Mun on helppo sanoa tähän litanja eri urheilijoita/näyttelijöitä/artisteja, mutta päätänkin listata vain minun elämässäni mukana olleita, joita kunnioitan eri syistä, myöskin eri tavalla (ehkä).
Isä. En tiedä miten minulle olisi koskaan käynyt jos tuki isän suunnalta olisi vaikka loppunut tai jopa ettei sitä olisi koskaan ollutkaan. Luulen isäni tietävän kuinka korvaamaton apu hän on minulle ollut niinä hemmetin vaikeina päivinä ja kausina, mutta uskoisin, ettei ihan käsitä kuinka suuri apu on ollut ja oli silloin kun kaikki meni mönkään. Ehkä isäni ei siis käsitä ihan kokonaan sitä kuinka laajamittainen apu se lopulta on ollutkaan. Isäni kyllä tuki minua ja teki kaikkensa, toisinaan tietämättä edes mistä kyse, mutta uskallan sanoa, että isä teki ehkä enemmän kuin olisi jaksanutkaan. Tai olisi ollut tarvis huomioiden tässä omat voimavarat. Joten ISO KIITOS SINNE! Tiedän, että tuskin koskaan näet tätä kirjoitusta, mutta ilmasillan kautta viestini menee varmasti perille.
Nostaisin tähän myös oman avopuolisoni joka on jaksanut tukea minua kun niitä ongelmia nyt tahtoo välillä kuitenkin olla. Onneksi elämäni on kohtuu tasaista, mutta toisinaan esim pelaaminen lähtee lapasesta ja siitä tunnen kovaa morkkista ja häpeää ja oikeastaan kaikkia niitä samoja tunnetiloja kuin päihdeongelman ollessa päällä. Puolisoni on kuitenkin kokoajan ollut siinä vierellä ja sanonut ettei hän luovuta minun suhteen, niinkuin ennen aikoinaan oli tapana seurustelukumppaneilla tehdä. Hän on sanonut myös se, ettei hän ole lähdössä yhtään mihinkään eikä tosiaan luovuta, koska se näkee minussa jotain niin paljon enemmän, sellaisia asioita mitä minä itse en edes näe itsessäni. Se aina muistaa sanoa, että "voi kun sinä näkisit itsesi samalla tavalla kuin mitä minä sinut näen". Ehkä se päivä vielä koittaa, minun silmäni aukeavat vihdoinkin täysin auki ja alan nähdä asioita mitä ennen en ole nähnyt. Se on tulevaisuutta ja vaikka monesti satojen eurojen tappioiden jälkeen hetken mikään ei tunnu miltään ja olen valmis paketti luovutusosastolle, niin emäntä ei anna minun luovuttaa, sitä piirrettä arvostan avopuolisossani todella paljon.
Ja erityismainintana todettakoon, että elämäni ensimmäinen terapeutti vuodelta 10/2006-06/2007 on yksi kunnioitukseni ansaitsema ihminen. Jos silloin en olisi tajunnut mennä terapiaan ja jos silloin olisi mulla ollut terapeuttina joku muu, niin olisiko ollut kuivilla silloin 2,5v.? Ehkä, mutta tuskinpa. Sen synkkauksen muistan kuin eilisen päivän vaikka viimenäkemästä on yli 7 vuotta. Hän edelleen muistaa minun syntymäpäivän joka oli muutama päivä sitten. Sitä ihmettelen. Hän edelleen laittaa aivan uskomattomia viestejä, muutaman vuodessa, mutta sulamaan se minut niillä saa. Se kyky löytää ne oikeat sanat aina, on jotain mitä en aina edes meinaa käsittää. Se lehtijutun minkä kirjoitin, sen otsikko on hänen suustaan sanottu. Siitä hän oli ylpeä ja kiitollinen. Eilen hän laittoi viestissä tuohon lehtijuttuun viitaten, että eräs mies oli lukenut sen mun jutun ja oli sanonut, että olisi kun oisi lukenut omasta elämästään, oli pysäyttänyt miettimään. Ex-terapeuttini kuitenkin siinä viestissään tavallaan korjasi noita sanoja sanomalla, että hän väittää ettei kyseisellä miehellä ole valitettavasti kultaista sydäntä, toisin kun (sinulla) minulla on. Kyllähän tuohon taas suli kun lumiukko keväällä. Jospa joskus näkisin vielä hänet, edes sen yhden tunnin ajan. Tarjoaisin varmaan kaupunkin parhaat safkat, ihan vaan kiitoksena siitä, että teki niin huikeaa duunia silloin aikoinaan ja pelasti minut kirjaimellisesti.
Ketä Sinä kunnioitat elämässäsi eniten?
Isä. En tiedä miten minulle olisi koskaan käynyt jos tuki isän suunnalta olisi vaikka loppunut tai jopa ettei sitä olisi koskaan ollutkaan. Luulen isäni tietävän kuinka korvaamaton apu hän on minulle ollut niinä hemmetin vaikeina päivinä ja kausina, mutta uskoisin, ettei ihan käsitä kuinka suuri apu on ollut ja oli silloin kun kaikki meni mönkään. Ehkä isäni ei siis käsitä ihan kokonaan sitä kuinka laajamittainen apu se lopulta on ollutkaan. Isäni kyllä tuki minua ja teki kaikkensa, toisinaan tietämättä edes mistä kyse, mutta uskallan sanoa, että isä teki ehkä enemmän kuin olisi jaksanutkaan. Tai olisi ollut tarvis huomioiden tässä omat voimavarat. Joten ISO KIITOS SINNE! Tiedän, että tuskin koskaan näet tätä kirjoitusta, mutta ilmasillan kautta viestini menee varmasti perille.
Nostaisin tähän myös oman avopuolisoni joka on jaksanut tukea minua kun niitä ongelmia nyt tahtoo välillä kuitenkin olla. Onneksi elämäni on kohtuu tasaista, mutta toisinaan esim pelaaminen lähtee lapasesta ja siitä tunnen kovaa morkkista ja häpeää ja oikeastaan kaikkia niitä samoja tunnetiloja kuin päihdeongelman ollessa päällä. Puolisoni on kuitenkin kokoajan ollut siinä vierellä ja sanonut ettei hän luovuta minun suhteen, niinkuin ennen aikoinaan oli tapana seurustelukumppaneilla tehdä. Hän on sanonut myös se, ettei hän ole lähdössä yhtään mihinkään eikä tosiaan luovuta, koska se näkee minussa jotain niin paljon enemmän, sellaisia asioita mitä minä itse en edes näe itsessäni. Se aina muistaa sanoa, että "voi kun sinä näkisit itsesi samalla tavalla kuin mitä minä sinut näen". Ehkä se päivä vielä koittaa, minun silmäni aukeavat vihdoinkin täysin auki ja alan nähdä asioita mitä ennen en ole nähnyt. Se on tulevaisuutta ja vaikka monesti satojen eurojen tappioiden jälkeen hetken mikään ei tunnu miltään ja olen valmis paketti luovutusosastolle, niin emäntä ei anna minun luovuttaa, sitä piirrettä arvostan avopuolisossani todella paljon.
Ja erityismainintana todettakoon, että elämäni ensimmäinen terapeutti vuodelta 10/2006-06/2007 on yksi kunnioitukseni ansaitsema ihminen. Jos silloin en olisi tajunnut mennä terapiaan ja jos silloin olisi mulla ollut terapeuttina joku muu, niin olisiko ollut kuivilla silloin 2,5v.? Ehkä, mutta tuskinpa. Sen synkkauksen muistan kuin eilisen päivän vaikka viimenäkemästä on yli 7 vuotta. Hän edelleen muistaa minun syntymäpäivän joka oli muutama päivä sitten. Sitä ihmettelen. Hän edelleen laittaa aivan uskomattomia viestejä, muutaman vuodessa, mutta sulamaan se minut niillä saa. Se kyky löytää ne oikeat sanat aina, on jotain mitä en aina edes meinaa käsittää. Se lehtijutun minkä kirjoitin, sen otsikko on hänen suustaan sanottu. Siitä hän oli ylpeä ja kiitollinen. Eilen hän laittoi viestissä tuohon lehtijuttuun viitaten, että eräs mies oli lukenut sen mun jutun ja oli sanonut, että olisi kun oisi lukenut omasta elämästään, oli pysäyttänyt miettimään. Ex-terapeuttini kuitenkin siinä viestissään tavallaan korjasi noita sanoja sanomalla, että hän väittää ettei kyseisellä miehellä ole valitettavasti kultaista sydäntä, toisin kun (sinulla) minulla on. Kyllähän tuohon taas suli kun lumiukko keväällä. Jospa joskus näkisin vielä hänet, edes sen yhden tunnin ajan. Tarjoaisin varmaan kaupunkin parhaat safkat, ihan vaan kiitoksena siitä, että teki niin huikeaa duunia silloin aikoinaan ja pelasti minut kirjaimellisesti.
Ketä Sinä kunnioitat elämässäsi eniten?