Oli vuosi 1992. Isä kysyy pojaltaan aamulla, haluaako tämä lähteä katsomaan illalla elämänsä ensimmäistä jääkiekko-ottelua paikan päälle, Raksilan jäähalliin. Innostunut viisivuotias ei meinaa pysyä housuissaan - olihan otteluita kuunneltu tarkalla korvalla Radio Megasta jo parinkin vuoden ajan, mutta pojan pienen iän ja pitkän matkan vuoksi paikan päälle ei oltu ennen yhdessä lähdetty. Empimättä poika vastaa lähes kiljuen "HALUAN!" ja ei malta odottaa isänsä pitkää työpäivää, jonka jälkeen auto vihdoin starttaisi pienestä syrjäkylästä Oulun kaupunkia kohden. Päivä menee kuitenkin onneksi nopeaa NHL-joukkueen logolla komistettua kiekon muotoista pyyhekumia seinään heitellen, sekä joululahjaksi saadulla katulätkäräpylällä sitä ilmasta kiinni koppaillen.
Ilta saapuu ja pojan tunnemaailma kokee täydellisen mullistuksen. Alkushow ei vielä ole tuohon aikaan mikään tekniikan riemujuhla, mutta vatsassa kihelmöi. Tuomarit saapuvat jäälle, alkaa kova vihellyskonsertti. Joku huutaa puusilmää, joku nuijaa. Korvia suorastaan särkee, mutta onneksi ne voi peittää käsillään. Yht'äkkiä hallissa hiljenee ja kirkonkellot alkavat soida, jonka jälkeen vastustajan joukkue luistelee jäälle. Yleisö mylvii ja buuaa. Pian on se hetki. Valko-keltaisissa paidoissaan jäälle saapuva kotijoukkue räjäyttää tunnelman hallissa kattoon. Vaikka pelataan runkosarjaottelua, paikalla on niin paljon väkeä, että seisomapaikoilla ollaan kuin sillit purkissa, vaikka isä olikin luvannut, että "kyllä siellä istumaan mahtuu". Mutta seisominen ei haittaa. Liekö poika koskaan ennen ollut näin kauaa paikoillaan, näkemästään haltioituneena.
Itse ottelusta poika ei juurikaan muista. Hämärä muistikuva on, että vastustaja olisi ollut FoPS, joka myöhemmin muutti nimensä muotoon FPS. Toisaalta tuolla ei sittemmin ole enää väliä. Siemen oli kylvetty, eikä aikaakaan kun pieni poika ymmärsi rakastavansa niinikään lajia, kuin myös Pohjois-Suomalaista kiekkoylpeyttä, Oulun Kärppiä.
Isä kertoi tarinoita kuinka aikoinaan oli ollut katsomassa Kärppien pelejä ulkojäillä. Pojasta tuo tuntui hyvin oudolta, mutta pihapeleissä poika edusti päänsä sisällä noiden tarinoiden siivittämänä Kärppiä; olivathan hekin pelanneet ennen ulkokentällä.
Pari vuotta meni, poika kasvoi. Samalla poika alkoi ymmärtää eri sarjatasojen merkityksen. Puheet kääntyivät Liiga-nousuun: "Paha palaa takaisin". Oltiinhan siitä jo ennenkin puhuttu, mutta vasta tuossa iässä poika alkoi ymmärtää, mitä sillä tarkoitettiin. Paljon oli myös puhetta, että varmasti tuo Kärppien joukkue pärjäisi sen ajan sm-liigassakin, vaikka kärkikahinoihin Jokereiden ja TPS:n dynastioiden takia tuskin olisi asiaa.
Sitten se tapahtui. Seuran talous oli kuralla ja velkasaneeraus oli tosiasia. Eihän pieni poika rahastakaan vielä mitään ymmärtänyt, mutta isä oli kertonut, että haaveet liiganoususta voitaisiin hetkeksi unohtaa, koska jouduttaisiin aloittamaan vielä alemmista sarjoista. Niin myös tehtiin.
Mutta isä kuljetti edelleen poikaansa noin sadan kilometrin päähän pelejä katsomaan, koska henki oli jo silloin, että täältä tullaan vielä. Pojan sisällä sykki niin vahva Kärppäsydän, että otteluiden jälkeen ei autossa pystynyt nukkumaan vaikka kuinka väsytti. Sen sijaan kuunneltiin jälkipelit radiosta ja katseltiin tähtitaivasta auton ikkunasta, samalla kerraten mielessä juuri päättyneen pelin tapahtumia.
Pian sieltä noustiinkin ja ykkösdivisioonan, tai siis silloisen Fazer-liigan piti olla vain pikainen välietappi ennen paikkaa parrasvaloissa. Edelleen auto kulki ja pelejä käytiin katsomassa aina kun se vain oli mahdollista, olihan kyseessä isän ja pojan yhteinen juttu. Pettymykset kuitenkin seurasivat toisiaan ja matkalle mahtui mm. suorastaan liiankin hyvin muistoissa oleva "Tutostrofi". Mutta ei, koskaan ei uskoa menetetty, vaikka liiganousu vaikuttikin jo paikoittain mahdottomalta.
Aika menee nopeaa. Todella nopeaa. Ja sen kulku tuntuu koko ajan vain nopeutuvan. Yhtäkkiä olikin jo uuden vuosituhannen vaihde, ja silloin sini-kelta-valkoiseen sonnustautunut Kärppäjoukkue juhli Juhani Tammisen johdolla liiganousua. Poika oli jo yläasteikäinen, mutta eräänlaisia urheiluromantikon oireita potiessaan tirautti onnenkyyneleen, vaikka eihän suomalainen mies saisikaan itkeä.
Ylpeys. Ylpeys on oikea sana kuvaamaan, ilon lisäksi tietenkin, sitä tunnetta mikä pojalla oli tuota jääkiekkojoukkuetta kohtaan. Ylpeys siitä, että vaikka kuinka pohjalla ollaan käyty, niin nyt oltiin siellä missä pitikin: takaisin sm-liigassa. Ylpeys siitä, että vaikka mitä tälle joukkueella tapahtuu, niin usko siihen ei horju, etteikö täältä noustaisi vielä.
Meidän piti olla pikkujoukkue pohjoisesta. Alempaa keskikastia parhaimmillaan. Mutta tämäpä joukkue yllätti kaikki jo heti ensimmäisellä uuden aikansa liigakaudella. Niin myös sittemminkin, kausi toisensa jälkeen.
Tokihan niitä huonompiakin jaksoja on ollut. Välillä ollaan karsiuduttu säälipleijareissa, mutta tästä pikkujoukkueesta kasvoikin ajan kanssa valtakunnallisesti käsittämättömän iso.
Moni unohtaa sen, missä ajassa tämä kaikki tapahtui. Tasan 20 vuotta sitten pelattiin vielä divaria. Nyt meillä on kasassa jo seitsemän kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia, sekä tänä vuonna tuo komea mitalisarake tulee saamaan jatkoa, kävi miten kävi.
Ja se Kärppäsydän, se sykkii vieläkin. Vahvempana kuin koskaan. Vieläkin nuo muistot ja tämän joukkueen menestystarina saa kyyneleen silmäkulmaan. Se ylpeys kelta (tai kulta)-mustaan elää edelleen vahvana.
Tarinan isästä on sittemmin tullut pappa ja pojasta isä. Nyt niitä poikia on kaksi: toinen kolmivuotias ja toinen puolivuotias. Pienempi kantaa Kärppätuttia ja käyttää Kärppäbodya. Isompi haluaa pukea aina pelipäivänä kaksivuotissyntymäpäivälahjakseen saamansa Kärppäpaidan päälleen. Ja tänään, tällä päivämäärällä, tuo poika sanoi isälleen ottelun päätyttyä "isi, kyjjä Kääpät voittaa sitteki". Siemen on kylvetty ja on aika opettaa pojalle, että tuo joukkue nousee kyllä aina, näytti miten huonolta välillä tahansa. Ensi kaudella sitten on pojan aika päästä hallille ensimmäistä kertaa.
Koska perkele, Oulun Kärpät ei luovuta koskaan. Aina ollaan noustu ja aina tullaan nousemaan. Ensi viikolla nostellaan kannua ja tuosta joukkueesta on jälleen helppo olla ylpeä. Emmekä luovuta mekään, fanit. Emme varmasti!
Eli eihän tässä voi sanoa muuta kuin TULTA MUNILLE!
Ps. Minä en itke. Ite itket!