Kohti uutta tuntematonta!
Kevään korvalla ilmestyi palstoille tiedote Ja:n kesäkinkereistä, minne oli määrä kokoontua tämän verrattoman saitin tekijätiimi. Kutsu sai oitis innokkaan vastaanoton ja tuota pikaa oli alun kolmattakymmentä punaposkista osallistujaa koossa, tai ei siis varsinaisesti tuossa mainiossa kirjoittajassa, vaan yleensä lähdössä lystin pitoon. Itse en tiimiin kuulu, enkä edes tämän kirkasäänisen poikakuoron perustamaan yhdistykseen, mutta erikseen kutsuttuna otin myhäillen kutsusta vaarin – mummoon en kuitenkaan kajonnut.
Aikanaan koitti sitten tuo perjantai jolloin oli aika pakata retkijääkaappi autoon asianmukaisine eväineen. Tuo selviytymispakkaus sisälsi 12 tölkkiä Koffia, paketin Vilhlemiä sekä potin Verneriä. Arvelin siinä olevan kaiken mitä kasvava poika yhden yön retkelleen tarvitsi, enkä juurikaan erehtynyt, vaikka Verneri jäikin epähuomiossa tappamatta – onneksi – sillä niin ollen olin valmis jatkamaan aamusella matkaani kirkkain silmin ja hengitys raikkaana hyräillen.
Ennen starttia tarkoituksenani oli printata annetut ajo-ohjeet matkaoppaakseni, mutta kuinka ollakaan Jatko Aika olikin polvillaan juuri tuona kriittisenä ajankohtana ja nuotit jäi saamatta, kuten myös järjestävän seuran napamiehen kännykkänumero. Tuumin kuitenkin pieniä säikkymättömänä yksilönä, että suoriutuisin tuonne kesäleirille erehtymättömän vaistoni avulla, siis matkaan kohti kesyttämätöntä villiä länttä. Pähkäilin järkimiehenä Porintien johtavan Poriin, joten eikun usvaa putkeen. Espoon laitamilla Askistossa, viimeisissä liikenne valoissa, huutelin hellettä uhmaten, puolta vartaloa sivuklasista riiputtaen, latua kanssa autoilijoilta. Minun oli hoppu, sillä suu napsasi jo vaativasti.
Maantien oheen pystytellyt siniset kyltit kertoilivat tasaisin väliajoin tuon määränpääni lähestyvän vinhasti. Annoin palttua joutaville nopeusrajoituksille ja siivitin menoani huimin ohituksin riskejä kaihtamatta. Kiisin läpi kulottuneiden metsien, kiiruhdin poikki vänkyräisiä puita versoavien soiden, kerkeästi kipusin yli Harjavallan kumpujen, ollen tuota pikaa Porissa. Rauhoitin kiihtyneen mieleni, entäs sitten? Muistin hämärästi, puolihuolimattomasti lukeneessani ohjeessa, sanotun tuon
mökkikylän olleen jonkin moisen huikosen vielä Porin tuolla puolen, ja itse kylään ei pitänyt erehtyä, siis eteenpäin; tuon legendaarisen mummon sanoin – lunta ei tosin ollut, hangista nyt puhumattakaan, joten siltä osin sanonta onnahteli.
Posottelin siis valtatietä määrätietoisin ilmein vahdaten herkeämättä Jatkiksen logolla varustettua kylttiä, missä vapaamuotoisesti yllytettäisiin poikkeamaan valtaväylältä. Eipä vaan sattunut silmääni moista. Naimisiin meno kyllä näytti olevan noilla tienoilla pop, sillä joka toiseen risteykseen oli kiinnitetty mitä riemukkaimmin krumeluurein somisteltuja sydämiä, missä kerrottiin Niilon ja Hannan aikovan avioon, taikka Yrjön sekä Kalevin virallistavan suhteensa – vitutti jo muutenkin!
Kolmisen kymmentä kilsaa Vaasaan päin ajeltuani pysäytin auton ja pyysin 118:n monotonisesti honottavan ämmän yhdistää päätoimittajamme kännykkään – ainoa jonka nimen tiesin. Matti kertoi reippaalla äänellä olevani ihan oikealla ladulla, jos kerran kakkostietä pohjoiseen posottelin. Piristyin oitis ja annoin hanaa uudella innolla. Olisinpa tuolloin nähnyt tuon Kadetissa syntyvän riemun remakan, kun Flou nikotellen kertoi kepposestaan. Luulen, että siellä lyötiin käsiä reisiin viiden miehen voimalla ja nauraa röhötettiin, höräkän hetkeksi hellitettyä hörpittiin kaljaa ja taas pärskittiin, jotta lasit hiestä pisaroi. Luulenpa, että minun tulee vastaisuudessa olla hieman hienotunteisempi irkissä – joo, opin läksyni.
No kuitenkin noin viiden ja puolen tunnin harhailun päätteeksi löysin perille Mäntyluodon Hotellin ystävällisen respan avustuksella. Tarjoilipa tuo suurisilmäinen neito ryytyneelle matkamiehelle kahvit ja pyöräytti vielä päälle makoisan voileivänkin ikään kuin hyvitykseksi häpeämättömien tekosille. Lystikästä, jos nyt mikään enää tuossa vaiheessa huvitti, oli että tuo nainen jutusteltuamme arveli Röörin olevan Kankaanpäästä kotoisin. Vältän nimittäin puhumasta muunmaalaisille stadilaisittain, koska tuo jotenkin hyydyttää avunannon – mikähän siinäkin lie – mutta että Kankaanpäästä. Vaimollani on toki tuolla sukulaisia ja pidän paikallista murretta hyvinkin hersyävänä, mutta ennemmin olisin luullut vaikka Savitaipaleen messeän murteen juurtuneen puheeseeni. Toisaalta tuo vertaili puheenparttani omistamansa hevosensa kengittäjän jaaritteluun. Kerroin toki hänelle kengittäneeni värikkään eloni aikana muutaman kantturan ja pudottaneeni jokusen koppelonkin polvihollilta, mutta hevosiin en ole kyllä kajonnut, siitä olen varma! Ratsastamista en kyllä millään muotoa karsasta, josko tuo sitten olisi antanut mielleyhtymän – tiedä häntä?
Olin nyt kuitenkin turvallisesti vihdoin perillä. Mieleni olisi kyllä kovasti tehnyt heittää muutama kierros tuolla mökkikylän kupeessa olleella krossiradalla kylttiin nojailleella polkupyörällä pinkeästi päristellen, mutta oli ruoja lukinnut menopelinsä kyltin jalkaan, joten se siitä riemusta. Asetin auton parkkiin ja katselin ympärilleni. Männikössä näytti hiippailevan miehiä maastopuvuissaan. Kantoivat aseita. Epäilin, etteivät he kuitenkaan kuulu ryhmäämme, koska tiesin osan koostuvan siviilipalvelusmiehistä/miehestä – mitä lie sotaa leikkivät lapsekkaat? Päärakennuksen edustalla taasen sorisi iloisesti nousuhumalainen miesjoukko pyyhkeet kainalossa – ajattelin, että nyt se sauna kyllä maittaakin jos koska. Lähestyin heitä käsi ojossa mieli riemua pullollaan. Tuttuja naamoja ei näkynyt ja muutoinkin suhtautuminen oli jokseenkin varauksellista. Porina lakkasi, siispä kysäisin esittelyn jälkeen oliko kukaan Jatkiksesta. Eivät myöntäneet. No helvetti, oliko ne nyt tehneet viimeisen jullikan, ja ryypiskelivät jossain Oulussa selkäni takana ilakoiden. En antanut periksi, vaan suorin määrätietoisin askelein kohden suht komeaa mökkirypästä. Huikkailin muutamille verannoille, mutta ummikkoja kaikkialla. Puhelin käteen ja soitto Matilta saamaani numeroon, järjestävän seuran nokkamiehelle. Kehotti tekemään u-käännöksen, ja jo näin bissepullon kutsuvasti huojuvan edestakaisin nuoren hongan kupeessa. Olin pelastettu.
Vaikkakin nuo höylähirsistä pykätyt mökit houkuttelivatkin, en antanut näiden varsin vaatimattomien lautahökkeleiden latistaa tunnelmaa. Olinhan viimein ”omieni” parissa. Seurahan se tärkeitä tällä kohtaa oli. Käteltiin. Läsnä ei tuolloin ollut vielä kuin tämä alkulämmittelynsä kohtalaiseen vauhtiin saattanut järjestäjä, lahtelainen veikistelijä sekä Porin osaston juniori, jota erehdyksissäni luulin web-masteriksi – yhdennäköisyys oli hämmentävä. Korkkailimme oluita ja turistiin. Pikkuhiljaa ryhmää alkoi kertyä. Tampereen yksikkö saapui suut messingillä. Rintaliivin g+ puolikas päässään kekkaloivan hemmo oli pitänyt kuosinsa, mutta postinjakajan tointa kesäaamujensa ratoksi hoitanut nuorukainen oli kadottanut jakelureiteilleen puolet elopainostaan – näytti ihan keskitysleirivangilta ajeltuine päineen. Osoitin hienoista sääliä taholleen. Kaksikkoa peesaili untuvapartainen kiiltokuvapoika arasti hymyillen. Tuonnempana osoittautui kaverin kietoneen lampaan nahan vain hämäykseksi harteilleen, nimittäin sellaista haipakkaa saivat verraten rotevat miehet – susi se oli! Sittemmin populaa putoili siihen tahtiin, etten oikeen enää pysynyt mukana, mutta en toki voinut olla huomaamatta Kadetin miehistön kyynärpäillä tökkäisyjä keskenänsä, sekä naurun pyrskähdyksiä – suotakoon se heille.
Illan kulusta muutoin syöpyi mieleeni nuo raivokkaat painiottelut. Alkueriä käytiin moneen otteeseen mökkien pihapiirissä. Siellä riepoteltiin varsinkin erästä punaisella hiustupolla varustettua nuorukaista kuin tiskirättiä, milloin kenenkin toimesta. Vastustajasta riippumatta tuolla terrierimäisellä anarkistilla lakaistiin pulloja ja tölkkejä vähän siistimpään kasaan, mutta luonnetta ei kyetty edes miehissä nöyristämään. Jos olisin hennonut, olisin pyytänyt noiden raakalaisten jättää hänet jo rauhaan – ilman viinaakin joutui repuusi sinnittelemään – mutta eihän sellaista sovi suustaan päästää, sillä minkä sitä terrieri luonnolleen mahtaa? Onneksi sentään nuo raskaan sarjan ottelijat älysivät asemansa, ja pidättäytyivät tuossa vaiheessa. Silti vistotti katsoa Granin paitaan sonnustautuneen, puolta painavamman ”goonin” tuulettelua selätysten jälkeen. Harmitti kun jäi se lakupussikin toiseen autoon. Olisin ilomielin ojentanut sen nassuteltavakseen cokiksen kyytipojaksi, mikäli tuo nyt enää mitään olisi pelastanut. Harmi sinällään, ettei tullut yhtään aikuista naista mukaan, joka olisi hänet siipiensä suojaan hakenut. Onneksi sentään tuo nälkiintynyt keskitysleirivanki osoitti Granin todellisen tason.
Auringon painuessaan mailleen käytiin sitten todelliset loppuottelut. Raskaimman sarjan edustajat siirtyivät rantahiekalle lämmittelijöiden käytyä mammimaan. Keski – ja kärpässarjan miehet imeskelivät vällyjen alla peukaloitaan kun alkoi miestensarjat. Ynisivät käsi pöksyissään silmin nähden tyytyväisinä panokseensa, autuaan tietämättöminä siitä mitä on todellisten karjujen koitos, jos vertaus tällä kohtaa sallitaan? Minä sain olla läsnä. Seurasin heidän raskaina tömähteleviä askeliaan aavan veden rantaan, jossa tyrskyt jo olisivat vieneet lämmittelijät mennessään. Jokainen askel nostatti kohtalaisen trombin verran hienoa hiekkaa hengitettäväkseni. Uroot riisuutuivat, kahlasivat jäyhin askelein hyiseen mereen. Seurasin heitä katseellani ihaillen tuota alkukantaista voimaa, joka heidän vantterista olemuksistaan huokui. He katosivat kuin yhtenä miehenä tyrskyihin, mutten osannut olla huolissani, sillä rannalle kiirivä tuuli kantoi sieraimiini alkukantaisen myskin ja raavaan hien tuoksun. He olivat läsnä. En enää kyennyt kommunikoimaan muiden katselijoiden kera – jäin vain huumaantuneena seuraamaan tulevaa näytelmää. Luulin olevani valmis.
Havahduin todellisuuteen uudelleen kuullessani karjaisun, joka mielestäni kuuluisi lähinnä reviiriään puolustavalle mursulle, joka kuninkaan elkein palaa saalistusretkeltään takaisin kotikalliolleen. Tuohon veret seisauttavaan ölinään kiteytyi kiimaisen ja voimiensa tunnossaan röyhivän merenelävän koko olemus. Lokit lakkasivat kirkumasta, lähimökit hiljenivät, teinien kikatus lakkasi. Silakkaparvet loittonivat aavalle, hylkeet kavahtivat pienuuttaan. He hyökyivät alastomat kehot vavahdellen rantaan. Tapailivat kiinteää maata jyhkeiden jalkojensa alle. Vaappuivat vettävaluvina hiekalle äsähdellen ja muristen. Oli tullut aika ratkoa Jatkoajan painimestaruus. Tuntui vaikealta hengittää. Oli kuin happea ei enää olisi saatavilla noiden kahden uroon puuskutukselta. Sitten se tapahtui. Alastomat vartalot läiskähtivät äkkiarvaamatta toistensa ympärille. Tuntui kuin maa olisi vavahdellut jalkojeni alla noiden kruunupäiden ottaessa mittaa toisistaan. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Hampaita ei käytetty, kuten ei useinmiten luonnossakaan. Hävinnyt tiedostaa asemansa.
Valitettavasti voittajalle ei jäänyt muuta kuin se kylmään rantasaunaan unohtunut kuusikymppinen ämmän kuvatus. Valitettavaa oli myöskin se, ettei tuo hävinnyt osapuoli osannut poistua oikeaan suuntaan, vaan jouduimme lisimään puita notskiin, kunnes hänen jyhkeä hahmonsa jälleen peitti taivaanrannan. Pääasia kuitenkin, jotta ryhmä pysyi kasassa. Luovimme edelleen ystävinä takaisin mökkikyläämme, missä panimme maata – kun muutakaan ei juuri tuossa vaiheessa ollut saatavilla.
Aamulla havahduin voihkaisuun, ja totesin pölyn laskeutuneen taistelutantereen ylle. Klo. 8.06 pystyssä ei ollut lisäkseni kuin tupakaverini terhakkana terhentelevä mulkku, joka pää punaisena toivotti kumminauhan alta Röörille hyvän huomenen. Kainona miehenä laskostin kauhtuneen viltin miehuutensa ylle ja suljin hiljaa mökin oven. Pidot osaltani oli ohitse. Vilpitön kiitos kaikille, ja etenkin Jannelle, että sain olla mukana…
PS. Olisinhan minäkin paininut, mutta kun molemmat trikoot sattuivat juuri olemaan pyykissä – enhän minä ilman asianmukaisia varusteita…
Juohtuipa vaan mieleeni!
__________________
Rööri
Kevään korvalla ilmestyi palstoille tiedote Ja:n kesäkinkereistä, minne oli määrä kokoontua tämän verrattoman saitin tekijätiimi. Kutsu sai oitis innokkaan vastaanoton ja tuota pikaa oli alun kolmattakymmentä punaposkista osallistujaa koossa, tai ei siis varsinaisesti tuossa mainiossa kirjoittajassa, vaan yleensä lähdössä lystin pitoon. Itse en tiimiin kuulu, enkä edes tämän kirkasäänisen poikakuoron perustamaan yhdistykseen, mutta erikseen kutsuttuna otin myhäillen kutsusta vaarin – mummoon en kuitenkaan kajonnut.
Aikanaan koitti sitten tuo perjantai jolloin oli aika pakata retkijääkaappi autoon asianmukaisine eväineen. Tuo selviytymispakkaus sisälsi 12 tölkkiä Koffia, paketin Vilhlemiä sekä potin Verneriä. Arvelin siinä olevan kaiken mitä kasvava poika yhden yön retkelleen tarvitsi, enkä juurikaan erehtynyt, vaikka Verneri jäikin epähuomiossa tappamatta – onneksi – sillä niin ollen olin valmis jatkamaan aamusella matkaani kirkkain silmin ja hengitys raikkaana hyräillen.
Ennen starttia tarkoituksenani oli printata annetut ajo-ohjeet matkaoppaakseni, mutta kuinka ollakaan Jatko Aika olikin polvillaan juuri tuona kriittisenä ajankohtana ja nuotit jäi saamatta, kuten myös järjestävän seuran napamiehen kännykkänumero. Tuumin kuitenkin pieniä säikkymättömänä yksilönä, että suoriutuisin tuonne kesäleirille erehtymättömän vaistoni avulla, siis matkaan kohti kesyttämätöntä villiä länttä. Pähkäilin järkimiehenä Porintien johtavan Poriin, joten eikun usvaa putkeen. Espoon laitamilla Askistossa, viimeisissä liikenne valoissa, huutelin hellettä uhmaten, puolta vartaloa sivuklasista riiputtaen, latua kanssa autoilijoilta. Minun oli hoppu, sillä suu napsasi jo vaativasti.
Maantien oheen pystytellyt siniset kyltit kertoilivat tasaisin väliajoin tuon määränpääni lähestyvän vinhasti. Annoin palttua joutaville nopeusrajoituksille ja siivitin menoani huimin ohituksin riskejä kaihtamatta. Kiisin läpi kulottuneiden metsien, kiiruhdin poikki vänkyräisiä puita versoavien soiden, kerkeästi kipusin yli Harjavallan kumpujen, ollen tuota pikaa Porissa. Rauhoitin kiihtyneen mieleni, entäs sitten? Muistin hämärästi, puolihuolimattomasti lukeneessani ohjeessa, sanotun tuon
mökkikylän olleen jonkin moisen huikosen vielä Porin tuolla puolen, ja itse kylään ei pitänyt erehtyä, siis eteenpäin; tuon legendaarisen mummon sanoin – lunta ei tosin ollut, hangista nyt puhumattakaan, joten siltä osin sanonta onnahteli.
Posottelin siis valtatietä määrätietoisin ilmein vahdaten herkeämättä Jatkiksen logolla varustettua kylttiä, missä vapaamuotoisesti yllytettäisiin poikkeamaan valtaväylältä. Eipä vaan sattunut silmääni moista. Naimisiin meno kyllä näytti olevan noilla tienoilla pop, sillä joka toiseen risteykseen oli kiinnitetty mitä riemukkaimmin krumeluurein somisteltuja sydämiä, missä kerrottiin Niilon ja Hannan aikovan avioon, taikka Yrjön sekä Kalevin virallistavan suhteensa – vitutti jo muutenkin!
Kolmisen kymmentä kilsaa Vaasaan päin ajeltuani pysäytin auton ja pyysin 118:n monotonisesti honottavan ämmän yhdistää päätoimittajamme kännykkään – ainoa jonka nimen tiesin. Matti kertoi reippaalla äänellä olevani ihan oikealla ladulla, jos kerran kakkostietä pohjoiseen posottelin. Piristyin oitis ja annoin hanaa uudella innolla. Olisinpa tuolloin nähnyt tuon Kadetissa syntyvän riemun remakan, kun Flou nikotellen kertoi kepposestaan. Luulen, että siellä lyötiin käsiä reisiin viiden miehen voimalla ja nauraa röhötettiin, höräkän hetkeksi hellitettyä hörpittiin kaljaa ja taas pärskittiin, jotta lasit hiestä pisaroi. Luulenpa, että minun tulee vastaisuudessa olla hieman hienotunteisempi irkissä – joo, opin läksyni.
No kuitenkin noin viiden ja puolen tunnin harhailun päätteeksi löysin perille Mäntyluodon Hotellin ystävällisen respan avustuksella. Tarjoilipa tuo suurisilmäinen neito ryytyneelle matkamiehelle kahvit ja pyöräytti vielä päälle makoisan voileivänkin ikään kuin hyvitykseksi häpeämättömien tekosille. Lystikästä, jos nyt mikään enää tuossa vaiheessa huvitti, oli että tuo nainen jutusteltuamme arveli Röörin olevan Kankaanpäästä kotoisin. Vältän nimittäin puhumasta muunmaalaisille stadilaisittain, koska tuo jotenkin hyydyttää avunannon – mikähän siinäkin lie – mutta että Kankaanpäästä. Vaimollani on toki tuolla sukulaisia ja pidän paikallista murretta hyvinkin hersyävänä, mutta ennemmin olisin luullut vaikka Savitaipaleen messeän murteen juurtuneen puheeseeni. Toisaalta tuo vertaili puheenparttani omistamansa hevosensa kengittäjän jaaritteluun. Kerroin toki hänelle kengittäneeni värikkään eloni aikana muutaman kantturan ja pudottaneeni jokusen koppelonkin polvihollilta, mutta hevosiin en ole kyllä kajonnut, siitä olen varma! Ratsastamista en kyllä millään muotoa karsasta, josko tuo sitten olisi antanut mielleyhtymän – tiedä häntä?
Olin nyt kuitenkin turvallisesti vihdoin perillä. Mieleni olisi kyllä kovasti tehnyt heittää muutama kierros tuolla mökkikylän kupeessa olleella krossiradalla kylttiin nojailleella polkupyörällä pinkeästi päristellen, mutta oli ruoja lukinnut menopelinsä kyltin jalkaan, joten se siitä riemusta. Asetin auton parkkiin ja katselin ympärilleni. Männikössä näytti hiippailevan miehiä maastopuvuissaan. Kantoivat aseita. Epäilin, etteivät he kuitenkaan kuulu ryhmäämme, koska tiesin osan koostuvan siviilipalvelusmiehistä/miehestä – mitä lie sotaa leikkivät lapsekkaat? Päärakennuksen edustalla taasen sorisi iloisesti nousuhumalainen miesjoukko pyyhkeet kainalossa – ajattelin, että nyt se sauna kyllä maittaakin jos koska. Lähestyin heitä käsi ojossa mieli riemua pullollaan. Tuttuja naamoja ei näkynyt ja muutoinkin suhtautuminen oli jokseenkin varauksellista. Porina lakkasi, siispä kysäisin esittelyn jälkeen oliko kukaan Jatkiksesta. Eivät myöntäneet. No helvetti, oliko ne nyt tehneet viimeisen jullikan, ja ryypiskelivät jossain Oulussa selkäni takana ilakoiden. En antanut periksi, vaan suorin määrätietoisin askelein kohden suht komeaa mökkirypästä. Huikkailin muutamille verannoille, mutta ummikkoja kaikkialla. Puhelin käteen ja soitto Matilta saamaani numeroon, järjestävän seuran nokkamiehelle. Kehotti tekemään u-käännöksen, ja jo näin bissepullon kutsuvasti huojuvan edestakaisin nuoren hongan kupeessa. Olin pelastettu.
Vaikkakin nuo höylähirsistä pykätyt mökit houkuttelivatkin, en antanut näiden varsin vaatimattomien lautahökkeleiden latistaa tunnelmaa. Olinhan viimein ”omieni” parissa. Seurahan se tärkeitä tällä kohtaa oli. Käteltiin. Läsnä ei tuolloin ollut vielä kuin tämä alkulämmittelynsä kohtalaiseen vauhtiin saattanut järjestäjä, lahtelainen veikistelijä sekä Porin osaston juniori, jota erehdyksissäni luulin web-masteriksi – yhdennäköisyys oli hämmentävä. Korkkailimme oluita ja turistiin. Pikkuhiljaa ryhmää alkoi kertyä. Tampereen yksikkö saapui suut messingillä. Rintaliivin g+ puolikas päässään kekkaloivan hemmo oli pitänyt kuosinsa, mutta postinjakajan tointa kesäaamujensa ratoksi hoitanut nuorukainen oli kadottanut jakelureiteilleen puolet elopainostaan – näytti ihan keskitysleirivangilta ajeltuine päineen. Osoitin hienoista sääliä taholleen. Kaksikkoa peesaili untuvapartainen kiiltokuvapoika arasti hymyillen. Tuonnempana osoittautui kaverin kietoneen lampaan nahan vain hämäykseksi harteilleen, nimittäin sellaista haipakkaa saivat verraten rotevat miehet – susi se oli! Sittemmin populaa putoili siihen tahtiin, etten oikeen enää pysynyt mukana, mutta en toki voinut olla huomaamatta Kadetin miehistön kyynärpäillä tökkäisyjä keskenänsä, sekä naurun pyrskähdyksiä – suotakoon se heille.
Illan kulusta muutoin syöpyi mieleeni nuo raivokkaat painiottelut. Alkueriä käytiin moneen otteeseen mökkien pihapiirissä. Siellä riepoteltiin varsinkin erästä punaisella hiustupolla varustettua nuorukaista kuin tiskirättiä, milloin kenenkin toimesta. Vastustajasta riippumatta tuolla terrierimäisellä anarkistilla lakaistiin pulloja ja tölkkejä vähän siistimpään kasaan, mutta luonnetta ei kyetty edes miehissä nöyristämään. Jos olisin hennonut, olisin pyytänyt noiden raakalaisten jättää hänet jo rauhaan – ilman viinaakin joutui repuusi sinnittelemään – mutta eihän sellaista sovi suustaan päästää, sillä minkä sitä terrieri luonnolleen mahtaa? Onneksi sentään nuo raskaan sarjan ottelijat älysivät asemansa, ja pidättäytyivät tuossa vaiheessa. Silti vistotti katsoa Granin paitaan sonnustautuneen, puolta painavamman ”goonin” tuulettelua selätysten jälkeen. Harmitti kun jäi se lakupussikin toiseen autoon. Olisin ilomielin ojentanut sen nassuteltavakseen cokiksen kyytipojaksi, mikäli tuo nyt enää mitään olisi pelastanut. Harmi sinällään, ettei tullut yhtään aikuista naista mukaan, joka olisi hänet siipiensä suojaan hakenut. Onneksi sentään tuo nälkiintynyt keskitysleirivanki osoitti Granin todellisen tason.
Auringon painuessaan mailleen käytiin sitten todelliset loppuottelut. Raskaimman sarjan edustajat siirtyivät rantahiekalle lämmittelijöiden käytyä mammimaan. Keski – ja kärpässarjan miehet imeskelivät vällyjen alla peukaloitaan kun alkoi miestensarjat. Ynisivät käsi pöksyissään silmin nähden tyytyväisinä panokseensa, autuaan tietämättöminä siitä mitä on todellisten karjujen koitos, jos vertaus tällä kohtaa sallitaan? Minä sain olla läsnä. Seurasin heidän raskaina tömähteleviä askeliaan aavan veden rantaan, jossa tyrskyt jo olisivat vieneet lämmittelijät mennessään. Jokainen askel nostatti kohtalaisen trombin verran hienoa hiekkaa hengitettäväkseni. Uroot riisuutuivat, kahlasivat jäyhin askelein hyiseen mereen. Seurasin heitä katseellani ihaillen tuota alkukantaista voimaa, joka heidän vantterista olemuksistaan huokui. He katosivat kuin yhtenä miehenä tyrskyihin, mutten osannut olla huolissani, sillä rannalle kiirivä tuuli kantoi sieraimiini alkukantaisen myskin ja raavaan hien tuoksun. He olivat läsnä. En enää kyennyt kommunikoimaan muiden katselijoiden kera – jäin vain huumaantuneena seuraamaan tulevaa näytelmää. Luulin olevani valmis.
Havahduin todellisuuteen uudelleen kuullessani karjaisun, joka mielestäni kuuluisi lähinnä reviiriään puolustavalle mursulle, joka kuninkaan elkein palaa saalistusretkeltään takaisin kotikalliolleen. Tuohon veret seisauttavaan ölinään kiteytyi kiimaisen ja voimiensa tunnossaan röyhivän merenelävän koko olemus. Lokit lakkasivat kirkumasta, lähimökit hiljenivät, teinien kikatus lakkasi. Silakkaparvet loittonivat aavalle, hylkeet kavahtivat pienuuttaan. He hyökyivät alastomat kehot vavahdellen rantaan. Tapailivat kiinteää maata jyhkeiden jalkojensa alle. Vaappuivat vettävaluvina hiekalle äsähdellen ja muristen. Oli tullut aika ratkoa Jatkoajan painimestaruus. Tuntui vaikealta hengittää. Oli kuin happea ei enää olisi saatavilla noiden kahden uroon puuskutukselta. Sitten se tapahtui. Alastomat vartalot läiskähtivät äkkiarvaamatta toistensa ympärille. Tuntui kuin maa olisi vavahdellut jalkojeni alla noiden kruunupäiden ottaessa mittaa toisistaan. Taistelu oli kiivas, mutta lyhyt. Hampaita ei käytetty, kuten ei useinmiten luonnossakaan. Hävinnyt tiedostaa asemansa.
Valitettavasti voittajalle ei jäänyt muuta kuin se kylmään rantasaunaan unohtunut kuusikymppinen ämmän kuvatus. Valitettavaa oli myöskin se, ettei tuo hävinnyt osapuoli osannut poistua oikeaan suuntaan, vaan jouduimme lisimään puita notskiin, kunnes hänen jyhkeä hahmonsa jälleen peitti taivaanrannan. Pääasia kuitenkin, jotta ryhmä pysyi kasassa. Luovimme edelleen ystävinä takaisin mökkikyläämme, missä panimme maata – kun muutakaan ei juuri tuossa vaiheessa ollut saatavilla.
Aamulla havahduin voihkaisuun, ja totesin pölyn laskeutuneen taistelutantereen ylle. Klo. 8.06 pystyssä ei ollut lisäkseni kuin tupakaverini terhakkana terhentelevä mulkku, joka pää punaisena toivotti kumminauhan alta Röörille hyvän huomenen. Kainona miehenä laskostin kauhtuneen viltin miehuutensa ylle ja suljin hiljaa mökin oven. Pidot osaltani oli ohitse. Vilpitön kiitos kaikille, ja etenkin Jannelle, että sain olla mukana…
PS. Olisinhan minäkin paininut, mutta kun molemmat trikoot sattuivat juuri olemaan pyykissä – enhän minä ilman asianmukaisia varusteita…
Juohtuipa vaan mieleeni!
__________________
Rööri