Kuntohuiput ja fyysinen harjoittelu jääkiekossa

[Osmo Rapeli]

Avataanpa toivottavasti tarpeeseen tälle aiheelle oma ketjunsa. Fyysinen harjoittelu ja sen vaikutus lopputuloksiin on turhaan sotkenut pelitapakeskustelua, vaikka keskustelu sinällään olisi mielenkiintoinen ja tarpeellinen lisä JA:n kiekkokeskusteluun.

Eniten paikallisilla alkuasukkailla™ on varmaan kokemusta ja tietoa SM-liigasta, mutta eiseväärinole puhua myös muista sarjoista.

Olisi erityisen mielenkiintoista kuulla havaintoja siitä, kuinka minkäkin joukkueen fyysinen harjoittelu on erityisesti onnistunut, epäonnistunut tai muuttunut vuosien saatossa tai tietyn kauden aikana.

Onko fyysinen harjoittelu SM-liigassa hyvällä tasolla kauttaaltaan? Onko fyysinen harjoittelu tarpeeksi yksilökohtaista? Missä seurassa vedetään mopoautolla ja suklaapatukoilla?

Montako kertaa kauden aikana huippukiekkoilija voi vetää keittoa? Entä kesällä? Minkälainen tilanne oli vuonna 1990? Entä 2000? Millainen se on nyt?

Montako valmentajaa seura kuntovalmentamiseen tarvitsee? Entä voimaharjoitteluun? Kuka määrää lopullisen tahdin, päävalmentaja vai apuvalmentaja? Kuinka paljon joukkueissa käytetään aikaa a) joukkueharjoittelun ja b) yksilöharjoittelun suhteen?

Onko kuntohuippu pelkkä myytti? Mihin aikaan kaudesta jalat voivat olla tukossa, vai ratkaiseeko peluutus enemmän jaksamista? Onko koko joukkueen kuntotasolla merkitystä jos ykköskenttä aka eniten pelaavat pelaajat on peluutettu puhki? Liittyykö "työn sankareiden" eli pudotuspeleissä tasoaan nostavien pelaajien kunniakulku eniten kuntoon? Siis tämä, että nimettömiä pelaajia nousee tähtiin yhden kevään ajaksi?

Voiko nykyliigassa pelaava maalivahti pelata korkealla tasolla 95% joukkueen kaikista peleistä korkealla tasolla?

TOIVOISIN ennakkoitsemoderointina, että eri osa-alueiden (fyysinen harjoittelu, henkiset asiat, pelitapa) saisi aikanaan vielä oman ketjunsa, jotta tässäkin ketjussa keskityttäisiin nimenomaan fyysiseen osa-alueeseen eikä sivu toisensa jälkeen inttämiseen ja muistutteluun siitä, kuinka "jääkiekko on kokonaisuus eikä yksikään osatekijä ratkaise kaikkea" tai kuinka se "ratkaisee kaiken". Kaikkihan sitäpaitsi tiedämme, että lajiharjoittelu on tähtipelaajan tai sellaiseksi aikovan a ja o. Tästäkin voisi toki puhua siinä tulevassa The Painoarvoketjussa.

Sivuavia ketjuja eri osa-alueille, mikäli haluaa niistä enemmän jutella:
Mistä maalintekijät suomalaiseen kiekkoiluun ? - Jatkoajan keskustelupalsta
Pelitapakeskustelu - Jatkoajan keskustelupalsta
Lasten taitovalmentajat - Jatkoajan keskustelupalsta
Valmentajien taso Suomessa - Jatkoajan keskustelupalsta
Juniorijääkiekon tulevaisuus - Kuinka saada parempia pelaajia? - Jatkoajan keskustelupalsta
Ovatko jääkiekkoilijat pääsääntöisesti absolutisteja? - Jatkoajan keskustelupalsta
Joukkuehenki rakoilee - kähinöitä ja kiusaamista seuran sisällä - Jatkoajan keskustelupalsta
Nuori Suomi-myytti - Jatkoajan keskustelupalsta

Olen vuosien varrella itse seurannut tarkasti milloin Kärppiä, milloin HPK:ta, milloin HIFK:ta ja milloin Jokereita ja Bluesia. Fyysisen harjoittelun osalta en ole ex-pertti vertaamaan seuraamiani joukkueita keskenään kovin kattavasti, mutta mutuna muistan HPK:n ja Jukka Jalosen otteiden tökkineen joulun jälkeen 2006. Siis mestaruuden alla.

Tuolloin puhuttiin, että oli normaalia että kova treeni ja huipennukseen valmistautuminen maksoi nimenomaan tammikuussa verojaan ja joukkue hävisi useita otteluita "tönköillä jaloilla". Oliko se vain myytti ja muistanko väärin, vai onko lauseelle perää? Onko muita esimerkkejä kuntohuipun hakemisesta? Mielipiteitä?

NHL:stä sen verran, että kulunut kausihan oli poikkeuksellinen nimenomaan tiukan otteluohjelman takia. Asiantuntijat puhuivat, että varsinkin maalivahdille 48 ottelun runkosarja oli oikeasti kuluttavampi, sillä tiukka pelirytmi on kovempi kuin iso ottelumäärä, normaalisti osalla maalivahdeista jopa 70 ottelun pintaan. Oletko samaa mieltä?

Kunnioitan hyviä tapoja. Ehkä en voi silti estää, jos joku juoruaa historian aikana nähdyistä antiharjoittelijoista SM-liigassa...

~BREASTS!!!

 

[Alvajärven Urho]

Hyvä, hieno ja tarpeellinen avaus! Kun ketjun avaus on noin kattava, tässä kokee liian (?) suurta vastuuta siitä, pystyykö vastauksellaan enää antamaan mitään uutta. Onko vastaukseni tarpeeksi hyvä tähän ketjuun, kun toistaiseksi ketjun viestit ovat 100 % asiaa.

Minun on ensinnäkin vaikea kirjoittaa fyysisestä harjoittelusta sivuamatta lajiharjoittelua. Päävalmentaja vastaa kokonaisuudesta, eli siitä millä tavalla pelikirjaa harjoitellaan ennen kautta ja kauden aikana. Jos päävalmentaja haluaa elokuussa kaksi lajiharjoitusta joka päivä, fysiikkaharjoittelua ei voi juuri olla tai se on palauttavaa. Tämä oli kärjistys, jokaisen päävalmentajan pitäisi SM-liigatasolla tajuta antaa ennen kaikkea preseasonilla aikaa myös kehittävälle fysiikkaharjoittelulle ja palautumiselle. Mutta tärkeysjärjestys on tuo - ensin lajiharjoittelu ja sitten fysiikkaharjoittelu. Tämä näkyy myös siellä tammikuussa; jos joukkueen peli on sekaisin ennen kuin mitään fysiikkapiikkejä vedetään kevättä silmällä pitäen, ei kukaan (pää)valmentaja anna joukkuettaan fysiikkakoutsin rääkkiin vaan ensin pistetään peliä kuntoon pelikirjaharjoitteissa. Korostetusti näin käy aina kun päävalmentaja vaihtuu kesken kauden. Tämä näkyy kenties niin, että peli saadaan kuntoon ja pisteitä ropisee runkosarjan lopussa, mutta sitten kun mennään huhtikuulle ja pitäisi pelata joka toinen ilta, kenties pitkiä jatkoeriä ja pääosin kärkikenttien kautta, bensa onkin lopussa. Ai niin, eihän fysiikka ratkaise, se menee aina tasan, näin on joku viisas sanonut...

Paras tilanne on se, että päävalmentaja on myös fysiikasta hyvin kärryillä. JYPillähän Jyrki Aho vastasi fysiikkavalmennuksesta silloin kun RD oli puikoissa ja käsittääkseni aika isosti oli mukana myös silloin, kun oli itse päävalmentajana. Tämä edesauttoi varmasti siinä, ettei astuttu lajiharjoittelulla fysiikan varpaille, eikä toisinpäin. Mikäli päävalmentaja on kokenut jermu, joka paskat välittää oheisharjoittelusta ja fysiikkavalmentajaksi astelee juuri Vierumäeltä valmistunut räkänokka, on tuon fysiikkavalmentajan kenties vähän vaikea saada läpi ajatuksiaan milloin pitäisi tehdä pohjia pitkää kevättä silmällä pitäen. Totuus on kuitenkin se, että kun kausi loppuu huhtikuun lopulla ja uusi alkaa harjoituspeleillä elokuussa -> tuolla kolmen kuukauden jaksolla ei kenestäkään kynäniskasta tehdä vahvaa rouhijaa, hitaasta luistelijasta nopeaa jne. Tai sitten kaikki aika pitäisi käyttää sen heikkouden parantamiseen ja jos se esim. on voimanhankintaa, siinä syödään nopeusominaisuudet täysin. Kesällä tehdään pohjat, joita pitäisi pystyä kauden aikana jalostamaan kohti niitä ominaisuuksia, joita halutaan parantaa.

Hyvä ystäväni toimi puolenkymmentä vuotta erään SM-liigajoukkueen fysioterapeuttina ja jonkin verran myös fysiikkavalmentajana. Tuolla homma toimi niin, että fysiikkavalmentaja veti joukkueen yhteiset oheisharjoitteet. Kauden aikana näitä luonnollisesti on vähän tai nekin on ainakin osittain omatoimisia. Junnut, jotka eivät mahtuneet pelaamaan tai loukkaantumisista toipuvat sen sijaan olivat usein tekemässä oheisharjoittelua myös pelien jälkeisinä palauttavina päivinä, esim. juuri fysioterapeutin kanssa. Mikäli tuo oli suunnitelmallista ja tehokasta, näiden junnujen fyysisiä ominaisuuksia pystyttiin parantamaan paljonkin kauden aikana. Sen sijaan ykkösketjussa pelaavat yli 30-vuotiaat kanukit eivät ainakaan kehittyneet ominaisuuksissa ja maaottelutauot menivät lähinnä palautumiseen. Syksyllä heidät "peluutettiin" kuntoon isoilla pelimäärillä, reilulla luistelulla jne. Ominaisuudet eivät kauden aikana kehittyneet, mutta pelisilmällä ja riittävällä levolla nämä pystyivät pelaamaan kauden. Mikäli joukkueen rosteri on laaja eikä sitä "perriniä" tarvitse peluuttaa yli- ja alivoimissa alusta loppuun, pystyy myös tämä vanhempi kanukki tekemään jonkin verran ylläpitävää/kehittävää fysiikkaa kauden aikana. Väittäisin, että tässä on SM-liigassa edelleen eroa joukkueesta toiseen: jossakin Rautakorven, Dufvan, Ahon & co:n joukkueissa myös nämä vahvistukset pakotetaan jollakin tavalla mukaan fysiikkaharjoitteluun, mutta jossakin SaiPassa, Kerhossa, Ipassa, HIFKissä (ennen Summasta) se väsynyt kanukki on väsynyt kanukki, eikä treenaa vaan lepää. En tiedä, tämä on osittain mutua.

Toinen puoli on sitten tuo palautuminen ja ravinto. Kun nuo junnut tekevät säntillisesti sen voimapuolen ja se tarttuu kroppaan, vastaavasti he myös nollaavat sitä hyödyllistä harjoittelua ryypäten ja rellestäen. Kyllä kiekkoilijoille edelleen keitto maistuu, vaikka meno on kymmenessä vuodessa rauhoittunut. Tämä syö ehkä sitä fyysisen harjoittelun hyötyä, mutta kuten kaikki tietävät, kyllähän se känni joskus myös tuo rentoutta ja purkaa paineita. Se vaan ei voi olla tapa, joka otetaan käyttöön aina kun on tappioputki tai oma pisteetön putki venyy. Vaikka jääkiekkoilijat ovat ammattilaisia ja ammattimaistuneet paljon viimeisen vuosikymmenen aikana, tässä on silti ihan järkyttävä ero yksilöurheilijoihin. Porukassa tyhmyys tiivistyy vai mistä johtuu, mutta voi verrata melkein keneen tahansa vaikkapa Kalevan Kisoihin selvinneeseen yleisurheilijaan ja elämäntavat tällä yleisurheilijalla ovat taatusti urheilullisemmat kuin keskivertoliigakiekkoilijalla. Ja ero on selvä, vaikka urheilusuorituksen taso on yhtä selvä toiseen suuntaan. Monet kuntourheilijatkin kiinnittävät enemmän huomiota ruoan laatuun, ravinnon säännöllisyyteen ja terveellisyyteen kuin yksin asuva, parikymppinen liigakiekkoilija. Joo, eihän se sitä yksittäistä irtokiekkoa häviä sen takia, että tuli peliä edeltävänä iltana vedettyä pizza ja kolme olutta, mutta kokonaisvaltainen urheilija olisi saanut enemmän irti fyysisesti/taidollisesti/henkisesti jo aamujäistä, olisi nukkunut kenties paremmat päiväunet ja olisi kenties ennakoinut terävämmin irtokiekkoon johtaneeseen tilanteeseen. Tämä ravinto-/alkoholiosuus on samaiselta ystävältäni kuultua + kaupungilla nähtyä juttua. Jotkut kestävät tätä paremmin, joidenkin pitäisi elää urheilullisemmin jotta pystyisivät pitkän liigauran tekemään. Pari vuotta sitten eräs paikkakuntalainen osakeyhtiö voitti SM-liigan ja voin sanoa, että valmistautumista playoffs-sarjojen välillä pystyi seuraamaan myös muualla kuin hallilla. Eikä se ollut oppikirjojen mukaista, mutta paskanko väliä enää.

Fysiikasta voi tehdä vahvuuden tai heikkouden. Mikäli tuo puoli hoidetaan säntillisesti, ei se SM-liigatasolla voi enää olla määräävä heikkous. Ammattilaisjoukkue voi käyttää niin paljon aikaa tähän(kin), että sillä ei ole enää pakko kenenkään hävitä vastustajalle. Jotta siitä tekisi ylivertaisen vahvuuden muihin verrattuna, se veisi niin paljon aikaa muulta (tärkeämmältä), että se tuskin on järkevää. Tuo aika kannattanee käyttää pelikirjan vahvistamiseen. Mutta silti väitän, että vieläkin liigatasolla on eroja niin paljon, että fysiikka voi jossakin kohtaa ratkaista, koska jossakin näitä asioita ei hoideta pieteetillä.

 

[dana77]

Onko kuntohuippu pelkkä myytti? Mihin aikaan kaudesta jalat voivat olla tukossa, vai ratkaiseeko peluutus enemmän jaksamista? Onko koko joukkueen kuntotasolla merkitystä jos ykköskenttä aka eniten pelaavat pelaajat on peluutettu puhki? Liittyykö "työn sankareiden" eli pudotuspeleissä tasoaan nostavien pelaajien kunniakulku eniten kuntoon? Siis tämä, että nimettömiä pelaajia nousee tähtiin yhden kevään ajaksi?

Kysyin joskus eräältä liiga-valmentajalta hänen ajatuksistaan kuntohuippuun liittyen. Hänen vastauksensa oli, että hän ei sellaiseen usko. Joukkueen pelaaminen oli hänen mukaansa niin paljon muuta kuin pelkkä fyysinen suoritus, ettei hän pitänyt tuollaista ollenkaan merkittävänä osana kokonaisuutta. Tähän nyt sitten joku vittuilemaan kun ko. valmentaja ei ole mestaruutta voittanut, että siitähän se oli kiinni.

Omana näkemyksenäni näkisin, että siellä on kentällä pelaajia jotka pelaavat 25 min pelissä ja pelaajia jotka pelaavat 5 min pelissä, vaikka lähtökohtaisesti kaikki ovat about yhtä kovakuntoisia. NHL:n finaalien ollessa raskaimmillaan, jotkut kokoonpanossa olevat marginaaliset pelaajat jäävät vain pariin-kolmeen minuuttiin vaikka ihan taatusti ovat freshejä ja motivoituneita. Tässä tilanteessa on aika vaikea nähdä että fysiikka olisi se ratkaiseva juttu pelaajien välisissä eroissa, vaan kyllä se on taito joka ratkaisee tietyn riittävän fyysisen tason jälkeen. Fiksun (hyvän) pelaamisen ja tyhmän pelaamisen välinen ero on moninkertaisesti merkittävämpi jaksamisen suhteen kuin se pohjalla oleva kunto. Juoksija ei voita pyöräilijää vaikka mikä olisi.

Lisäksi hyvä on muistaa, että finaalijoukkueista toinen on saattanut pelata pudotuspeleissä jopa puolisentusinaa peliä enemmän kuin vastustaja ja sekään ei vielä ole ratkaisevaa (vaikka toki edun tuokin). Tähän verrattunakin arvioisin sillä, että vetääkö noin cooperin 4000 metriin vai toinen 3900 metriin olevan täysin marginaalisen asian.

Sitä en kiellä etteikö kovalla harjoittelulla saada paikkoja niin pahasti jumiin etteikö se näkyisi peliesityksessä negatiivisesti. Huipulla tietenkin erot ovat pieniä jolloin kaikki keinot halutaan käyttään ja runkosarjassa yksittäisen pelin häviäminen voi hyvällä, pudotuspelipaikan varmistaneelle joukkueelle olla täysin yhdentekevää, mutta siti epäilen että ovatko tuollaiset harjoituspiikit mikään menestymiskeino. Tärkemmäksi luulisin sen, että hommat tehdään pitkäjänteisesti laadukkaasti (tunnollinen ja monipuolinen kesäharjoittelu estämään loukkaantumisia, oikea ravinto, palautumiset, lihashuollot).

Jos nykyään liiga-pelaajat voivat kauden aikana vetää alkoholia ja syövät valkoista pullaa, niin onkohan se äärimmäinen fyysinen harjoittelu edes se juttu?

 

[Alvajärven Urho]

Kysyin joskus eräältä liiga-valmentajalta hänen ajatuksistaan kuntohuippuun liittyen. Hänen vastauksensa oli, että hän ei sellaiseen usko. Joukkueen pelaaminen oli hänen mukaansa niin paljon muuta kuin pelkkä fyysinen suoritus, ettei hän pitänyt tuollaista ollenkaan merkittävänä osana kokonaisuutta. Tähän nyt sitten joku vittuilemaan kun ko. valmentaja ei ole mestaruutta voittanut, että siitähän se oli kiinni.

Omana näkemyksenäni näkisin, että siellä on kentällä pelaajia jotka pelaavat 25 min pelissä ja pelaajia jotka pelaavat 5 min pelissä, vaikka lähtökohtaisesti kaikki ovat about yhtä kovakuntoisia. NHL:n finaalien ollessa raskaimmillaan, jotkut kokoonpanossa olevat marginaaliset pelaajat jäävät vain pariin-kolmeen minuuttiin vaikka ihan taatusti ovat freshejä ja motivoituneita. Tässä tilanteessa on aika vaikea nähdä että fysiikka olisi se ratkaiseva juttu pelaajien välisissä eroissa, vaan kyllä se on taito joka ratkaisee tietyn riittävän fyysisen tason jälkeen. Fiksun (hyvän) pelaamisen ja tyhmän pelaamisen välinen ero on moninkertaisesti merkittävämpi jaksamisen suhteen kuin se pohjalla oleva kunto. Juoksija ei voita pyöräilijää vaikka mikä olisi.

Lisäksi hyvä on muistaa, että finaalijoukkueista toinen on saattanut pelata pudotuspeleissä jopa puolisentusinaa peliä enemmän kuin vastustaja ja sekään ei vielä ole ratkaisevaa (vaikka toki edun tuokin). Tähän verrattunakin arvioisin sillä, että vetääkö noin cooperin 4000 metriin vai toinen 3900 metriin olevan täysin marginaalisen asian.

Sitä en kiellä etteikö kovalla harjoittelulla saada paikkoja niin pahasti jumiin etteikö se näkyisi peliesityksessä negatiivisesti. Huipulla tietenkin erot ovat pieniä jolloin kaikki keinot halutaan käyttään ja runkosarjassa yksittäisen pelin häviäminen voi hyvällä, pudotuspelipaikan varmistaneelle joukkueelle olla täysin yhdentekevää, mutta siti epäilen että ovatko tuollaiset harjoituspiikit mikään menestymiskeino. Tärkemmäksi luulisin sen, että hommat tehdään pitkäjänteisesti laadukkaasti (tunnollinen ja monipuolinen kesäharjoittelu estämään loukkaantumisia, oikea ravinto, palautumiset, lihashuollot).

Jos nykyään liiga-pelaajat voivat kauden aikana vetää alkoholia ja syövät valkoista pullaa, niin onkohan se äärimmäinen fyysinen harjoittelu edes se juttu?

No joo, tuohon kuntohuippu-juttuun en ottanut itsekään millään tavalla kantaa.

Mikäli kaikki menisi kuten elokuvissa, ei loukkaantumisia, peli kulkee ja otteluohjelma sallii, tottakai joukkue silloin muuttaa jotenkin myös fyysisen harjoittelun rytmitystä esimerkiksi tammikuulla. Jotta peli (ja kunto) kehittyisi, vaatii keho myös fyysisesti erilaisen ärsykkeen. Tämä vaan todennäköisesti on jääkiekkojoukkueen osalta hyvin epätodellinen tilanne toteutuakseen. Joukkueen ringissä on 25-30 äijää, joista ehkä kymmenellä on se tilanne, että ovat voineet vetää harjoitteet ohjelman mukaisesti. Viisi on loukkaantuneena, viisi on ollut pitkään loukkaantuneena eikä pohjia ole tehty ja viisi on peli-/matkustusrytmistä niin poikki, että lepo on tärkeämpi kuin fysiikkapiikki tammikuussa. Plus että joukkueesta on lähtenyt kolme pelaajaa ja tullut kolme uutta tilalle, joiden fyysinen harjoittelu on ihan eri vaiheessa kuin muiden.

Jos fysiikkavalmennukseen panostetaan ja se on tarpeeksi yksilökohtaista, jotakin kenties lopputalvesta tehdään eri tavalla, mutta tuskinpa joukkueena. Jokaiselle on kenties tehty edellisenä keväänä henkilökohtainen harjoitusohjelma, mutta sen pitäisi elää aika tavalla kauden aikana kun on nähty syksyn rooli, kuormitus, matkustaminen, loukkaantumistilanne, pelitapa jne. Ei ole mikään helppo paletti hallittavaksi yhdelle fysiikkavalmentajalle.

Uskon siis, että varmasti jokainen fysiikkakoutsi haluaisi vetää jonkinlaisen kovemman harjoitusjakson, josta sitten keventämällä ennen tärkeimpiä pelejä saadaan aikaan jonkin sortin kuntopiikki. Käytännössä koko joukkueella tuollaisen vetäminen olisi pelillinen itsemurha, koska noita piikkiin kykenemättömiä (loukkaantuneita, vaillinaisilla pohjilla harjoittelevia, ylirasittuneita) on joukkueessa tuossa vaiheessa liikaa ja vaikutus olisi pelkästään negatiivinen.

 

[dana77]

Kirjoitukseni ei ollut millään tavalla vastaus Sinulle. Itseasiassa kirjoitiin sen jo ennen kuin luinkaan erinomaista kirjoitustasi.

Minusta tuo yksilöllisyys on tärkeä pointti. Fyysistä harjoittelua ei voida suunnitella ja toteuttaa laadukkaasti koko joukkueelle samalla tavalla, vaan jokaiselle pelaajalle pitäisi olla oma räätälöity ohjelmansa, omat mittauksensa ja omat seurantansa. Se vaatii paljon paljon resursseja ja selvää on että päävalmentajat eivät sitä voi tehdä. Niinpä se joudutaan tekemään "sivullisten" toimesta, jotka eivät pelaajien varsinaista harjoittelua vedä. Niinpä yhtälö on erittäin vaikea ja työläs.

 

[J.Grönvall]

Pari asiaa tulee heti mieleen:

1. Onko olemassa vielä liigajoukkueita joissa ei tehdä yksilöllisiä ohjelmia?

2. Voiko todella olla, että päävalmentaja hoitaa liigaseurassa vielä fysiikan valmentamisen?

Molemmat kuulostavat kyllä niin kivikautiselta, että toivottavasti ei näin enää tapahdu. Toki päävalmentaja tietää (toivottavasti) pelikirjansa fyysiset vaatimukset ja sen perusteella voi antaa alan ammattilaiselle speksit minkä mukaan pelaajia lähdetään kehittämään.

Ymmärrän myös, että nuorille pelaajille voi fysiikkaa opettaa myös ryhmässä, ns. perusvoiman ja -kestävyyden hankkiminen onnistuu myös isommalle joukolle. Sen sijaan muutaman vuoden säännöllisesti treenanneet voisivat minusta jo siirtyä yksilöllisen ohjauksen piiriin. (Olettaen, että se kova punttitreeni aloitetaan vasta lähempänä 18:aa ikävuotta.

Itse epäilen, että kuntohuippua rakennetaan keväälle jolloin kauteen mahtuisi yksi kuormittavampi treenijakso pelien päälle. Ongelma lienee siinä, että tuollaisen jakson pitäisi kai käytännössä olla vähintään kaksi kuukautta ja se pistää kropan todella lujille pelien kanssa. Toisaalta hyväkuntoiselle pelaajalle tavallinen runkosarjapeli ei pitäisi kovin kuormittava olla.

PS.

Puntilla olen tänä kesänä seurannut vierestä mm. Pekka Saravon, Markus Kankaanperän ja Ville Niemisen harjoittelua, sekä useampien Tapparan ja Ilveksen juniorijoukkueiden myös. Todella paljon panostetaan toiminnalliseen voimaan, tasapainoon ja kehonhallintaan. Perusliikkeistä kyykky ja rinnalleveto näyttäisivät olevan nuorilla ohjelmassa.

Kokeneempien pelaajien osalta näyttäisi siltä, että kovia puntteja ei enää tehdä juurikaan. Tappara kuuleman mukaan myös painii kesäisin.

 

[Alvajärven Urho]

1. Onko olemassa vielä liigajoukkueita joissa ei tehdä yksilöllisiä ohjelmia?

En usko, että on. Mutta se, miten ohjelmaa yksilöllisesti kehitetään pitkän kauden aikana, on varmasti hyvin erilaista. Jos se fysiikkavalmentaja on läsnä jatkuvasti (päätoiminen?), hän varmaan muuttaa ohjelmia sitä mukaa kun joku kaveri pääseekin eurohöntsiin silloin kun pitäisi tehdä kova loikkaviikko, esimerkiksi. Jos taas kaveri hoitaa liigajoukkueen fysiikkaharjoittelun konsultointia pääosin kesällä ja tauoilla, eikä osallistu päivittäiseen toimintaan, epäilen että päivitykset "päivän kunnon" mukaan jäävät ohjelmiin urheilijan omalle vastuulle/lajivalmentajan vastuulle/fysioterapeutin vastuulle.

2. Voiko todella olla, että päävalmentaja hoitaa liigaseurassa vielä fysiikan valmentamisen?

Ei yksin varmasti missään. Voi vetää yhteisiä fysiikkaharjoitteita ja olla fysiikkavalmentajan kanssa tekemässä ohjelmia, vetämässä suuria linjoja, mutta tuskin toimii fysiikkavalmentajana analysoiden testejä ja kehitystä.

Itse epäilen, että kuntohuippua rakennetaan keväälle jolloin kauteen mahtuisi yksi kuormittavampi treenijakso pelien päälle. Ongelma lienee siinä, että tuollaisen jakson pitäisi kai käytännössä olla vähintään kaksi kuukautta ja se pistää kropan todella lujille pelien kanssa. Toisaalta hyväkuntoiselle pelaajalle tavallinen runkosarjapeli ei pitäisi kovin kuormittava olla.

Ei tuon jakson tarvitse olla noin pitkä. Ei lähellekään. Riippuu tietysti pohjista mitä on luotu ja miten fysiikkaa treenataan muilla jaksoilla kuin tuolla kuormittavalla, mutta jo parin viikon rankemmalla jaksolla saadaan jotain aikaan, eikä tuon pidempiä saa kovemmat jaksot olla ennen kuin pitää olla palauttava viikko välissä. Jos on aikaa ja mahdollisuuksia, voi tuon kaksi kovaa viikkoa + palauttava toistaa heti perään, mutta tuskinpa on. Vaikka kovat puntit ovatkin suurimmalla osalla historiaa, kovat fysiikkajaksot syövät väkisinkin nopeutta ja tekevät rennosta suorittamisesta jäykempiä - näkyy liikaa pelisuorituksissa, jos ollaan kypärästä alaspäin jumissa useampi viikko.

 

[J.Grönvall]

Ei tuon jakson tarvitse olla noin pitkä. Ei lähellekään. Riippuu tietysti pohjista mitä on luotu ja miten fysiikkaa treenataan muilla jaksoilla kuin tuolla kuormittavalla, mutta jo parin viikon rankemmalla jaksolla saadaan jotain aikaan, eikä tuon pidempiä saa kovemmat jaksot olla ennen kuin pitää olla palauttava viikko välissä. Jos on aikaa ja mahdollisuuksia, voi tuon kaksi kovaa viikkoa + palauttava toistaa heti perään, mutta tuskinpa on. Vaikka kovat puntit ovatkin suurimmalla osalla historiaa, kovat fysiikkajaksot syövät väkisinkin nopeutta ja tekevät rennosta suorittamisesta jäykempiä - näkyy liikaa pelisuorituksissa, jos ollaan kypärästä alaspäin jumissa useampi viikko.

No miten fysiikkaa harjoitellaan kauden aikana? Onko se ylläpitävää vai tähtääkö se kehitykseen (progressio). Eikös tuollakin ole olennainen ero sen harjoittelun kuormittavuuden kanssa?

Jotenkin sitä on aina ajatellut, että kovat ja kehittävät harjoitukset tehdään off-seasonilla, pelikauden aikana pitää sitten sopeuttaa siihen pelimäärään sitä harjoittelua, ja tällöin lienee aika vaikeaa vetää kovinkaan kuormittavia treenijaksoja, vai? Kuormittavalla meinaan sitä, että progressiotahan ei tapahdu jos ei vedetä suorituskyvyn ylärajoilla.

Ja vielä jatkaen, niin miten ja ennen kaikkea miksi jääkiekkoilijan kauden aikainen harjoittelu eroaa rytmitykseltään esim. yleisurheilijan vastaavasta? Molempiahan voi ajatella tässä tapauksessa myös yksilöurheilijoina, molemmat kilpailevat (toki yu vähemmän) ja ainakin toinen todistettavasti ajoittaa kuntohuipun tietylle ajanjaksolle.

 

[arpa80]

Pari asiaa tulee heti mieleen:

1. Onko olemassa vielä liigajoukkueita joissa ei tehdä yksilöllisiä ohjelmia?

2. Voiko todella olla, että päävalmentaja hoitaa liigaseurassa vielä fysiikan valmentamisen?

Molemmat kuulostavat kyllä niin kivikautiselta, että toivottavasti ei näin enää tapahdu. Toki päävalmentaja tietää (toivottavasti) pelikirjansa fyysiset vaatimukset ja sen perusteella voi antaa alan ammattilaiselle speksit minkä mukaan pelaajia lähdetään kehittämään.



PS.

Puntilla olen tänä kesänä seurannut vierestä mm. Pekka Saravon, Markus Kankaanperän ja Ville Niemisen harjoittelua, sekä useampien Tapparan ja Ilveksen juniorijoukkueiden myös. Todella paljon panostetaan toiminnalliseen voimaan, tasapainoon ja kehonhallintaan. Perusliikkeistä kyykky ja rinnalleveto näyttäisivät olevan nuorilla ohjelmassa.

Kokeneempien pelaajien osalta näyttäisi siltä, että kovia puntteja ei enää tehdä juurikaan. Tappara kuuleman mukaan myös painii kesäisin.

Käydään varmaankin samalla salilla. Monena aamuna Saravo on ollut reenaamassa Malisen ja Kaksosen kanssa, ja vaikuttaa että heillä kaikilla on sama ohjelma, paljon kyykkyjä ja erinlaisia loikkia/hyppyjä. Toki voi olla että he kolme ovat oma pienryhmänsä.

Ilveksenkin jamppoja siellä näin ja heillä oli oikein valmentaja piiskaamassa (Koistinen, Jokipakka + kolmas). Ja jos tuolla tavalla vääntävät, niin ei tule väsy puseroon ihan heti.

Mutta yhtäläisyytenä täytyy sanoa että salinmukaisella tavalla he reenaavat, joukkueesta huolimatta.

Joskus 5-6 vuotta sitten kävin keskustasa Albatrossi nimisellä salilla niin siellä näkyi Ilveksen silloisia pelaajia ja sillon se salin puolella reenaminen oli ainakin Ilveksellä perus kyykkyhauispena-reeniä. Joku Näppilä väänsi rinnallevetoa kun sen ainoa osasi ja sillä liikkukin rauta hyvin.

Eli kehittynyt on ainakin tuo salilla tekeminen juurikin siihen toiminnallisempaan suuntaan.

 

[Alvajärven Urho]

No miten fysiikkaa harjoitellaan kauden aikana? Onko se ylläpitävää vai tähtääkö se kehitykseen (progressio). Eikös tuollakin ole olennainen ero sen harjoittelun kuormittavuuden kanssa?

Jotenkin sitä on aina ajatellut, että kovat ja kehittävät harjoitukset tehdään off-seasonilla, pelikauden aikana pitää sitten sopeuttaa siihen pelimäärään sitä harjoittelua, ja tällöin lienee aika vaikeaa vetää kovinkaan kuormittavia treenijaksoja, vai? Kuormittavalla meinaan sitä, että progressiotahan ei tapahdu jos ei vedetä suorituskyvyn ylärajoilla.

Hyviä kysymyksiä... Yleistykset, että fysiikka on aina vakio, liittyvät käsittääkseni siihen, että fysiikkaa ei juurikaan yritetä kehittää enää kauden aikana vaan se on ylläpitävää. Tokihan silti fyysisetkin ominaisuudet voivat kehittyä, koska pelataan paljon ja se kuormittaa tiettyjä fyysisiä ominaisuuksia jopa harjoittelua enemmän. Esimerkiksi kestävyysominaisuudet voivat olla syksyllä heikot, jos on kesällä operoitu paikkoja eikä ole pystynyt hankkimaan kestävyyttä ennen kauden alkua. Tottakai kestävyys kehittyy tällöin pelkillä peleillä.

Kehittävä harjoitteluhan ei ole aina kovempaa kuin kova pelitahti, harjoitella voidaan kehittävästi myös muuten kuin suorituskyvyn ylärajoilla. Esim. kestävyysurheilijan harjoittelustahan suuri osa on matalilla tehoilla hidasta junnaamista, eikä pitkäkään lenkki tunnu pahalta. Jos jääkiekkoilijan kestävyyspohja on heikko, ei tarvitse treenata suorituskyvyn ylärajoilla vaan kehittää kestävyyttä, johon on lukuisia erilaisia tapoja. Samoin nopeusominaisuuksien harjoittelu vaatii nopeusharjoituksia hyvin levänneenä ja palautuneena. Ei ole rankkaa.

Puhutaan kuitenkin nyt siitä, että ammattilaisjoukkue SM-liigasta haluaa rakentaa kuntopiikkiä kevääksi. Jos lähdetään taaksepäin liikkeelle: fyysinen, paras suorituskunto saadaan yleensä esiin keventämällä harjoittelua/fyysistä rasitusta ja tekemällä teräviä, yleensä lyhytkestoisia harjoitteita. Näin siis pitäisi mennä viimeiset viikot ennen kuntohuippua. Joitakin koviakin treenejä sinne joukkoon tarvitaan, varsinkin jos kuntohuipusta on tarkoitus saada pitkä (kuukauden playoffs). Mutta pääosin niin, että harjoitukset lyhenee, kevenee. Vaikeaa tietysti käytännössä toteuttaa, kun samaan aikaan pelitahti ja matkustaminen kovenee ja lajiharjoituksissa jokainen asia on tärkeä, tiettyyn vastustajaan kun keskitytään.

Ennen tuota kuntohuipun esiin houkuttelua on sitten pitänyt tehdä jotain kovemmin kuin normaalisti. Mikäli mennään ihan kollektiivisesti eikä mietitä yksittäisen pelaajan henkilökohtaista kehityskäyrää, vaan joukkueen vireystilaa, vedetään kaksi tai kolme kahden viikon pätkää kovempaa, välissä kevyempi viikko. Miedoimmillaan vaikutus saataisiin sillä, että vaikka joukkueella olisi kovalla viikolla kolme peliä, treenattaisiin kuin olisi yksi tai kaksi. Pari kertaa päivässä välipäivinä, joista toinen kenties pelkästään fysiikkaa. Yksittäisen treenin ei tarvitse mitata suorituskyvyn ylärajaa; sitä mittaa jo se, että tuollaisen kovan viikon viimeisessä pelissä pelaa täysillä. Eikä ole järkevää vetää välipäivän treenejä maitohapoille, koska pelatakin pitää. Mutta kokonaiskuormitus saadaan yli normaalin (ja pitäisi saada yli playoffseissa olevan tason) ja palautumisvaiheessa muutaman viikon päästä mieli on kepeä, luistin on kepeä ja lihakset rennot.

Tämä on kuitenkin se juttu, jossa taatusti ensi talvenakin joku SM-liigan päävalmentajista puhaltaa pilliin ja sanoo, että ei. Alun perin on mietitty kovaksi viikoksi tammikuun kolmatta viikkoa ja kas kas, alkukauden pelit menevätkin niin että vastaan asettuu kolme päävastustajaa. Ei varmaan vedetä kovaa viikkoa tuossa, jos tarvitaan kolme voittoa ettei pleijariviiva karkaa.

Mikäli fysiikkavalmennukselta löytyy aikaa ja resursseja, edellä mainittua ei toteuteta kollektiivisesti vaan henkilökohtaisesti. Silloin EHT:lla kiertävä kaveri kenties vetää kovan viikon eri kohdassa kuin A-junnu tai nelosketjun jyrä. Kuvaamassani esimerkissä joukkuetta vedettiin yhteisharjoituksilla (mm. lajitreeneillä) kovilla viikoilla, mutta näissä henkilökohtaisissa ohjelmissa on se "vika", että niiden pitää sulautua osaksi jäällä treenaamista. Ei se junnu saa vapaata jääharjoituksesta sen takia, että tällä viikolla pitäisi vetää kova fysiikka. Jää on tärkeämpi.

Ja vielä jatkaen, niin miten ja ennen kaikkea miksi jääkiekkoilijan kauden aikainen harjoittelu eroaa rytmitykseltään esim. yleisurheilijan vastaavasta? Molempiahan voi ajatella tässä tapauksessa myös yksilöurheilijoina, molemmat kilpailevat (toki yu vähemmän) ja ainakin toinen todistettavasti ajoittaa kuntohuipun tietylle ajanjaksolle.

Eihän se periaatteessa saisikaan erota, jos haettaisiin kiekkoilijalle vain ja ainoastaan fyysistä optimisuoritustilaa pleijareihin. Yleisurheilija voi kuitenkin valita (pääosin) kilpailuohjelmansa sen mukaan, mikä sopii harjoitusohjelmaan. Tai ainakin rakentaa harjoitusohjelman sen mukaisesti. Kiekkoilijalle SM-liiga naksauttaa sarjaohjelman, johon on vaan sopeuduttava. Ja kuten edellä kuvasin, sen jääkiekkoilijayksilön harjoitusohjelman on sopeuduttava joukkueen harjoitusohjelmaan. Jos päävalmentaja kokee, että tänään on harjoiteltava jäällä, tänään harjoitellaan jäällä ja fysiikka jää väliin, vaikka tälle yksilölle olisi hyödyllisempää sillä hetkellä tehdä toisinpäin. Sama koskee lepoa; mennään joukkueen mukana vaikka olisi fiksumpaa levätä. Yleisurheilija voi levätä kun tuntuu siltä ja tehdä fysiikkaharjoituksen/tekniikkaharjoituksen juuri silloin kun on optimaalisinta.

Yleisurheilijan kausi on lisäksi huomattavasti lyhyempi ja sisältää reilusti vähemmän kilpailuja. Harjoittelulla on siis huomattavasti suurempi merkitys fyysiseen suorituskykyyn kuin kiekkoilijalla. Tämä myös mahdollistaa paremman levon ja palautumisen. Jos kiekkoilija pelaa n. 80 peliä vuodessa ja yleisurheilija n. 20, yleisurheilija tekee moninkertaisen määrän harjoituksia yhtä kilpailua varten. Niinpä niistä osa on helpompi jättää palauttaviksi, osa kehittäviksi, osa tekniikkaharjoitteiksi - kiekkoilijan on tehtävä kompromissejä.

 

[Pekkis]

Hyvä keskustelu meneillään, mutta eräs tärkeä pointti on jäänyt vaille huomiota. Jos valmentaja on tehnyt vaikka vaan yhden vuoden sopimuksen, niin aika suuren riskin hän ottaa, jos alkaa rakentaa seuraavaa 12 kuukautta niin kuin järkevintä olisi.

Keväästä alkaen laadukasta harjoittelua pitkälle syksyyn. Kausi jo päällä, mutta treeni vaan jatkuu. Huippukunto ajoitetaan sinne keväälle jolloin tosi pelit pelataan. Mutta käytäntö taitaa olla se, että jos ei pelit ala heti syksystä sujumaan, niin monoa tulee. Ole siinä sitten tavoitteelinen valmentaja.
Tai jos ei nyt ihan monoa, niin pelaajien agentit kovistelevat seuravaihdolla, jos ei tyyli muutu. Tästä kirjoitti taannoin Pekka Virta.

Otetaan harjoittelun suunnittelusta ääriesimerkki kestävyysurheilun puolelta. Valmentaja saa motivoituneen ja lahjakkaan 10 vee juoksija/hiihtäjä/suunnistaja-taimen työstettäväksi. Edessä on vuosien työ pelkän pohjakunnon rakentamisessa. Ensin pitää harjoitella, että sitten joskus voidaan alkaa tosissaan harjoittelemaan. Isoa Tulosta alkaa tulla mahdollisesti vasta 10 vuoden päästä. Missä vaiheessa jääkiekkoilijan polulla tehdään se työ, jonka pitäisi taata jokaiselle jaksamisen 25 min/peli sitten aikuisena?

Katselin keväällä Skoda-cupin pelejä, ja olihan se koomista, kun eräskin koohottaja kiersi kerran kentän ympäri, ja ei kun vaihtoon. Siitäkin kierroksesta puolet tultiin maila pystyssä.

Maalaisjärjellä seuraava. Jos pelaaja jaksaa "painaa" sen 30-40 sek/vaihto, niin olisiko sulanmaan harjoittelussa sen verran varaa kiristää, että oltaisiin vaikka 50-60 sek/vaihto työmaalla? Ammattilaiset kuitenkin kyseessä. Vaihdon ollessa päällä ei kyseinen joukkue ole kyllä vaarallisimmillaan. Haavoittumimmillaan enemmänkin.

 

[J.Grönvall]

Keväästä alkaen laadukasta harjoittelua pitkälle syksyyn. Kausi jo päällä, mutta treeni vaan jatkuu. Huippukunto ajoitetaan sinne keväälle jolloin tosi pelit pelataan. Mutta käytäntö taitaa olla se, että jos ei pelit ala heti syksystä sujumaan, niin monoa tulee. Ole siinä sitten tavoitteelinen valmentaja.
Tai jos ei nyt ihan monoa, niin pelaajien agentit kovistelevat seuravaihdolla, jos ei tyyli muutu. Tästä kirjoitti taannoin Pekka Virta.

Hyvä huomio! Tässä kohtaa voisi myös miettiä (taas) sitä seurajohdon substanssia, jos nihkeät otteet johtuvat kovasta treenikaudesta. Itse uskon, että SM-Liiga on sen verran ammattimaistunut myös johdon osalta, että ymmärretään odottaa, ellei peli ole sitten ihan toivottomassa takalukossa.

Liigassa on yksi ilmiö joka toistuu vuodesta toiseen lähes samankaltaisena. Nimittäin syksyn yllättäjäjoukkueet joista kohistaan runkosarjan alkupuolikas. Lähes säännönmukaisesti nämä joukkueet tippuvat keväällä roimasti, vaikka pelaisivat edelleen käytännössä samalla tasolla. Yksi syy on tietenkin pelikirjoissa mutta mitä mieltä olette siitä, paljonko tällaisissa tapauksissa fysiikka merkitsee, eli herkistelläänkö tällaisissa joukkueissa jo runkosarjan alkuun, jotta saadaan tärkeitä pisteitä heti silloin?

Toinen ilmiö, mikä liittyy enemmänkin kannattajiin ja mediaan on playoffeissa käytävä keskustelu siitä miten joku joukkue "ei voi jaksaa" jne. Ja käytännössä aina se joukkue kuitenkin jaksaa, vrt. Blues 2011. No jos näillä pelimäärillä ei voi jaksaa, niin miten ihmeessä NHL:ssä voi? Vai sanotaanko D-sana...

Hyviä kysymyksiä... Yleistykset, että fysiikka on aina vakio, liittyvät käsittääkseni siihen, että fysiikkaa ei juurikaan yritetä kehittää enää kauden aikana vaan se on ylläpitävää. Tokihan silti fyysisetkin ominaisuudet voivat kehittyä, koska pelataan paljon ja se kuormittaa tiettyjä fyysisiä ominaisuuksia jopa harjoittelua enemmän. Esimerkiksi kestävyysominaisuudet voivat olla syksyllä heikot, jos on kesällä operoitu paikkoja eikä ole pystynyt hankkimaan kestävyyttä ennen kauden alkua. Tottakai kestävyys kehittyy tällöin pelkillä peleillä.

Siis tätähän kutsutaan pelikunnoksi ja lienee selvää, että se paranee jokaisella pelaajalla myös. Mutta jos nyt mietitään ihan tervettä n. 24-26-vuotiasta pelaajaa, niin miten tuossa iässä harjoitellaan kausi läpi.

Tämä on kuitenkin se juttu, jossa taatusti ensi talvenakin joku SM-liigan päävalmentajista puhaltaa pilliin ja sanoo, että ei. Alun perin on mietitty kovaksi viikoksi tammikuun kolmatta viikkoa ja kas kas, alkukauden pelit menevätkin niin että vastaan asettuu kolme päävastustajaa. Ei varmaan vedetä kovaa viikkoa tuossa, jos tarvitaan kolme voittoa ettei pleijariviiva karkaa.

No tämä lienee enemmän joukkueesta kiinni (siis sarjatilanteesta ja potentiaalista). Itse uskon enemmän siihen, että kun tavoite on asetettu jonnekin ja prosessi lyöty lukkoon, niin tuo kova viikko vedettäisiin joka tapauksessa suunnitellusti. Olettaen siis, että muutkin joukkueet näin tekevät, jolloin tämäkin tasoittuu pitkässä juoksussa.

Mutta kaiken kaikkiaan tuntuisi oudolta jos minkäänlaista kuntohuippua ei rakennettaisi, vaan oltaisiin tavallaan väsyneempiä silloin kun tosipelit alkavat. Oman kokemukseni mukaan tilanne on täysin päinvastainen eli pelaajat suorastaan lentävät kentällä. Osansa on pääkopalla mutta kroppa sen työn kuitenkin tekee.

 

[Alvajärven Urho]

Liigassa on yksi ilmiö joka toistuu vuodesta toiseen lähes samankaltaisena. Nimittäin syksyn yllättäjäjoukkueet joista kohistaan runkosarjan alkupuolikas. Lähes säännönmukaisesti nämä joukkueet tippuvat keväällä roimasti, vaikka pelaisivat edelleen käytännössä samalla tasolla. Yksi syy on tietenkin pelikirjoissa mutta mitä mieltä olette siitä, paljonko tällaisissa tapauksissa fysiikka merkitsee, eli herkistelläänkö tällaisissa joukkueissa jo runkosarjan alkuun, jotta saadaan tärkeitä pisteitä heti silloin?

Enemmän tämä varmasti liittyy pelikirjaan, mutta aika usein esim. uudet valmentajat tähtäävät myös fyysisesti lähes huippukuntoon jo kauden alkuun. Siinä pelataan omaa työpaikkaa silmällä pitäen ja toki se on myös joukkueelle hyvä. Jos valmentaja on untuvikko ja epäilee perseensä kestävyyttä kannattajien tai joukkueen silmissä tappioputkissa, sille ostetaan aikaa pelaamalla alkukaudesta hyvin. Kun se hyvä alkukausi vieläpä ruokkii itseluottamusta, tuo väkeä katsomoon, tällä flow:lla mennään yllättävän pitkälle. Sihvonen on joskus kirjoittanut ihan fiksusti siitä, kuinka sokea pelaaja on. Kokeneeltakin pelaajalta saattaa jäädä näkemättä, että valmentaja keventää oikein reilusti harjoittelua ennen sarjan alkua ja teettää teräviä nopeusvoimaharjoitteita, kun aiempina syksyinä on rassattu paikkoja tukkoon vielä sarja-avausta edeltävillä viikoilla. Keventäminen voi tapahtua myös vaihtamalla fysiikkaharjoitteita kevyiksi jääharjoitteiksi, joilla hiotaan se pelikirja muita valmiimpaan iskuun ja jätetään fysiikka toissijaiseksi, vaikka preseasonilla pitäisi kenties mennä jossain kohtaa toisin päin.

Toinen ilmiö, mikä liittyy enemmänkin kannattajiin ja mediaan on playoffeissa käytävä keskustelu siitä miten joku joukkue "ei voi jaksaa" jne. Ja käytännössä aina se joukkue kuitenkin jaksaa, vrt. Blues 2011. No jos näillä pelimäärillä ei voi jaksaa, niin miten ihmeessä NHL:ssä voi? Vai sanotaanko D-sana...

Siinä vaiheessa kun pleijarit alkaa, harjoittelulla tuskin enää tuohon on vaikutusta. Mitä pidempään runkosarjan lopussa on uskallettu treenata kohtuullisen kovaa, sitä pidempään sitä kuntoa riittää ennen piiputtamista keväällä. Päällä on kuitenkin uskomattoman iso vaikutus väsymyksen tunteeseen ja huippukunnon tunteeseen. Jos ne pelit sujuu, sitä vaan yllättäen jaksaa. Ja kun kaveri vierellä jaksaa, jaksaa itsekin. Kiekkokin on pallopeli, itseluottamuslaji. Ensin se väsymys ja kunnon katoaminen alkaa näkyä välipäivinä, matkustamisessa, venyttelyissä (yms. oheisharjoitteissa). Ensin katoaa into tehdä noita huolella urheilullisesti vaikka peleissä jaksaakin täysillä, sitten katoaa peleissä peliote selvässä johto/tappioasemassa tai vaikka vaihtoon luistellessa ja lopuksi fyysinen väsy estää terävät otteet itse pelitilanteessa.

Kokeneemmat pelaajathan "säästävät" itseään juuri niin, että eivät juuri intoile oheistreeneissä, välipäivän jäillä jne. Osittain fiksua, mutta myös lyhytjänteistä. Kun tuolle tielle lähtee, tilanne yleensä jatkuu liian pitkälle, eli missään vaiheessa ei tehdä edes sitä ylläpitävää fysiikkaa. Sitten tulee paikalle joku, josta nämä kaverit puhuvat vuoden päästä että tämä pelaaja X "opetti minut harjoittelemaan". Toisin sanoen näytti, miten pysyykin yllättäen paremmassa kunnossa kun syö/lepää/treenaa kuten urheilija.

Siis tätähän kutsutaan pelikunnoksi ja lienee selvää, että se paranee jokaisella pelaajalla myös. Mutta jos nyt mietitään ihan tervettä n. 24-26-vuotiasta pelaajaa, niin miten tuossa iässä harjoitellaan kausi läpi.

Tämä varmaan oli kysymys? Pelikunnon lisäksi tuolla peluuttamisella saatetaan parantaa myös peruskestävyyttä, nopeutta, räjähtävyyttä yms. fyysistä ominaisuutta. Pelikunnolla itse käsitän sen pelinomaisen tilanteen jaksamisen. Että pystyy ottamaan niitä täysivauhtisia vaihtoja ja parin minuutin paussin jälkeen tekemään saman uudestaan. Ja että tämä tapahtuu nimenomaan luistimilla, eikä portaissa juosten, kuten ehkä kesällä asiaa on harjoiteltu.

Mutta se 24 - 26-vuotias terve pelaaja.. Oletetaan myös, että hän on vakiokokoonpanossa, esim. 2-3 -kentissä ja pelaa kaikki pelit keskimääräisellä vastuulla, mutta ei sentään maajoukkueen mukana sarjatauoilla. Sarjaohjelma käteen, testitulokset käteen ja suunnittelemaan. Kun pohjat on hyvät, syyskaudella voidaan esimerkiksi panostaa jonkun heikkouden parantamiseen. En usko, että syyskuu - joulukuu -välillä haetaan mihinkään ajankohtaan sen kummempaa huippua, vaan joukkueena keskitytään pelin parantamiseen ja fysiikassa voidaan tehdä hyvinkin yksilöllisesti töitä. Esimerkiksi jos tämän pelaajan ensimmäiset potkut eivät ole teräviä, puuttuu räjähtävyyttä, kenties jaloista voimaa suhteessa kropan painoon. Suunnitellaan syyskauden kevyimmille peliviikoille tälle pelaajalle extra-oheistreenejä tätä tukemaan. Muuten mennään joukkueen mukana, eli oheisharjoittelu on huoltavaa ja punteista, kuntopalloista, loikista yms. haetaan terävyyttä. Jonkinlainen jaksotus on varmasti taustalla, eli jollakin viikolla tehdään enemmän/kovempaa kuin toisilla viikolla, jotta kroppaa vuoroin rasitetaan, vuoroin palautetaan enemmän. Mutta varsinaisesti ei ajeta kroppaa koville eikä palautella liikaa.

No tämä lienee enemmän joukkueesta kiinni (siis sarjatilanteesta ja potentiaalista). Itse uskon enemmän siihen, että kun tavoite on asetettu jonnekin ja prosessi lyöty lukkoon, niin tuo kova viikko vedettäisiin joka tapauksessa suunnitellusti. Olettaen siis, että muutkin joukkueet näin tekevät, jolloin tämäkin tasoittuu pitkässä juoksussa.

Minä en jaksa uskoa, että uskallettaisiin olla noin pitkäjänteisiä. Päävalmentaja pelaa edelleen siitä työpaikastaan (ja sitä kautta myös se fysiikkakoutsi), joten ihan varmasti mennään peliohjelman ehdoilla. Tämä on varmaan myös yhtenä syynä niiden alkukauden yllättäjien hiipumiseen. Ei missään vaiheessa uskalleta tehdä sitä fysiikkaa tukevaa harjoituspiikkiä, koska mitä pidemmälle mennään, sitä tärkeämmäksi pisteet tulevat ja joku tukkoisilla jaloilla fysiikkapiikin takia hävitty peli voi olla ratkaiseva, niin sarjataulukossa kuin henkisestikin. Valmentajat sanovat aina, että seuraava peli on tärkein. Niin on. Eletään liian pitkään viikko kerrallaan kokonaiskuva unohtaen, joka voi näkyä sitten pelin täydellisenä katoamisena kun fysiikka sulaa alta ja tulee kenties loukkaantumisia.

 

[dana77]

Toinen ilmiö, mikä liittyy enemmänkin kannattajiin ja mediaan on playoffeissa käytävä keskustelu siitä miten joku joukkue "ei voi jaksaa" jne. Ja käytännössä aina se joukkue kuitenkin jaksaa, vrt. Blues 2011. No jos näillä pelimäärillä ei voi jaksaa, niin miten ihmeessä NHL:ssä voi? Vai sanotaanko D-sana...

Jaksaminen on aina suhteellista vastustajaan. Risto Dufvaa vapaasti lainatakseni, riittää kun jaksaa parhaiten paikalla olijoista.

Nämän kauden alussa NHL:ssä oli tempo ihan mieletön. Kaikki tiesivät että kausi on lyhyt niin joka pelillä on väliä ja pelaajat olivat hyvin levänneitä. Kun pelit jatkuivat, niin tempo laski väsymyksen myötä. Tai siltä se ainakin näytti. Vastaavasti syksyllä pelatuista World Cupeista ei ole vastaavaa välittynyt.

Olisi erittäin mielenkiintoista, jos Stanley Cupin finaaleissa olisi vastakkain tasaväkiset joukkueet, joista toinen olisi pelannut maksimimäärän pelejä ja toinen olisi saanut levätä optimaalisesti. Mahdottomuus on vaan siinä, että tasaväkisyyttä ei voida arvioida ilman että joukkueet pelaavat vastakkain sekä yhtä väsyneinä että sitten koeasetelman mukaisesti.

 

[J.Grönvall]

Minä en jaksa uskoa, että uskallettaisiin olla noin pitkäjänteisiä. Päävalmentaja pelaa edelleen siitä työpaikastaan (ja sitä kautta myös se fysiikkakoutsi), joten ihan varmasti mennään peliohjelman ehdoilla. Tämä on varmaan myös yhtenä syynä niiden alkukauden yllättäjien hiipumiseen. Ei missään vaiheessa uskalleta tehdä sitä fysiikkaa tukevaa harjoituspiikkiä, koska mitä pidemmälle mennään, sitä tärkeämmäksi pisteet tulevat ja joku tukkoisilla jaloilla fysiikkapiikin takia hävitty peli voi olla ratkaiseva, niin sarjataulukossa kuin henkisestikin. Valmentajat sanovat aina, että seuraava peli on tärkein. Niin on. Eletään liian pitkään viikko kerrallaan kokonaiskuva unohtaen, joka voi näkyä sitten pelin täydellisenä katoamisena kun fysiikka sulaa alta ja tulee kenties loukkaantumisia.

Näkisin juuri noin, että nuo syksyn yllättäjät eivät oikein edes voi tehdä tuota, vaan kyseeseen tulevat parhaat joukkueet, ne joiden tavoite (ja materiaali) on selvästi mitalipeleissä. Ja viime kädessä, ainakin ns. hyvien joukkueiden kohdalla, tullaan siihen miten uskalletaan luottaa siihen omaan ammattitaitoon ja kykyyn viedä prosessi loppuun. Jos sitä uskallusta on, niin tuo kova viikko vedetään ja pyritään sitten taktisin keinoin ottamaan pinnoja noista tärkeistä peleistä, kun jalat ovat tukossa.

Tässähän pätee se rosterin potentiaalisuus, eli mitä on mahdollista saada irti käytössä olevista pelaajista. Fakta on, että erittäin usein nämä syksyn komeetat asettuvat tuonne sijoille 7-10 ja siinäkin seiska on jo yläkanttiin. Toinen ääripää on esimerkiksi 2010 Lukko joka oli erinomainen syyskaudella ja romahti lopulta täysin siihen nähden. Rauli Urama peluutti fyysisesti vaativaa, nopeaa pystysuunnan jääkiekkoa ja liekö se ollut osallisena playoffien mahalaskuun (pelikirja oli tässäkin isossa roolissa).

 

[Alvajärven Urho]

Tässähän pätee se rosterin potentiaalisuus, eli mitä on mahdollista saada irti käytössä olevista pelaajista. Fakta on, että erittäin usein nämä syksyn komeetat asettuvat tuonne sijoille 7-10 ja siinäkin seiska on jo yläkanttiin. Toinen ääripää on esimerkiksi 2010 Lukko joka oli erinomainen syyskaudella ja romahti lopulta täysin siihen nähden. Rauli Urama peluutti fyysisesti vaativaa, nopeaa pystysuunnan jääkiekkoa ja liekö se ollut osallisena playoffien mahalaskuun (pelikirja oli tässäkin isossa roolissa).

Kaikki fysiikkaharjoittelussakin linkittyy tuohon pelikirjaan. Kaikilla pelitavoilla ei voi pelata tukkoisilla jaloilla. Silloin kovempi piikki kesken sarjan vaatii koutsilta pokkaa vetää pari peliä nihkeästi tai muuttaa taktiikkaa niihin peleihin.

Kun mietitään RD:n viimeisen kahden vuoden JYPiä, joukkue tuli aina tauoilta hirveässä latingissa. Parhaat pelit olivat aina viikon - kahden sisään maaottelutaukojen jälkeen. Sitten alkoi hiipua luistin ja ajatus, viimeiset pelit ennen seuraavaa taukoa olivat aina passiivista, väsynyttä JYPiä. Tämä näkyi myös pleijareissa, parasta kiekkoa oikeastaan puolivälierissä. Koska tilanne oli noin, en jaksa uskoa että tauoilla hirveän kovaa harjoiteltiin. Todennäköisesti levättiin (myös henkisesti) ja saatiin energiat täyteen. Mutta ensimmäisinä RD:n vuosina vastaavaa pelillistä vuoristorataa ei näkynyt. Unohtuiko taukojen välissä fysiikan harjoituttaminen vai eikö sitä uskallettu tarpeeksi tehdä, koska taktiikka vaati aktiivista prässiä syvälle vastustajan päähän ja kovaa luistelutempoa? Ahon aikaan nämä erot tasoittuivat huomattavasti - tauolta ei tultu yhtä pirteästi, mutta ei vastaavasti lähdetty tauolle yhtä väsyneinä.

Jännä miten paljon 10 päivän maaottelutauko rytmittää pelaajien/valmentajien mielikuvissa sarjaa, vaikka yksittäisisillä joukkueilla voi muutenkin olla viikon taukoja sarjan keskellä. Eikä kukaan edes ole maaottelukomennuksilla. Jo pari viikkoa ennen tuota taukoa aletaan puhua, miten silloin laitetaan peliä/fysiikkaa kuntoon vaikka todennäköisesti treenimäärä ei hirveästi poikkea normiviikosta, kun osa tauosta varmasti levätään.

 

[Number 11]

Toinen ilmiö, mikä liittyy enemmänkin kannattajiin ja mediaan on playoffeissa käytävä keskustelu siitä miten joku joukkue "ei voi jaksaa" jne. Ja käytännössä aina se joukkue kuitenkin jaksaa, vrt. Blues 2011. No jos näillä pelimäärillä ei voi jaksaa, niin miten ihmeessä NHL:ssä voi? Vai sanotaanko D-sana...

Yksi ero SM-liigan ja NHL:n välillä pudotuspeleissä jaksamisen osalta on pelitahti. Suomessa tuo pelitahti on pahimmillaan ihan järjetön. Esimerkiksi 2012 pudotuspeleissä väitän fyysisen jaksamisen olleen jo iso este Bluesille edetä Pelicansia vastaan välieristä finaaliin. Tuona keväänä Blues pelasi 15 pudotuspeliottelua 26 päivään. Kertaakaan välissä ei ollut edes kahta perättäistä lepopäivää. 0,733 lepopäivää pelipäiviä kohden. NHL:ssä jos vertaa vaikkapa Chicagon tämän vuoden matkaan mestariksi, niin lepopäiviä oli 1,5 pelipäiviä kohden. NHL:ssä myös pudotuspeliotteluiden pelaaminen kahtena päivänä putkeen on todella harvinaista.

Tietenkin NHL:ssä pelimatkat ovat pidempiä, mutta matkustaminenkin on varmasti vähän järkevämmin toteutettu eikä rahaa jouduta samalla tavalla miettimään. Suomessahan on ihan normaalia vetää 400km bussilla välittömästi iltapelin jälkeen takaisin kotipaikkakunnalle. Jostain Kuopiostakaan ei enää pelin jälkeen lentoja Helsinkiin lähde. Muistaakseni tuosta syystä tällä kaudella KalPa-Jokerit muutettiin alkamaan tuntia aiemmin, jotta Jokerit ehtisivät viimeiselle lennolle.

Tosiaan tuolloin 2012 keväällä Bluesin joukkue oli historiallisesti pudottanut KalPan jatkosta oltuaan tappiolla otteluvoitoissa 0-3. Välierissä Pelicansia vastaan etenkin viimeisissä otteluissa pelaajista aidosti näkyi väsymys kuuhun asti. Kävin noita vanhoja viestejä lukemassa viimeisen välierän otteluketjusta ja todella moni näki tuon "bensan loppumisen". Tässä linkissä mm. yksi "ulkopuolisen" (ei Bluesin tai Pelicansin kannattaja) näkemys sarjan loppua koskien otteluketjusta. Pelitapaa Blues ei siinä kesken sarjan tai pudotuspelien mainittavasti muuttanut. Mainittakoon vielä se, että Pelicans oli tuossa sarjassa muutenkin kaikin puolin parempi. Nyt Bluesilla ei vaan tuntunut olevan mitään mahdollisuuksia aidosti edes haastaa lahtelaisia.

Fysiikkavalmennuksesta en niin paljon tiedä, että osaisin sanoa olisiko tuo Bluesin silmiinpistävän selkeä väsyminen pystytty välttämään. Fyysinen jaksaminenkin on kuitenkin yksilöllistä ja joukkue koostuu erilaisista yksilöistä. Olisiko joukkue pitänyt kasata eri tavalla? Tai kuormittaa avainpelaajia vähemmän? En tiedä. Se nyt ainakin on selvää, että SM-liigan ottelutahti ratkaisuhetkillä on aivan liian kova.

Edit. Joku saattaa ihmetellä, että miksi juuri tässä mainitsemassani sarjassa ero fyysisessä jaksamisessa muka näkyisi niin selvästi, kun käytännössä koskaan sitä eroa ei pysty varmuudella näkemään. Tarjoan tässä pohdittavaksi edelleen myös noiden ns. säälipleijareiden vaikutusta. Kolmekin peliä elämästä ja kuolemasta neljään päivään juuri ennen varsinaisten pudotuspelien alkua saattaa näkyä. Tai vaihtoehtoisesti ei näy. Edes puhtaasti subjektiiviseen havainnointiin perustuvaa tutkimusmateriaalia tästä on todella vähän, sillä vasta ihan viime vuosina sääliplayoffseista on ylipäätään noustu välieriin.

 

[choose_life]

Jaksaminen on aina suhteellista vastustajaan. Risto Dufvaa vapaasti lainatakseni, riittää kun jaksaa parhaiten paikalla olijoista.

Tietty, ja se on suhteessa myös kokonaispakettiin. Pahemmin kärjistämättä: taito/tekniikka-, pelinluku-, rytmitys- jne. taidoiltaan parempi pelaaja pystyy väsyneenäkin tekemään paljon enemmän oikeita ratkaisuja kuin samassa tai kovemmassakin fyysisessä kunnossa oleva puukäsi ja/tai koohottaja.

Samoin voi olla iso ero siinä, missä roolissa ja kenen kanssa pelaa. Yksikin kaveri, joka pystyy tekemään muista parempia (oli kaveri sitten pelintekijä, kahden suunnan raataja tai perusvarmasti hommansa hoitava luottopakki) voi auttaa kentällisessä toisia pääsemään positiivisesti "helpommalla". Ts. vielä sen yhden tai viiden tai viidentoista vaihdon yli ilman kämmejä ja takaiskuja, vaikka olisi jo niin saatanan kukkuu ettei osaa edes omaan vaihtoaitioon:).
Jotkut myös yksinkertaisesti kestävät kovaa fyysistä rasitusta ja jatkuvaa henkistä(kin) painetta paremmin kuin toiset, vaikka esim. testituloksissa ei merkittäviä eroja olisikaan. Ja valmentaja, joka osaa johtaa ja oikeasti ymmärtää paitsi peliä myös joukkuettaan, kyllä tietää keitä ne ovat.

Olisi mielenkiintoista, jos Stanley Cupin finaaleissa olisi vastakkain tasaväkiset joukkueet, joista toinen olisi pelannut maksimimäärän pelejä ja toinen olisi saanut levätä optimaalisesti. Mahdottomuus on vaan siinä, että tasaväkisyyttä ei voida arvioida ilman että joukkueet pelaavat vastakkain sekä yhtä väsyneinä että sitten koeasetelman mukaisesti.

NHL:stä noin yleisesti taas kerran se muistutus, että siellä ei pelikaudella harjoitella kovaa käytännössä ollenkaan. Ei tietenkään, koska a)pelaajat ovat jo lähdössä eri tasolla ja heidän katsotaan olevan fyysisesti suht "valmiita" (pl. tosi nuoret ja toipilaat, joille on omia ohjelmia) b)ei ole aikaa c)prioriteetit ovat siellä missä niiden pitääkin olla. Pel(e)issä.

Mutta tosiaan, hyvää keskustelua. Jatkakaa.

 

[J.Grönvall]

Yksi ero SM-liigan ja NHL:n välillä pudotuspeleissä jaksamisen osalta on pelitahti. Suomessa tuo pelitahti on pahimmillaan ihan järjetön.

Pelitahti ja fyysinen valmius, sillä kuten choose_life tuossa jo totesi, niin NHL:ssä pelaajien tietty taso fysiikassa on jo lähtökohta. Paitsi läski-Joe Thorntonin kohdalla (toivottavasti muuten Sashasta ei tule uutta JT:tä, vaan ennemminkin se Kopitar sitten).

No leikki sikseen. Säälipleijareita vihaan edelleen sydämestäni enkä voi käsittää miksi joukkueet asetetaan noin eriarvoiseen asemaan. Toisaalta, onko kolme matsia viikkoon kuitenkaan nyt NIIN kova fyysinen rasitus pelaajille?

Mitä tulee tuohon mainitsemaasi Bluesiin, niin varmasti tuo pelitahti on tuntunut mutta kuten itsekin totesit, niin Pelicans oli kuitenkin runkosarjan kakkonen ja paljon laadukkaampi joukkue kuin Blues (ehkä jopa fyysisesti). Kyllähän KalPan oikeastaan jo "piti" tiputtaa Blues, mutta pannu ei kestänyt. Pelicansilla se sen sijaan kesti.

NHL:ään vielä palatakseni niin minä koen, että etenkin playoffeissa vaatimustaso on aivan hurja. Jos lasketaan joukkue joka etenee Stanley Cupin finaaliin asti, niin matseja on vähintään 12 kappaletta (käytännössä aina enemmän) ja pelit ovat luonteeltaan täysin eri planeetalta fysiikan kannalta. Pelin tempo, pieni kaukalo, pelin fyysisyys ja päälle matkustukset niin kovilla ovat janarit varmasti. Siihen alle 82 ottelua runkosarjalätkää, niin ei voi kuin ihailla joukkueiden parhaita pelaajia jotka vetävät jo niissä kovia minuutteja.

Pohjois-Amerikkalaisessa urheilukulttuurissa myös paineet ovat erittäin kovat näillä franchise-pelaajilla ja siksi pidän koripallon, lätkän ja jenkkifutiksen tähtiä todella suuressa arvossa, siis näitä jotka voittavat mestaruuksia. Miettikää nyt jotain Michael Jordania tai Kobe Bryantia ja heidän panostaan mestaruuksissa, niin mitä vittua? :)

Kysytääs nyt samaan syssyyn, että mihin laskette jääkiekon fyysisiltä vaatimuksiltaan, eli meneekö vaativien lajien joukkoon vai keskikastiin?

Itse arvostan korkeimmalle ammattivapaaottelijat (MMA), painijat, kymmenottelijat sekä telinevoimistelijat. Jääkiekkoilijat ovat mielestäni vielä kaukana noista, vaikka tällaisen meikäläisen murskaavat lajissa kuin lajissa.

 

[Pekkis]

Tässähän pätee se rosterin potentiaalisuus, eli mitä on mahdollista saada irti käytössä olevista pelaajista. Fakta on, että erittäin usein nämä syksyn komeetat asettuvat tuonne sijoille 7-10 ja siinäkin seiska on jo yläkanttiin. Toinen ääripää on esimerkiksi 2010 Lukko joka oli erinomainen syyskaudella ja romahti lopulta täysin siihen nähden. Rauli Urama peluutti fyysisesti vaativaa, nopeaa pystysuunnan jääkiekkoa ja liekö se ollut osallisena playoffien mahalaskuun (pelikirja oli tässäkin isossa roolissa).

Parhaimmillaan Lukon johto oli jo 19 pistettä, mutta Vehasen vaihto Tellqvistiin oli monen mielestä suurin syy romahdukseen. Olin Turussa katsomassa Telkän avauspeliä, 4-1 tuli pataan ja kolme meni svedun piikkiin. Paransi kyllä jatkossa esityksiään ja sanoisinkin, että kolmen avainpuolustajan loukkaantuminen kaatoi lopulta Lukon. Kauden alla jo muistaakseni kirjoitin, että alakerta on kapea eikä loukkaantumisia kestetä. Eikä kestetty.

 

[Alvajärven Urho]

No leikki sikseen. Säälipleijareita vihaan edelleen sydämestäni enkä voi käsittää miksi joukkueet asetetaan noin eriarvoiseen asemaan. Toisaalta, onko kolme matsia viikkoon kuitenkaan nyt NIIN kova fyysinen rasitus pelaajille?

Ei minun mielestä. Henkisesti enemmänkin - yleensä tuolla pelaa pettyneitä joukkueita, joiden kausi on katastrofi jos puolivälieriin ei pääse. Ja minun mielestä voitaisiin pikkuhiljaa luopua sanasta säälipleijarit. Liigahan sitä on jo yrittänyt, mutta minun mielestä tuo on pudotuspelien ensimmäinen kierros. Jos olet tarpeeksi hyvä runkosarjassa, sinun ei tarvitse kokea putoamista ensimmäisellä kierroksella, olet suoraan toisella kierroksella.

Kysytääs nyt samaan syssyyn, että mihin laskette jääkiekon fyysisiltä vaatimuksiltaan, eli meneekö vaativien lajien joukkoon vai keskikastiin?

Itse arvostan korkeimmalle ammattivapaaottelijat (MMA), painijat, kymmenottelijat sekä telinevoimistelijat. Jääkiekkoilijat ovat mielestäni vielä kaukana noista, vaikka tällaisen meikäläisen murskaavat lajissa kuin lajissa.

On vähän liian lavea kysymys otettavaksi kantaa. Ystäväni, josta tämän ketjun avausviestissäni mainitsin, on pelannut SM-sarjaa kahdessa eri lajissa ja nähnyt nyt läheltä SM-liigaa. Ei pidä kiekkoilijoita niin kovina urheilijoina, kuin näitä kahden, huomattavasti pienemmän lajin urheilijoita, jotka eivät ole lähellekään ammattilaisia ajankäytöltään/palkkaukseltaan.

Mutta kysymyksesi vaatii määrittelyn, millaisia fyysisiä vaatimuksia tarkoitetaan? Voimaa, kestävyyttä, nopeutta, monipuolisuutta? Jääkiekko on monipuolinen vaatimuksiltaan, mutta kyllä kiekkoa voi pelata SM-liigassa vielä hyvin heiveröisin fyysisin valmiuksin. Katsokaa Arsi Piispasta liigaan tullessa - mitä sillä noista ominaisuuksista oli? :) Jääkiekkojoukkue on kuitenkin niin iso ja kentällä viisi miestä yhtäaikaa, että yhden fyysisiä heikkouksia pystyy vielä jonkin verran peittelemään, joko vieruskaverin toimesta tai omalla erikoisominaisuudellaan. Pitää toki olla samivatanen siellä kentän toisessa päässä, että kannattaa tuollaista kaveria kentällä jatkuvasti pitää. Jossakin mainitsemassasi painissa ei voi oikein kaverin taakse piiloutua, joten on oltava valmis tai ei kannata molskille lähteä. Vaikka kiekko on kenties hienoin laji laji, jota seuraan, en pidä sitä fyysisesti kovana/vaativana pelaajalle.

 

[J.Grönvall]

Mutta kysymyksesi vaatii määrittelyn, millaisia fyysisiä vaatimuksia tarkoitetaan? Voimaa, kestävyyttä, nopeutta, monipuolisuutta?.

No lyhyesti sanottuna nimenomaan monipuolisuus, mutta se sisältää kaikki muut luettelemasi kohdat. Lisäksi vielä henkinen vaativuus ja tekninen vaikeus voidaan ottaa mukaan.

Sanotaan näin, että lajit joissa vaaditaan suhteellista voimaa, hyvää kehonhallintaa, urheilullisuutta jne. Kuten kamppailulajit ja yleisurheilu (pl. jotkut juoksumatkat).

 

[Number 11]

Säälipleijareita vihaan edelleen sydämestäni enkä voi käsittää miksi joukkueet asetetaan noin eriarvoiseen asemaan. Toisaalta, onko kolme matsia viikkoon kuitenkaan nyt NIIN kova fyysinen rasitus pelaajille?

Kysytääs nyt samaan syssyyn, että mihin laskette jääkiekon fyysisiltä vaatimuksiltaan, eli meneekö vaativien lajien joukkoon vai keskikastiin?

Itse arvostan korkeimmalle ammattivapaaottelijat (MMA), painijat, kymmenottelijat sekä telinevoimistelijat. Jääkiekkoilijat ovat mielestäni vielä kaukana noista, vaikka tällaisen meikäläisen murskaavat lajissa kuin lajissa.

En ole mitään lajia pelannut miesten SM-tasolla, joten omakohtaista kokemusta rasituksesta tuolla tasolla en omaa. Mielestäni kolme kovaa peliä neljään päivään kuulostaa todella kovalta kuitenkin ja tuolloin säälien ja puolivälierien alkamisen välilläkin oli ainoastaan yksi päivä. Uskoisin, että jonkinlaista vaikutusta tuolla rasituksella voi olla. Vertailun vuoksi esim. kaikkien aikojen paras (oma mielipide) kotimainen jääkiekon harjoitusturnaus Tampere Cup sai välillä kritiikkiä joukkueilta liian tiiviistä pelitahdista, vaikka pelien fyysinen vaativuus ei ollut verrattavissa SM-pudotuspeleihin ja materiaalia peluutettiin säästeliäämmin ja kokeilumielessä. Jalkapalloa aktiivisesti seuraavana (J.Grönvall) varmasti olet kuullut, että liian tiiviistä pelitahdista tulee paljon kritiikkiä. Ihan jo tahdista kolme peliä kahteen viikkoon. Lajit eivät ole samat, mutta kyllähän vähän näidenkin pohjalta pähkäilemällä tuo "säälipleijarirypistys" voi voimia helpostikin viedä niin paljon, että sillä selkeä vaikutus on.

Fyysisiltä vaatimuksiltaan lasken jääkiekon sinne keskikastiin. Yksilölajeista ne fyysisesti vaativimmat lajit varmasti löytyvät. Osa lajeista kun perustuukin vielä pääosin fysiikkaan, niin kyllä niissä menestyminen vaatii väkisinkin huipputason fysiikkaa. Jääkiekossakin voi vielä pelikäsitykselläkin kompensoida fysiikka- ja taitovajetta. Kestävyysjuoksussa pelikäsityksellä ei sen sijaan tee mitään. Kamppailulajit ovat pienen omakohtaisen otannan perusteella äärettömän vaativia lajeja ja fysiikan pitää huipputasolla olla erinomaista. Niissäkin kuitenkin jopa ihan huipputasolla teknisellä taidolla pystyy fysiikan puutteita kompensoimaan johonkin rajaan asti. Tietenkään huonolla fysiikalla huipulle ei ole mitään asiaa noissa vaativimmissa kamppailulajeissa.

Edit. Enpä jaksanut lukea viestejä loppuun ennen vastauksen kirjoittamista. Viimeisessä viestissä J.Grönvall määrittelikin esim. kestävyysjuoksun ulos tästä kilpailusta.

 

[dana77]

Kysytääs nyt samaan syssyyn, että mihin laskette jääkiekon fyysisiltä vaatimuksiltaan, eli meneekö vaativien lajien joukkoon vai keskikastiin?

Itse arvostan korkeimmalle ammattivapaaottelijat (MMA), painijat, kymmenottelijat sekä telinevoimistelijat. Jääkiekkoilijat ovat mielestäni vielä kaukana noista, vaikka tällaisen meikäläisen murskaavat lajissa kuin lajissa.

En minä pysty laskemaan telinevoimistelijoita samaan kastiin. Siinä lajissa tulee aina näitä 14-vuotiaita kiinalaistyttöjä, jotka putsaavat pöydän. Vaikka heillä on kiistatta takanaan vuosien harjoittelu ja vaikka varmasti kaikki mahdolliset mömmöt on vedetty niin se on todiste, että laji ei vaadi samalla tavalla vuosien fyysistä rääkkiä, kuten muut mainitut. Tai onhan notkeuskin sinänsä fyysinen ominaisuus, mutta silti.

 

[J.Grönvall]

En minä pysty laskemaan telinevoimistelijoita samaan kastiin. Siinä lajissa tulee aina näitä 14-vuotiaita kiinalaistyttöjä, jotka putsaavat pöydän. Vaikka heillä on kiistatta takanaan vuosien harjoittelu ja vaikka varmasti kaikki mahdolliset mömmöt on vedetty niin se on todiste, että laji ei vaadi samalla tavalla vuosien fyysistä rääkkiä, kuten muut mainitut. Tai onhan notkeuskin sinänsä fyysinen ominaisuus, mutta silti.

Miesten sarjassa 14-vuotiaiden tyttöjen dominointi on jäänyt vähemmälle. Ei muuta kuin renkaille kokeilemaan miten "notkeudella" pärjätään :)