Queenista on sanottu jo lähes kaikki. Paitsi ettei silti kaikkea.
Vuosikymmeniin en tykännyt Queenista, koska en tykännyt Freddie Mercuryn äänestä, niin paljon kuin hänen muut ansionsa tunnustankin. Mutta sitten pitkän siedätyksen jälkeen jokin päässä naksahti viimeinkin. Se oli Queen II, joka on minusta bändin selvästi paras levy. Kukaan ei koskaan suositellut sitä, löysin sen ihan itse. Ja silloin tajusin, että vittu, tämä on kova. Ihan mestarillinen levy, 70-luvun kovimpia levyjä, muttei valitettavasti se, josta Queen yleensä muistetaan.
Mutta se on minulle se Queen, joka on jopa rakas. Tässä Queen on taitavimmillaan. Tämä on - uskaltaa jopa sanoa - heavy metalia, joka syntyi tuolloin, mutta tässä on myös viboja edelliseltä vuosikymmeneltä, sellaisia Beach Boys-stemmoja. Raskasta, kaunista ja silti vähän poppia. Historiallisestikin aivan jäätävän mielenkiintoista settiä, mutta myös niin mahtavaa ja upeaa. Ja pitää lisätä myös se, että soitto ja tuotanto on kestänyt harvinaisen hyvin aikaa. Brian Mayn kitarasoolot ovat yhtä räjähtäviä edelleen. Ja yllättäen minusta Freddie laulaa näissä ihan saatanan hyvin (ei sillä ettei joskus muulloin laulaisi). Mikään ei häiritse, kaikki on täydellistä.
Kyllä tämä on kovin erilaista kuin se Queen, josta monet pitävät. Ja minä en pidä siitä, minä pidän tästä. Mutta niinhän Beatleskin oli kovin monikasvoinen yhtye. Se on hyvän yhtyeen merkki.