Aidoilta ja kunnon B`Hawks-faneilta kysyisin, että millaisessa kantimissa on johtajuus kaukalossa tänä päivänä tässä maineikkaassa chigagolaisseurassa? Olen pitänyt aina sitä seurana, jossa on perinteisesti työmiestä arvostettuja kunnolla. No nyt B`Hawks sai kunnon suomalaisen työmiehen, jolle ei johtajuuskaan ole tuntematon käsite. Onko Lasse Kukkosessa johtajuutta ihan Black Hawksien kapteenistoon saakka - se jää nähtäväksi. Aika kehityskykyinen tyyppi sinne kuitenkin lähti.
Nykyisen Blackhawks-organisaation vertaaminen kultaisten 60-, 70-, 80-lukujen tai edes 90-luvun puolivälin haukkalaumaan aiheuttaa fanien keskuudessa katkeria raivokohtauksia. Vielä Mike Keenanin alaisuudessa 90-luvun alussa joukkue oli liigan keskuudessa kunnioitettava nippu kaikkensa antavia Blackhawks-paitaa ylpeänä kantavia kiekkoilijoita. Vanha Chicago Stadium oli yksi pelottavimmista ja vaikeimmista areenoista pelata. Vastustaja tiesi, että vastaan luistelisi kovaa taklaava ja miehessä kiinni millä hinnalla hyvänsä roikkuva joukkue.
Vielä 90-luvun puolivälissäkin joukkue näytti melko kilpailukykyiseltä. Vuosikymmenen loppupuolisko muutti kuitenkin lopullisesti kaiken: Blackhawks-ikonit yksi toisensa jälkeen riitautuivat johtoportaan kanssa tai saivat muiden syiden vuoksi vaihtaa maisemaa. Nimet Jeremy Roenick, Ed Belfour, Chris Chelios ja Tony Amonte liittyivät Blackhawks-legenda Bobby Hullin joukkoon kyseenalaisten jäähyväisten vuoksi.
Vuosikymmenen lopun ja uuden vuosituhannen haukkalauma oli tyypilliselle sinikaulusfanille täysin hajuton, mauton ja väritön. Vanha peräänantamaton ja persoonallinen Blackhawks-pelaajan prototyyppi oli vaihtunut mitäänsanomattomaksi nimeksi uuden hallin jäällä. Tony Amonten farssinomaisen sopimusriitelyn sekä vapaa-agenttiuden jälkeen kapteeniksi valittu Alexei Zhamnov tiivistikin koko 2000-luvun Blackhawks-tarinan: venäläissentteri oli kapteenina täysin vieraassa roolissa ollen Blackhawks-fanille eriskummallinen hiljainen kapteeni. Johtajan ominaisuudet niin pukukopissa kuin jäällä näyttäytyivät vain harvoin jos ollenkaan - ja silloinkin ailahtelevasti.
Värikkäiden persoonien aikaisemmin täyttämä Blackhawks-pukukoppi täyttyi tästedes riitaantuneista egoista, ikälopuista veteraaneista sekä untuvikoista tulokkaista. Kapteenina hääri rooliin täysin epäkelpo venäläisveteraani, joka ainakin yritti - joskaan ei onnistunut - kannatella joukkueensa yli lukuisten vaikeuksien. Johtajuus kyseisessä ilmapiirissä oli mahdotonta.
Johtoportaan sisäiset sekä joukkueeseen linkitetyt sekoilut, Theo Fleuryn oma show sekä koko organisaation sisäinen riitautuminen ja jännitteet pitivät huolen, ettei vanhasta Blackhawks-perinteestä ollut jäljellä kuin urheilumaailman komein pelipaita ja tiukasti pallilla istuva äärimmäisen kitsas omistaja sekä tämän viekas ja kaikkeen nokkansa tunkeva apuri. Ristiriitainen ja sekasortoinen organisaatio olisi kaivannut Chelioksen tai Roenickin kaltaisen persoonan johdatusta, vaikka todennäköisesti kyseistenkin herrojen työmaa olisi osoittautunut liian isoksi urakaksi.
Veteraanit kuten Steve Thomas, Theoren Fleury, Phil Housley tai vaikkapa Alexei Zhamnov eivät pystyneet kannattelemaan läpimätää laivaa yli myrskyisten aaltojen. Laivan perusrakenne oli jo valmiiksi liian hutera, jotta edes pikainen korjaus olisi tuonot tarvittavaa apua. Rakenteen vinoutuma oli saanut juurensa luonnollisesti hamasta historiasta, mutta 90-luvun aikainen kehitys viimeistään raunioitti sen mitä joskus Blackhawks-fanien keskuudessa kutsuttiin perinteisen työmiehen arvostamiseksi. Työmiehien totaalinen puute murskasi instituution.
Lasse Kukkosen tie todelliseksi Blackhawks-johtajaksi onkin nykyisessä ilmapiirissä kivinen. Blackhawks-fanit arvostavat pyyteetöntä työntekoa ja periksiantamattomuutta, mutta organisaation sekasortoinen tilanne voi musertaa kovankin pelimiehen. Kykyjä Kukkosella varmasti on, mutta riittävätkö nekään olosuhteissa, joissa leijonien kitaan saatetaan heittää kuka tahansa. Tämän ohessa Kukkosen kohtaloksi voi myös muodostua farmijohtajan rooli, jonka muun muassa jo muualle päästetyt menetetyt lupaukset Casey Hankinson, Mike Peluso ja osittain Peter White ovat kokeneet: farmijoukkueen Norfolk Admiralsin avainhahmoja sekä kapteeniston jäseniä, joiden kyvyt askeleen ylemmäksi eivät yksinkertaisesti riittäneet.
Kukkosen tie jo Blackhawks-kokoonpanoon voi olla vaikea. Vaikka nykyinen Blackhawks-puolustus on AHL-tasoa, sanelee Kukkosen harjoitusleirin onnistumiset seuraavan etapin suunnan. Todennäköisesti mies matkaa itärannikolle Norfolkiin farmiin, sillä Blackhawks-GM Mike Smith on lausunnoissaan useasti todennut kauden ykköstavoitteen Tuomo Ruudun sopimuksen ohella olevan kahden veteraanipuolustajan hankkiminen. Kahden lisänimen saaminen puolustukseen jättää vakiopaikoille neljä Nathan Dempseyn, Steve McCarthyn, Alexei Karpovtsevin, Jon Klemmin, Steve Poapstin ja Jason Strudwickin joukosta.
Smith on kuitenkin myöntänyt, ettei puolustajia todennäköisesti hankita vapaa-agenttimarkkinoilta vaan kauppojen kautta. Tämä lisää luonnollisesti Kukkosen mahdollisuuksia, mutta kun vapaasta paikasta ylhäällä taistelee samanaikaisesti esimerkiksi Burke Henry ja prospect-leirllä mainoita otteita esittänyt Vladimir Gusev, on tie väistämättä kivikkoinen. Toki Kukkonen on Henryn ohella luultavimmin kypsin pelaaja NHL-kaukaloihin, mutta lopullisen tulevaisuuden Kukkosenkin osalta sanelee vasta tulevan NHL-lakon jälkeiset kaudet ja takalinjojen Blackhawks-prospectien kehitys.
Kukkosen osalta onkin siis turha paukutella jo valmiiksi henkseleitä. Mies on eittämättä varsin kypsä tapaus NHL-kaukaloihin, mutta kokoajan vahvistuvan prospect-puolustuksen hengittäessä niskaan on Kukkosenkin lunastettava odotuksia tasaiseen tahtiin, jottei miehestä muodostu pelkkää SM-liiga-kuningasta. Valmiuksia voikin näin ollen olla jo tulevaksi kaudeksi paikkaan Blackhawks-takalinjoille, mutta todennäköisimmin vähintään kauden totuttelu pelityyliin Norfolkissa häämöttää.