Evilillä on ihan hyviä pointteja tuossa ylempänä. Levy-yhtiöt pakottavat naisartistit huoraamaan aika kovaa nykyään, mikä tekee sen että kaikki kuulostavat samalta. On todella vaikea erottaa mikä kimittävä tyttö siellä milloinkin laulaa. Joillakin heistä olisi varmasti persoonallisuutta, mutta sitä ei päästetä esiin, koska raha ratkaisee kaiken eikä mitään riskejä voi ottaa. Sitten on myös esim. Maarit "jäätelökesä" Hurmerinnan tytär joka kuulostaa ihan Antti Tuiskulta. Hänen äänessään käytetään levyllä jotain tietokone-efektiä, eikä siinä ole mitään järkeä, koska hän on muistaakseni livenä aivan hyvä nainen.
Tämä on tapahtunut myös vanhemmille laulajille. Esim Laura Voutilainen on julkaissut jo pitkään samantyyppistä "aikuisten naisten bileroskaa" millä Kaija Koo nousi takaisin suosioon hiljaiselon jälkeen (vanha Kaija Koo on ihan perus ok). Tuo ei varmasti ollut Voutilaisen idea, vaan levysopimuksen jatkon ehtona on ollut huoraamisen aloittaminen. Samoin voimme miettiä Vesalan tai Erinin suosiota. Varsinkin ensimmäinen pystyisi tekemään vaikka mitä, mut nyt mennään sieltä missä aita on matalin. Kaikki naiset eivät ole tähän suostuneet, mutta heistä ei sitten kyllä kuulla isoilla radioasemilla. Olematon kilpailu aiheuttaa ikävän tilanteen markkinaan.
-----------------------
Tässä Montrealin peliä odotellessa yritän nostaa taistelufiilistä rock n rollilla. Musiikki joka soi vielä aikanaan myös jäähalleissa ja teki minusta fanin. Myöskään 90-luvun lopussa näitä kappaleita ei enää hirveästi ollut radioissa, joten onneksi oli hallit ja kavereiden isoveljiä yms. Ikävää ettei King Henrik pelaa tänään, joten Kill the Kingiä ei tarvitse kuunnella..
Tiesin Rainbow'lta pitkään vain popahtavat radiohitit ja muutaman Dion ison biisin. Kun tutustuin bändiin paremmin aikuisena, niin sieltähän löytyi vaikka mitä. Ovat toki erilaisia aina laulajan mukaan, mutta hyviä juttuja löytyy paljon. Diolla toki läpikotaisin kovia levyjä. Ihme että isot pojat puhuivat aikanaan paljon Purplesta ja Dion sooloistakin, mutta Rainbow jäi taka-alalle.
Tässä tai jossain muussa Vapaan puolen ketjussa oli puhetta rumpujen soitosta. Jos mietin keikkoja joissa olen käynyt, niin yksi biisi joka elää rumpujen voimalla on ainakin Billion Dollar Babies. Oli hieno fiilis kun kuuli ensimmäistä kertaa kyseisten rumpujen lähtevän livenä IFKn hallissa! Kyseessä on Alice Cooperin mahdollisesti parhaan albumin nimikkoraita. Minua enemmän kitaransoitosta ymmärtävät tahot ovat myös kuolanneet vuosikaudet tämän aikakauden (71-76) Alicen kitaroinnin perään. Olen ehkä itse keskittynyt liikaa sanoituksiin ja hyviin kielikuviin, mutta onhan tuo viimeisen minuutin aikana etualalle iskevä kitara toki aika tiukka! Aina ei tarvitse soittaa mahdollisimman nopeasti, kovaa ja täysillä.