimme hykerrellen, alla palvovien katseiden.
 
Viimeksi muokattu:
Entäs se, kun toimimme puutarhurina tuberkuloosiparantolassa.

Hurraa, panostimme aktiiviseen nuuskailuun ja mielikuvien sekä taivaanrannan maalailuun.

Katosimme metsiin, hukuimme suihkulähteisiin ja eksyimme, ikuisuuteen.

Kauneuteen, hurahdimme kummituksiin.

Runouteen, olimme veistoksellinen runo runoudesta.

Kohtalokas muistolehto ja maisema, oli tyly.

Sen henki, oli tyly ja hetki, oli tyly.

Dystopia, kuolemaa kaikkialla.
 
Viimeksi muokattu:
Kerran kiersimme kesän, kesän kiersimme mukana sirkuksen.

Metsän laidasta, ampaisimme mukaan hevosvetoisten vankkurien.

Kuva romanttinen, hamuaminen vapauden ja elämyksiä kohden.

Nuijimme estradilla itsemme ja yhä uudestaan, pieksimme henkihieveriin itsemme.

Olimme klovninuija, suviyössä ja suvituulessa.

Naukuu kahleissa ja ilmestyi, kirkas johtotähti eteen ilmestyi.

Kuin koira, seurasimme kuolaten ja aivan hulluna himoiten.

Sisältöpartneri, kuohuu pidot keholliset.
 
Viimeksi muokattu:
Raskasta, niin raskaita ovat hetket nuo.

Kun myönnyt, kun siedät ja et ole, et ole oma itsesi.

Et voi olla, siinä hetkessä ja tilanteessa.

Niinä päivinä, aikoina viieraina ja vastenmielisinä.

Onneksi ne ovat harvinaisuuksia, arjessa tässä.

Leijailussa kevyessä, haahuilussa päämäärättömässä.

Kultaa huuhtoen, hiekkaa varpaissa.

Sormet mullassa ja meri vaahtoaa, osoittaa kunniaa.

Katse liikkuu, ylhäältä alas ja alhaalta ylös.

Vaihvihkaa, tekee kaiken sen.

Se, olemme me.

Matkaamme valuen ja humaltuen.

Kiidämme, vaikka valumme.

Mattoa punaista, orgiat ja pulleat punaposkiset omput.

Ilmajoki, tuoksut ja Cocteau, runot.
 
Litorinameren rantavallia seuratessamme, muutimme olemustamme.

Luovuimme muinaisjäänteisyydestä, olimme elävä kulttuuriympäristö.

Pakana, ehdottomasti pakana ja noita sekä soturi.

Raivosimme, kunnes raivasimme ja sitten omistimme.

Olimme tyyni, seesteinen ja kannoimme kiviä, takaisin röykkiöihin.

Öisin kävelimme, härkäpoluilla ja kohtasimme, kulkijoita takaa vuosisatojen.

Silloin avauduimme, päästimme yöllisen tuulenvireen sisällemme.

Olimme kuin omenapuu ja kaikki oksat kantoivat hedelmää.

Yliluonnollista ja kaunista, henki ottaa omansa.
 
Viimeksi muokattu:
Kylmät tilat, taas kylminä.

Pellot puituina, vaikka tappuri mätänee navetan takana.

Näin havainnoimme, taltioimme ympäristömuutoksia.

Pyöräillessä, sateli kaatamalla.

Sisään. luhistuneeseen navettaan.

Rummutti ja lotisi, me olimme suojassa.

Ydinsisällön huomassa., hymyilevässä mielenmaisemassa.
 
Ropinan kaikotessa, ilma seestyi ja valoa tuoden, pilkisti aurinko.

Uutta luoden ja matka jatkui, isolle peltoaukealle vieden.

Aukea oli asumaton ja maisema kietoi, ajatuksiin vieden.

Pysähdyksissä, kaiken kaskellä ja mietteissä syvissä.

Keskellä aukean, aukeni kuva ja näky avautuva, se vavisutti.

Onko tämä, sairautta sielun?

Jos on, niin juhlikoon madot ja nauttikoon loiset.
 
Taittui, pilvet kerääntyi ja tuuli puuskui.

Piiskaten, kasvoja piiskaten ja mielialaa laskien.

Kuja autiotupien, takana rähjäisten kerrostalojen.

Kysyimme itseletämme, onko kuva romanttinen?

Muodot, muodokkuutta janoten ja hikeä, hikeä pintaan hakien.

Sykettä ja sähisevää mäkeä, hioo kroppaa ja palvoo egoa.

Edelleen kaivertaa, oliko se tuoksu kuoleman?
 
Hiekka kahisee etupyörässä, oksat raksahtelevat rapeasti ja vastaukset, ovat päiväselviä.

Kyllä, ruusupenkeissä ei ole seinäruusuja.

Kyllä, omistetaan tämä huomionkipeydelle.

Tien varressa puhkuva kuivuri, hönkii sakeana viljapölyä.

Suihkimme esiin pilvestä ja syöksymme eteenpäin kuin ohjus.

Olla eläin ja monumentti, vaikka ruusunvljelyn kulta-aika jäi 80-luvulle.
 
Rekkojen pyyhkiessä ohi, sessiot öiset ja pimeydessä luotu, tuhansien kilometrien taide.

Olla ilmiö ja nuolla, kirimaaleja kuin Zabel.

Kokea, jatkuva Stendhalin syndrooma

Puskee, sitkeän sinnikäs ja yössä siintäen, tolkutonta asfalttia.

Täydelliset ihmiskuoret ja edetä rullaillen, käsityskykyjä murskaillen.

Ja jossain etäällä tästä, kaksi hahmoa kohtaa.

Ne pamputtavat toisiaaan, intohimoisesti hamaan kuolemaan.

Se on osa, tarinaa suurempaa.

Luomiskertomusta ja magiaa.
 
Mielekkyyttä etsiessämme, vetäydymme syvään sulkutilaan

Tilaan, jossa mikään ei ole odottamisen arvoista.

Paikkaan, joka ei vaadi tai odota mitään.

Ei, tavoittele mitään.

Siellä kukkii vähäpätöisyys, huokuu hyväksyntä ja yhtyy ymmärrys.

On, elämätavallinnen vapaus.

Oma rytmi, asioiden.

Koko olemisen.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös