Kiekkofanin elämän parasta aikaa

[Stonecold]

Niin, usein on tullut ystävien ja kylänmiesten kanssa todettua viimevuosien aikana, että nyt eletään kiekkokannattajan näkövinkkelistä katsottuna elämän parasta aikaa. Ei yksittäisen onnistumisenkaan takia, vaan kokonaisuutena. Aistit ovat rekisteröineet, että tämä taitaa olla täysin ainutkertaista hyvine ja huonoine puolineen. Sitä kaikkea on saanut todistaa oman elämän virkeimpänä aikana, imien kaiken tunnelman sisuksiinsa.



Kun kannattamasi joukkue säätää itsensä syystä tukevasti sankon pohjalle, ei ole muuta tietä kuin ylöspäin.

Aika kakkosdivisioonassa ruumiillisti tämän totisesti. Ne pelit olivat jostakin epätodellisesta maailmasta; konkurssin jälkeen, kaikkine sotkuineen olo oli muutenkin kuin tuuliviirillä talon katolla. Miten tästä jumalauta tuo joukkue nousee vielä takaisin? Jotenkin, mutta miten...

Vuosikymmenen alussa olin todistanut ensimmäistä pelitapahtumaa Raksilassa, Ilves oli vierailulla ja kun kotijoukkue sen voitti olo oli tietysti ikimuistoinen! Ne äänet, huudot, tuoksut, värit...kaikki jäivät takaraivoon kuin naulittuna. Pelaajat olivat suuria sankareita; Suikkasen Kaitsu ja Reksa jäi mieleen erityisesti ja kaukana kotitien kiekkopeleissä kaikuivat Kärppäikoneiden nimet kun pelattiin pakkasessa.

Veivon halvaantuminen. Se päivä olisi saanut jäädä tapahtumatta. Tuntui todella murheelliselta silloin...

Tiedot seuran syöksymisestä konkurssiin, Raksilan ovien naulaus lähes sananmukaisesti...ei sitä voinut ymmärtää. Sydämestä revittiin palasia silloin pois.

Nousu piti olla nopea juttu. Ei tämä ole kuin väliaikaista sanottiin virallisesti. Ja paskat. Paskan marjat. Siitä tuli pitkä taival, joka ei tarjonnut hurraahuutoja juurikaan. Kaikenlaista kiekkoniiloa puki Kärppien pelipaitaa yllensä ja kaikenlaisin tuloksin.

Voi hyvää päivää sentään...Musilia, Robbinsia, Itämiestä, Åslinia...Kames...vaikka sun ketä. Moni iski hokkarit naulaan, moni pistettiin superpika express tilauskyydillä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Perkele, kauanko tätä saa kestää?

Nousu liigaan alkoi nousta esille voimakkaammin ja toimia alkoikin tapahtumaan piristävästi. Kärppäjoukkue sai takaisin Palsolan, Haapakosken ja kumppanit. Sormet syyhysivät ja sydän alkoi palamaan isommalla liekillä. Runkosarjat paukkuivat Oulun tahtiin.

Tamminen saapui Pohjolan Nitzaan ja superlatiivit loppuivat välittömästi kesken kaikesta, mistä oli puhe tai puute. Maailmanluokan se ja se. 60 minuutin paine. Ainakin kannattajan päässä.

Sivusta seurattiin liigaa, Jokereiden ja TPS:n dominointia. Jospa mekin kohta....?

Sitten - Katkeraa, NIIN katkeraa kalkkia. Tuto-katastrofi. Sydän pysähtyi kertalaakista. Sanoja ei ollut. Itku vain söi miestä, sisältä ja ulkoa.

TYHJYYS.

Kevät 2000 koitti ja Pelicans kummitteli takaraivossa ja kentällä. Lievers rokotti silloinkin ja pahasti.

11.4.2000 Raksilan katto nousi sata metriä suorasta laakista ilmaan, se oli siinä!

Ja loputhan te kaikki toki tiedättekin.

Tämä on ollut kiekkofanin elämän parasta aikaa kaikkinensa. Olo on mahtava nyt :-) Ei satu enää, ei pakota, ei huoleta, ei ole ahdistusta. On vain riemua, rajatonta riemua! Iloa, kun tietää että niin moni muukin tietää mistä on kyse. Ei ole yksin.

Kiitos Oulun Kärpät - Olette Mestaruuden arvoisia!

- Suomen Mestari 2004 -

 

[Patelan pipomies]

Hieno kirjoitus Stone Coldilta! Kuvastaa varmasti monen kärppäfanin tuntoja.

Viimeiseen kymmeneen vuoteen tosiaankin mahtuu niin paljon ikäviä asioita, että niiden kautta on hyvä hakea perspektiiviä tälle mahtavalle voitolle. Kaiken sen jälkeen me nousimme ja otimme lopulta Suomen mestaruuden.

Viime yönä kävellessäni juhlista kotiin tuli muisteltua mitä kaikkea matkan varrella onkaan sattunut. Ensin tiputtiin liigasta ja heti perään oli tarkoitus nousta takaisin, mutta eipä noustu ei. Koko ajan asiat menivät huonompaan ja huonompaan suuntaan, kunnes edessä oli konkurssi ja tippuminen kakkosdivisioonaan. Voi sitä tuskan määrää mikä silloin oli ilmassa.
Kausi 1994-1995 on nyt enää synkkä muisto, mutta silloin se oli karvas pala nieltäväksi. Jostain syystä hallille tuli kuitenkin raahauduttua viikosta toiseen, vaikka vastassa oli sellaisia suuruuksia kuin Suomussalmen Palloseura, Kuusamon Pallo-Karhut, Kuhmon Kiva ja niin edelleen. Koko ajan mielessä pysyi kuitenkin ajatus, että jonain päivänä me vielä noustaan ja näytetään kaikille.

Onneksi päästiin jo seuraavaksi kaudeksi takaisin ykkösdivisioonaan. Siitä alkoi tulevaisuuden rakentaminen. Kahtena vuonna liigakarsinnoissa Kalpaa vastaan ei vielä pärjätty, mutta jo silloin oli selvää, että jonain päivänä me noustaan, täysin varmasti. Koitti kevät 1998 ja aamu tv:n urheilu-uutisista sai kuulla, että Juhani Tamminen siirtyy Kärppien valmentajaksi. Siitä alkoi viimeistään todellinen jääkiekkohuuma, joka sitten huipentui tähän kevääseen ja mestaruuteen.

Välissä oli kuitenkin paljon iloa ja surua. Kevään 1999 TuTo-tappio oli käsittämättömän kova kolaus. Kyyneleet virtasi ja koko kaupunki oli epäuskon vallassa. Taasko meille kävi näin? Eikö me sittenkään nousta enää koskaan?
Kun aikaa kului, kävi yhä selvemmäksi että taistelu jatkuu entistä kovemmalla vimmalla.
Seuraava kevät oli sitten sitäkin makeampi. Kun summeri soi 11.4.2000 pelikellon näyttäessä aikaa 60.00, purkautui sielun syövereistä joitain käsittämättömiä tunteita, joita on hankala sanoin kuvailla. Se tulee ikuisesti olemaan yksi elämäni hienoimmista hetkistä.

Sen jälkeinen aika onkin sitten ollut yhtä juhlaa. Pelattiin kolme hienoa kautta ja saatiin myös hyviä tuloksia: sijat 4., 6., ja 2. Ne olivat kovia juttuja kaiken sen rämpimisen jälkeen. Parasta taisi kuitenkin olla se, että saatiin pelata SM-liigassa ja vastassa oli kaikki legendaariset joukkueet: Tappara, HIFK, Ilves, Jokerit, TPS jne. Enää ei tarvinnut matkustaa vieraspeleihin Forssaan tai Uuteenkaupunkiin vaan saatiin pelata eliitin kanssa ja lopulta myös itse kuulua siihen eliittiin.
Nälkä kuitenkin kasvaa syödessä ja koko tämän kauden ajan on ollut samanlaisia fiiliksiä kuin liiganousukaudella: meidän on pakko voittaa tämä.

Ja niinhän siinä sitten kävi. 11.4. neljä vuotta myöhemmin osoittautui voiton päiväksi. Päiväksi jolloin kaikki se nöyryytys ja surkeus pyyhittiin kerralla pois, lopullisesti. Kärpät otti Suomen mestaruuden ja kiitti loistavalla tavalla kannattajiaan kaikista niistä vuosista, joina pysyttiin joukkueen tukena, vaikka kausi toisensa jälkeen päättyi kyyneliin. Tämä oli meidän vuosi, eikä kukaan sitä voi ottaa pois.

Kiitos kuuluu Kärpille ja kaikille muille, jotka ovat tätä työtä tehneet tämän yhteisen unelman eteen.
Erityiskiitos lähtee niille lojaaleille kärppäkasvateille, jotka palasivat Kärppiin luomaan uutta menestyksen aikaa.
Esille nousee väkisinkin muutama nimi, etunenässä hieno kapteenimme Sakari Palsola, Mikko Haapakoski sekä Harri Aho. Myös Jari Laukkanen kuuluu tähän samaan kategoriaan, vaikka ei oma kasvatti olekaan.

Kiitos vielä kerran!