Ramchester
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS
Sunnuntaina tuli taas kerran vietettyä yksi päivä elämästäni itselleni hyvin rakkaan laatuelokuvan parissa sohvalla maaten. Tämä elokuva on tullut nähtyä useita kymmeniä kertoja ja silti se on katsottava aina vain uudestaan ja uudestaan, ja sitä varmemmin mitä suurempi krapula. Mikä voisi enää paremmin kuvastaa sitä krapulan aiheuttamaa fyysistä tuskaa kuin elokuva, joka on tuskan, ahdistuksen ja kauhun ilmentymä - "This is the end, My only friend, the end..."
Elokuva on legenda ja tekee kunniaa monelle suurelle näyttelijälle - näyttelijöille, joiden mielestäni suurimmat vuorosanat löytyvät juuri tästä elokuvasta - ja ennen kaikkea juuri maanpäällisen vaelluksensa lopettaneelle Marlon Brandolle.
Helikopterin jytke krapulaisessa takaraivossa ja Willardin(Martin Sheen) synkkä kertoma: "Saigon, shit, I'm still only in Saigon. Every time I think I'm gonna wake up back in the jungle." - saa joka kerralla ihmisen unohtamaan oman huonovointisuutensa. Jo pelkästään tämän takia elokuva kannnattaa katsoa. Muusta elokuvan tuomasta ahdistuksesta puhumattakaan. Tämän kaiken ahdistuksen keskellä ja lisäksi elokuvassa on enemmän filosofista pohdiskelua kuin esim. Esa Saarinen on oikeasti harrastanut koko elämänsä aikana. Jokaisella kerralla elokuvasta löytyy uusia ulottuvuuksia, jotka avaavat taas uusia Ovia...
Kertokaa Arvon Jatkoaikalaiset, mikä on teidän krapulaelokuvanne ja miksi?
Elokuva on legenda ja tekee kunniaa monelle suurelle näyttelijälle - näyttelijöille, joiden mielestäni suurimmat vuorosanat löytyvät juuri tästä elokuvasta - ja ennen kaikkea juuri maanpäällisen vaelluksensa lopettaneelle Marlon Brandolle.
Helikopterin jytke krapulaisessa takaraivossa ja Willardin(Martin Sheen) synkkä kertoma: "Saigon, shit, I'm still only in Saigon. Every time I think I'm gonna wake up back in the jungle." - saa joka kerralla ihmisen unohtamaan oman huonovointisuutensa. Jo pelkästään tämän takia elokuva kannnattaa katsoa. Muusta elokuvan tuomasta ahdistuksesta puhumattakaan. Tämän kaiken ahdistuksen keskellä ja lisäksi elokuvassa on enemmän filosofista pohdiskelua kuin esim. Esa Saarinen on oikeasti harrastanut koko elämänsä aikana. Jokaisella kerralla elokuvasta löytyy uusia ulottuvuuksia, jotka avaavat taas uusia Ovia...
Kertokaa Arvon Jatkoaikalaiset, mikä on teidän krapulaelokuvanne ja miksi?