Elettiin vielä aikaa, jolloin joka taloudesta löytyi lankapuhelin, toislta jopa kaksi, kuten meiltä. Meikäläinen taisi tuolloin olla jotain 13-14 vuotias ja pää oli hormonien sekoittama aamusta iltaan. Olin eräs päivä siinä uskossa, että äitini oli lähtenyt lenkille ja olin talossa yksin. Kuten hyvin usein vastaavassa tilanteessa, kaivoin pokelehdet esiin kätköstä ja aloin, noh, toteuttamaan itseäni. Hetken päästä soi kuitenkin puhelin, joka oli pöydällä vieressäni. Keskeytin touhut hetkeksi ja vastasin puheluun. En muista kuka siellä oli, tai mitä asia koski, mutta nopeasti pääsin jälleen jatkamaan touhunjani. Hetken päästä huoneeni ovi aukeaa ja äitini kyselee, että kukas soitti? Tätä seurasi ikuisuudelta tuntunut, intensiivinen tuijotus silmästä silmään ja voin melkein vannoa, että huoneeni poikki kulki tuolloin sellainen länkkärileffoista tuttu risukasa, vienon tuulen kuljettamana, heinäsirkkojen soitellessa taustalla.
Toinen tapaus, jonka muistan, tapahtui ollessani noin 10 kesäinen. Olimme matkalla pesäpallo-otteluun kaverin faijan kyydillä. Takapenkillä meitä oli kolme penikkaa ja kaikkia yhdisti se, että pesäpallon lisäksi olimme pelanneet jossain vaiheessa myös futista eräässä jengissä. Puheenaihe kääntyi jalkapalloon ja muistan paasanneeni siitä, kuinka en pitänyt ko. harrastuksesta ja haukuin maan rakoon valmentajat, jotka olivat tiputtaneet minut - täysin oikeutetusti - kakkosjoukkueeseen, hieman ennen lopettamistani. Muistan päättäneeni kiukunpuuskani toteamukseen, etten muistanut edes valmentajien nimiä enää. Tässä vaiheessa huomasin etupenkillä istuvan kaverin viittoilevan nauruaan pidätellen kuskin paikkaa kohti. Pian ilmoille pääsi möreä ääni, joka kysyi, että eikö Laitapuolen Hyökkääjä enää häntä muista. Ei ole muuten sitä ennen, tai sen jälkeen, tehnyt koskaan niin palavasti mieli hypätä ulos liikkuvasta autosta.