Katsoin just tuon illan keskusteluohjelman ja olen samaa mieltä täällä esitetystä Kiuru-kritiikistä. Miksi, oi että miksi, hän ei voi myöntää että nyt Suomessa ollaan hyvällä tiellä vaan edelleen pelottelulinja jatkuu? Toki ymmärrän että tilanteet saattavat muuttua mutta tavan kansalainen oikeasti varmaan tarvitsee sitä positiivista näkymääkin.
Tykönäni rupesin miettimään itsekin tätä. Rupesin ajattelemaan sitä, että aika monella kenen kanssa keskustelee koronasta on muutenkin hyvin tämänkaltainen asenne. Tavallaan se päällimmäinen ajatus on, että varaudutaan jo mielessä siihen kaikista pahimpaan. Esimerkiksi siihen, että joku variantti tulee ja sitten koko homma tavallaan alkaa alusta, kun rokotteet eivät tehoakaan.
Tai se, että esimerkiksi noihin rokotteisiin suhtaudutaan erittäin epäilevästi. Kun minä tai joku muu näkee, että rokotteista jonkun veritulpan saaminen on aivan äärimmäisen epätodennäköistä (siis luokkaa jos koko Helsingin väestö rokotetaan, niin sieltä kaupungista yksi ihminen saa jonkun vakavan sairauden rokotteen vuoksi), niin monet ihmiset oikeasti aivan vakavissaan ovat sitä mieltä, että rokotetta ei ehkä kannattaisi ottaa.
Kolmantena ehkä sellainen yleinen asennoituminen. Ajatellaan, että maskeja pidetään nyt sitten hamaan tulevaisuuteen asti, ollaan vähän sillä kannalla että rohkeneeko tästä vielä hyvin pitkään aikaan lähteä matkustamaan oikein minnekään tai tavata ketään.
Olen itse miettinyt, että tämä on ehkä jonkinlainen ihmismielen varautuminen pettymyksiä varten. Eli kun otetaan jo valmiiksi sellainen mielentila päähän, että valmistaudutaan siihen ihan worst case scenarioon, niin se ei sitten tule niin kovana pettymyksenä, jos näin tapahtuukin.
Ymmärrän ja hyväksynkin sen, että monet ajattelevat näin. Realismin kohtaaminen on yksi aikuisuuden tunnusmerkkejä. Mutta itse kun pruukaan ajattelemaan sillä tavalla, että haluan mieluummin katsoa niitä positiivisia kulmia, kuin kielteisiä, niin en halua ajatella kaikkea negan kautta. Mieluummin kohdistan mieleni siihen, että vaikka tämä virus täällä maapallolla jossain määrin ainakin koko tämän vuoden (ja todennäköisesti ensi vuodenkin) vielä meidän vitsauksenamme kiertää, niin haluan miettiä kaikkia näitä positiivisia tulevaisuudenkuvia.
Jonkun oikein nihilistisesti ajattelevan mielestä tämä ei ehkä ole realistista ajattelua ja haihatellaan turhia. Minä en taas voi kuitenkaan ymmärtää sitä, että miten se realismin kieltää, jos haluaa nähdä myös niitä positiivisia asioita. On nimittäin täyttä realismia, että tulevana kesänä tämä maa avautuu jo paljon. Ja tällä kertaa pysyvästi. Tuossa kun kesällä pääsee, vaikka paikallisen pesäpalloseuran otteluita katsomaan paikan päälle, tai jonnekin terassille istumaan kavereiden kanssa, tai livekonsertteihin, niin voin taata ja vakuuttaa, että lähden täysillä nauttimaan noista tapahtumista, enkä uhraa pienintäkään stressinmurua koronasta miettimiseen.
Jonkun mielestä tämä on välinpitämättömyyttä. Minun mielestäni tämä taas on suhteellisuudentajua ja sen ymmärtämistä, että tämä elämä on rajallista, eikä kestä ikuisesti. Silloin kannattaa nauttia, kun tätä elämää eletään. Ja se elämä on tässä ja nyt. Viime kesänä oli esimerkiksi aivan käsittämätöntä omasta mielestäni kuunnella sitä ihmisten hössötystä siitä, että nyt ihmiset elää, kuin koronaa ei olisikaan. No eihän sitä perkele oikein koko maassa ollutkaan!? Olisi ollut aivan valtavaa kohtuuttomuutta siinä tilanteessa kieltää itseltään kaikki tapahtumat, joissa kokoontui paljon muita ihmisiä.
Tämä kriisi on jännällä tavalla paljastanut meistä ihmisistä eri luonteenpiirteitä. Ja harmi se on, jos monet täysin terveet ja riskiryhmiin kuulumattomat nuoret aikuiset tätä koronaa jäävät kelaamaan ja pelkäämään vielä pitkiksi ajoiksi, jos/kun tämä tästä nyt rupeaa pysyvästi ihan toden teolla helpottamaan.
www.jarvenpaa.fi
/img-s3.ilcdn.fi/6696ad1f59b608d61eb4da34e0d66b9270d716a79c1ca269753e7330f8359193.png)
