Jos Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan… (keskustelua vaihtoehtohistoriasta)

[Everton]

Jatkoajassa on jonkun verran historiasta kiinnostuneita ja aina silloin tällöin – etenkin sota-aiheissa ketjuissa – nousee esille ajatuksia vaihtoehtoisista skenaarioista.

Vaihtoehtohistoria on aina kiinnostanut ihmisiä, mutta se on kuitenkin lähinnä scifi- ja jännärikirjailijoiden, roolipelaajien sekä muiden harrastajien kuin varsinaisten historioitsijoiden alaa. Ja varmaan ihan syystäkin. Tieteessä ei useinkaan lähdetä olettamuksesta ”jos”. Historiassa puolestaan etsitään vastauksia kysymykseen ”mitä on tapahtunut”, eikä ”mitä olisi voinut tapahtua”.

Tässä ketjussa saa puolestani spekuloida ihan mistä aiheesta tahansa. Vaikkapa siitä, mitä olisi seurannut jos Suomi olisi voittanut MM-kultaa jo vuonna 1992 tai Kolumbus ei olisikaan selvinnyt takaisin kertomaan löydöstään. Otsikkoon nostin kuitenkin esille vaihtoehtohistorian mietityimmän skenaarion, josta oma kirjoitelmani on pian tuossa alempana.

Mikään uusi aihehan tämä ei tosiaankaan ole, tässä kirjallisuuslistaa esimerkiksi wikipediasta ja moni muistaa jostain internetin alkuajoilta myös sittemmin harmi kyllä kesken jääneen Valtakunta-projektin

Minua ei kiinnosta niinkään se, että olisiko Saksan voitto oikeasti ollut mahdollista ja jos olisi, niin miten, vaan ennemminkin se, mitä siitä olisi seurannut. Mahtoiko akselivalloilla esimerkiksi olla todellisuudessa minkäänlaista konkreettista suunnitelmaa siitä, millainen uusi maailmanjärjestys voiton jälkeen olisi?

Tavoitteena oli liittoutuma Englannin kanssa ja epäpuhtaista aineksista puhdistettu arjalainen, germaanikeskeinen maailma, jossa esimerkiksi Aasia olisi jaettu Saksan ja Japanin kesken. Mutta oliko tämän toteuttamisesta – ja lähes koko maailman hallinnasta - mitään muuta kuin joitain hajanaisia ja harhaisia ajatuksia Hitlerin päässä?

Jos oli, niin niitä voi tuoda julki tässä ketjussa. Tai sitten voi luottaa pelkkään omaan mielikuvitukseensa avaruusnatseineen…

 

[Everton]

Tässä lyhennettynä oma skenaarioni:

* Dunkirkin evakuointi ei onnistu, britit solmivat aselevon ja Saksa saa myllyttää täydellä teholla pelkkää N-Liittoa vastaan
* Yhdysvallat ei osallistu sotaan
* Lähes koko Eurooppa ja puolet Neuvostoliiton alueista kuuluu Saksalle, Japani saa itselleen Aasian
* Osa maista säilyy itsenäisinä, mutta enemmän tai vähemmän nukkehallitusten johtamina
* Seurauksena hyvin autoritäärinen maailma, käytössä samoja työkalupakkeja kuin vaikkapa Stalinilla ja Stasillakin
* Valtavan kokoisen valtakunnan todellinen hallinta mahdotonta, eikä siihen oltu valmistuttukaan
* Kolmas valtakunta pysyy kasassa noin 25 vuotta
* Valtakunnan hajoaminen käynnistyy Hitlerin kuolemasta syntyneen valtatyhjiön johdosta ja tapahtuu vähitellen ympäri maailmaa
* Tilanne sen jälkeen sama kuin itäblokin mailla oli 90-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, edessä uusi alku tyhjästä ja hirveä kuilu verrattuna muihin maihin


Seuraavissa viesteissä sitten koko tarina niille, kellä on aikaa ja kiinnostusta lukea.

 

[Everton]

Spoileri: Suur-Saksan synty, eli kuinka natsit voittivat sodan?

Sota länsirintamalla päättyi käytännössä jo kesällä 1940. Dunkerquen evakuointi ei onnistunut, saksalaiset painoivat päälle ja brittien siirtoarmeija tuhottiin tai vangitaan motissa. Lähes 300.000 menetettyä sotilasta sekä kuninkaallisten ilmavoimien ja laivaston kokemat tappiot olivat katastrofaalinen menetys liittoutuneille.

Tuho oli samalla myös kamala imagotappio Iso-Britannialle, jossa sekä poliitikkojen että kansan mielipide alkoi kääntyä sodasta irrottautumisen kannalle. Winston Churchill sai väistyä pääministerin tontilta.

Saksalaiset jatkoivat etenemistään ja miehittivät Hollannin ja Belgian lisäksi myös koko Ranskan länsirannikon kesäkuussa. Käytännössä koko Euroopan ranta kanaalin kohdalta oli sen jälkeen natsien hallinnassa, joten he pystyivät kontrolloimaan tapahtumia merellä.

Uhan Lontoon pommituksille tai jopa natsien maihinnousulle katsottiin kasvavan vaarallisen suureksi. Iso-Britannia suostui aselepoon sekä rauhanneuvotteluihin.

Yksin jäänyt Ranska ei ollut pystynyt juurikaan vastarintaan ja antautui kesäkuun alkupuolella, kun Panzerkampfwagen-letkat olivat körötelleet Pariisiin.

Italia selviytyi lähes omillaan

Afrikan pohjoisrannikko demilitarisoitiin Iso-Britannian ja Saksan välisten aselepoehtojen mukaisesti. Sekä brittisotilaat että ranskalaislaivasto vedettiin pois Pohjois-Afrikasta. Tästä syystä italialaisilla ei ollut syytä tai asiaa lähteä nielemään hiekkaa aavikolle. Myös miehien tapattaminen Alpeilla jäi väliin, kun antautuneen Ranskan kimppuun oli jo myöhäistä hyökkäillä.

Toimettomana tylsistynyt ja Hitlerin sotamenestykselle kateellinen Mussolini oli kuitenkin vielä saada Aatun suunnitelmat sotketuiksi sooloilemalla hyökkäyksen Kreikkaan syksyllä 1940. Makaronimiesten sotamarssi sai koko Balkanin kiehumaan, eivätkä valloitushommat helleenien maassakaan menneet kuin Strömsössä… Saksalaisilla riitti kuitenkin tässä tilanteessa hyvin resursseja lähteä avittamaan aseveljiään saman tien.

Jugoslavian ja Kreikan kanssa sotiminen ei kuulunut Hitlerin alkuperäisiin ajatuksiin, mutta asiassa oli myös positiivisia puolia. Hitler ja Mussolini eivät kumpainenkaan luottaneet Titoon, joka oli nyt mahdollista raivata kuvioista kokonaan pois. Kreikan miehittäminen takaisi puolestaan koko Välimeren alueen totaalisen hallinnan akselivalloille.

Tiukasta sissivastarinnasta huolimatta niin jugoslaavit kuin kreikkalaisetkin joutuivat antautumaan jo ennen vuoden 1940 loppua. Saksalaiset, italialaiset sekä mukaan talkoisiin värvätyt bulgarialaiset ja romanialaiset muodostivat yksinkertaisesti liian suuren miesylivoiman. Jäljelle jäi vain hajanaisia vuoristoseuduille vetäytyneitä partisaanijoukkoja, joista riitti kyllä harmia, mutta ei enää varsinaista sotilaallista uhkaa.

Valloitettu alue jäi Unkarin, Italian, Bulgarian ja Romanian sotilaiden/viranomaisten valvontaan ja hallintaan.

100% keskittyminen Barbarossaan ja tukea muualta

Saksan kannalta tilanne oli nyt stabiili: sen ei tarvinnut säntäillä ja vilkuilla joka suuntaan, vaan se saattoi suunnitella ja valmistautua Neuvostoliiton tuhoamiseen.

Länsi-Euroopasta, Norjasta ja muilta alueilta siirrettiin miehiä ja kalustoa itäisiin armeijakuntiin, kun todellista uhkaa vihollisesta lännestä ei enää ollut. Vallattuihin maihin jäi ainoastaan miehitysvallan ylläpitämiseen tarvittavat joukot kukistamaan vastarintataistelijoita sekä vahtimaan strategisesti tärkeimpiä kohteita.

Saksa ei ollut myöskään kokenut kovin merkittäviä miestappioita, joten se sai käyttöönsä paitsi aikaa mutta myös miehiä ja muita resursseja operaatio Barbarossaan, johon se pystyisi keskittymään lähes kaikilla voimavaroillaan.

Itse asiassa akselivaltojen voimavarat jopa kasvoivat. Ranskassa valtaan asetettu nukkehallitus liitti maan mukaan akselivaltoihin ja sotaan kommunismia vastaan. Hitlerin bandwagoniin hyppäämistä perusteltiin juurikin Neuvostoliiton pahuudella: todisteina muun muassa Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen ja Baltian maiden valtaaminen.

Tässä vaiheessa Stalinillekin oli jo selvää, että sota olisi aluillaan ja Molotov–Ribbentrop-sopimuksella korkeintaan vessapaperin arvo… Saksan hyökkäysarmeija oli saanut lisämiehiä länsirintaman lisäksi myös Ranskan armeijasta ja oli valmis aloittamaan idän reissunsa jo alkuvuodesta 1941. Kesään mennessä hyökkäysjoukot olivatkin jo pitkällä Ukrainassa ja Baltiassa.

Hitler sai myös sovituksi yhteiset askelmerkit Hirohiton kanssa. Japanille luvattiin Ranskan ja Iso-Britannian siirtomaa-alueita. Saksalaisilla oli myös varaa toimittaa sotatarvikeapuakin japanilaisille. Vastalahjaksi japsit jättivät iskemättä Pearl Harbouriin ja keskittivät hyökkäyksensä vahvimmin Kiinan rannikolle sekä Saksan kannalta oleellisesti Neuvostoliiton koillisosiin.

Vladivostokista etenevien japanilaisjoukkojen tavoitteena olivat Irkutsk ja Jakutsk. Japanilaisten sotamenestys sisämaassa ei ollut huikaisevaa, mutta alueen puolustaminen sitoi Neuvostoliiton resursseja (ja etenkin talviset olosuhteet parhaiten tuntevia joukko-osastoja) Siperiaan, joten Stalin ei saanut tuotua sieltä vahvistuksia Lapin sotaan tai muuallekaan läntisillä alueillaan olleille rintamille.

Japanin pysymisellä ruodussa oli myös yksi erittäin merkittävä seuraus: Yhdysvallat pysyi puolueettomana, eikä osallistunut lainkaan toiseen maailmansotaan.

Suuntana Moskova

Saksalaisten hyökkäyksen pääpainopisteenä oli Moskova, kun natsikenraalit saivat manipuloitua Hitlerin uskomaan yhden rintaman suurhyökkäyksen olevan valtakunnanjohtajan oma nerokas idea... Strategia oli siis seuraava: ensin Moskovaan, tukitoimena Leningradin valtaus ja eteneminen etelämpänä vasta myöhemmin.

Akselivallat kävivät päärintamansa lisäksi myös eteläisemmällä rintamalla asemasotaa, tekivät valehyökkäyksiä, häiritsivät Neuvostoliiton teollisuutta ja huoltoa sissi-iskuilla ja pommituksilla, eli sitoivat puna-armeijan sotilaita ja hajaannuttivat niitä pienemmiksi joukoiksi, erille toisistaan.

Syksyn sateet eivät olleet vielä tulleet hidastamaan etenemistä, eikä venäläisten resurssit riittäneet estämään Wehrmachtin marssia kohti Moskovaa. Neuvostoliiton pääkaupunki piiritettiin jo ennen talven tuloa.

Suomessa valtiojohto vakuuttui Saksan sotamenestyksestä. Suomi liittyi tosissaan saksalaisten leiriin ja hyväksyi myös oman osansa sakujen suunnitelmissa. Jatkosota ei ollut erillissota, eikä suomalaisten hyökkäystä Kannaksella jarruteltu. Moskovan lisäksi siis myös Leningrad saarrettiin ja eristettiin totaalisesti.

Lapissa taisteluihin osallistuivat myös alun perin Norjaan sijoitetut vuoristojääkärit, joten saksalaisia oli tuplamäärä venäläisiin nähden. Kun mukana hääri vielä suomalaisiakin joukkoja, niin venäläiset jäivät auttamatta altavastaajan asemiin.

Pohjoisessa yksi ratkaisevimmista – tai ainakin sodan lopputulosta nopeuttaneista asioista – oli Muurmannin radan katkaiseminen syystalvella 1941. Neuvostoliitto oli menettänyt jo aiemmin Itämeren satamansa ja oli hyvin ahtaalla myös Tyynellä Valtamerellä, jossa Japanilla oli laivastomahti. Radan katkaisun ja keväällä tapahtuneen Muurmanskin valtaamisen myötä se kuitenkin menetti käytännössä viimeisenkin henkireikänsä, eli Jäämeren satamien kautta kulkeneen huoltoreittinsä.

Satamien merkitys oli tosin pienentymässä muutenkin, sillä akselivalloilla oli vahva ote valtameristä: esimerkiksi Jäämeri oli vahvasti Saksan ilmavoimien ja laivaston hallinnassa.

Eikä Neuvostoliitolla toisaalta edes ollut jäljellä liittolaisia, jotka sitä olisivat voineet tai halunneet tukea: Ranska kuului nyt vihollismaihin, Iso-Britannia ei voinut aselevon johdosta osallistua sotaan millään lailla, eikä jenkeilläkään ollut tässä tilanteessa mitään suurta hinkua tukea tai varustaa häviäjältä näyttävää Neuvostoliittoa – paitsi korkeintaan kylmää käteistä vastaan.

Neuvostoliitto romahtaa

Piiritetyissä Moskovassa ja Leningradissa kuoltiin nälkään ja pommituksiin. Nälkä ja resurssipula kalvoivat venäläisiä myös rintamalla. Aseista, ammuksista, öljystä, ruoasta ja ylipäätään kaikista varusteista oli pulaa. Vaikka niitä olisikin ollut, niin niitä ei saatu toimitetuksi ja jaelluksi rintamalla, koska Saksa hallitsi monia liikenteen solmukohtia.

Moskovan piiritys rampautti niin Neuvostoliiton valtio- kuin sotilasjohdonkin. Iso osa päättäjistä jäi mottiin, josta ei ollut kunnollisia viestiyhteyksiä rintamalle. Neuvostoarmeijalle ei pystytty enää välittämään käskyjä, saati luomaan yhtenäisiä strategioita. Joukko-osastot päätyivätkin käymään upseeriensa johdolla omia yksittäistaisteluitaan.

Saksa ei jatkanut hyökkäystään Moskovasta idemmäs vaan raivasi vähän kerrassaan tietään kohti Mustaamerta pohjoisesta, lännestä ja lounaisesta hyökkäävillä osastoillaan. Alivarustetut romanialaiset, bulgarialaiset sekä italialaiset tarjosivat etelässä reserviä, huoltoa ja taustatukea jättäen varsinaisen hyökkäystaistelun saksalaisille.

Venäläisten taistelumoraali vaihteli. Joillain rintamanosilla taisteluja käytiin pitkään ja verisesti, mutta suurimmassa osassa rintamalinjaa puolustajat vain yrittivät pötkiä pakoon ylivoimaisen vastustajan vyöryessä eteenpäin.

Saksa saavutti kesän 1942 aikana tavoitteekseen asettamansa Rostovin-Arkangelin linjan ja hallitsi käytännössä koko Eurooppaa siitä länteen.

Neuvostoliitto oli hävinnyt sodan, vaikka Stalin ei suostunutkaan sitä myöntämään – saati sitten antautumaan. Tosin ei Stalinista kuulunut enää mitään muutakaan. Moskovasta ennen piiritystä paenneen Stalinin kohtalo jäi mysteeriksi, sillä tarjolla oli vain huhuja.

Toisten lähteiden mukaan Stalin olisi tehnyt itsemurhan, mutta ruumista ei onnistuttu koskaan löytämään. Varteenotettavana vaihtoehtona pidetään myös sitä, että Stalin olisi piiloutunut synnyinseuduilleen Kaukasiaan – tämän teorian seurauksena luvassa olikin vuosikymmeniä kestänyt osamabinladenmainen ajojahti.

Stalin oli ehtinyt viimeisinä tekoinaan ennen katoamistemppuaan määrätä rintamalle myös naiset ja lopulta myös lapsia. Olosuhteet rintamalla olivat kuitenkin niin surkeat ja mahdollisuudet olemattomat, että venäläiset joukko-osastot saivat joko surmansa, antautuivat heti tilaisuuden koittaessa tai pakenivat kohti itää.

Neuvostoliitolla ei ollut kaoottisessa tilanteessa edes valtiojohtoa, joten se ei voinut antautua virallisesti. Taistelut vähenivät kuitenkin koko ajan ja lopulta Saksa julistautui sodan voittajaksi ennen vuoden 1942 loppua. Japani seurasi esimerkkiä, vaikka sen taistelut sekä Siperiassa, Kiinassa, Kauko-Idässä ja Tyynenmeren saarilla olivatkin vielä jokseenkin kesken.

Virallisesti toinen maailmansota oli kuitenkin nyt julistettu päättyneeksi.

 

[Everton]

Spoileri: Maailman uudet jaot

Neuvostoliittoa ei enää ollut, Iso-Britannia oli polvillaan ja Yhdysvallat tyytyväinen siihen, että sota ei pitkittynyt. Niinpä kellään ei myöskään ollut nokan koputtamista Saksan ja Japanin ”ehdottamiin” uusiin rajoihin. Jaltan konferenssin sijaan asioista päättivät Hitler ja Hirohito.

Saksa ja sen liittolaiset Euroopassa

Suur-Saksa

Saksan pinta-ala ja (ainakin alkujaan) myös väestömäärä kaksinkertaistui. Itävalta, Unkari, Tšekkoslovakia, Benelux-maat sekä valtaosa Puolasta liittyivät tai liitettiin Suur-Saksaan. Belgia, Hollanti ja Luxemburg säilyttivät nimellisen autonomian, mutta kuuluivat faktisesti Saksalle ja olivat virallisesti osa Suur-Saksan kansallissosialistia valtiota.

Versailles’n häpeärauhan oikaisemiseksi myös Tanskasta ja Ranskasta sipaistiin siivut Saksalle. Jostain syystä etenkin Maginot-linjan alueet kiinnostivat sakuja… Lisäksi Saksa liitti Ranskasta valtakuntaansa kapean rannikkokaistaleen Calaisista Caeniin, jonka se oli miehittänyt jo sodan aikana. Valtaosa Euroopan maista kuului saksalaisten johtamaan ja hallinnoimaan liittoutumaan.

Itä-Preussi

Saksan itärintamalla valtaamista alueista perustettiin kokonaan uusi suurvaltio: täysin emä-Saksan hallinnassa oleva Itä-Preussi, jonka johto- ja vastuuasemiin asetettiin kunnostautuneita natsiupseereja.

Uusi valtio koostui Valko-Venäjästä, Ukrainasta, Baltiasta ja koko Neuvostoliiton alueista aina Jenisei-joelle saakka, joka oli sovittu rajaksi japanilaisten kanssa.

Saksalaiset eivät kuitenkaan koskaan onnistuneet saamaan Itä-Preussia kokonaan haltuunsa muuten kuin kartalla. Natsien todellinen hallinta-alue loppui Volgan tietämille.

Ranska

Ranskaan asetettiin heti antautumisen jälkeen saksalaismielinen hallitus ja maasta tuli Saksan liittolainen niin kaupankäynnin kuin idässä alkaneen sodankin osalta. Sodan edetessä Ranska siten maailmansodan häviäjävaltiosta voittajien leiriin…

Saksalaisilla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää Ranskaa helpolla. Varsinaisten aluemenetystensä lisäksi Ranska menetti kaikki siirtomaansa Aasiasta (Saksan ja Japanin tekemän salaisen sopimuksen mukaisesti) ja joutui alistamaan myös muut siirtomaansa saksalaisten hallinnoiman siirtomaakeskushallinnon alaisuuteen.

Ranska säilyi kuitenkin näennäisesti itsenäisenä demokratiana. Rauhan ja kommunismin kukistamisen lisäksi se sai itselleen mm. Jerseyn saaret, joten enemmistö kansalaisista hyväksyi maalle asetetut ehdot ja uudet rajat. Ja eipä ranskalaisilla oikeastaan muita vaihtoehtoja ollutkaan kuin hyväksyä tosiasiat.

Italia

Uskollinen ja alusta asti Saksan rinnalla voittoisassa rintamassa taistellut Italia palkittiin maltillisin aluelisäyksin. Sen rajat siirtyivät idässä nykyisten Slovenian ja Kroatian alueille niin, että suurin osa Adrianmeren rannikosta oli sen hallussa. Italia sai myös merkittävän poliittisen ja sotilaallisen aseman Kreikasta.

Arvaamattomana pidetty Benito Mussolini, jonka Hitler pelkäsi olevan valta-asemansa ainoa uhkaaja, eliminoitiin kesällä 1942, kun sodan lopputulos alkoi näyttää riittävän varmalta.

Italian nimelliseksi hallitsijaksi palautettiin kuningas, mutta todellinen valta maassa oli Hitlerille uskollisten SS-upseerien johtamalla sotilashallinnolla.

Kreikka

Kreikkaan asetettiin heti valtauksen jälkeen saksalais-italialaismielinen sotilashallinto, joka otti maan tiukkaan hallintaansa. Kreikkalaisten vastarintataistelu jatkui sodan loppuun saakka, mutta suurin osa kansasta hyväksyi Saksan maailmanherruuden sekä liittolaisuuden sen kanssa viimeistään itärintaman sotamenestyksen myötä.

Lopullisesti Hitler sulatti kreikkalaisten sydämet anteliaisuudellaan: polvilleen lyöty Kreikka sai lahjaksi miehitetyn Albanian sekä Adrianmeren rantakaistaleen aina Italian uusiin rajoihin asti. Kreikka koki tosin myös raskaita menetyksiä: se joutui luovuttamaan itäosansa Bulgarialle ja osan Egeanmeren saaristaan Turkille.

Romania ja Bulgaria

Molemmat maat kuuluivat jo sodan varhaisessa vaiheessa Saksan liittolaisiin. Ne osallistuivat taisteluihin Balkanilla, Kreikassa ja Ukrainan rintamalla. Lisäksi Bulgarian salaisen palvelun agentit hoitivat Mussolinin hengiltä myrkyttämällä tämän savukkeet.

Hitler kiitti tukemiaan oikeistodiktaattoreja alueluovutuksilla. Romania sai Moldovan alueen ja ison osan Pohjois-Jugoslaviaa. Loput Jugoslaviasta meni Bulgarialle, jolle annettiin myös arvokas yhteys Välimerelle: se sai Kreikalta maa-alueet Turkin rajalta lähes Thessalonikiin asti.

Tanska ja Norja

Molemmat maat vallattiin sodan alkuvaiheessa niin nopeasti ja helposti, että ne alistuivat kiltisti saksalaiskomentoon. Palkkiona alistuvuudestaan ne saivat pitää näennäisen itsenäisyytensä ja kuninkaallisensa.

Todellisuudessa asioista molemmissa maissa päättivät Suur-Saksan konsulit, joiden antamien määräysten toteuttamisesta vastasivat saksalaisten hyväksymät ”mukademokraattiset” parlamentit.

Kansalaisten natsimyönteisyyttä nostatettiin myös näissä maissa alueluovutuksilla. Islanti ja Grönlanti jäivät Tanskalle, Norja sai Shetlanninsaaret sekä hieman yllättäen lisäkaistaleen Jäämeren rantaa Suomen yläpuolelta Liinahamariin saakka. Kaikissa näissä strategisesti tärkeissä kohteissa oli kuitenkin Saksan sotilastukikohtia, eli ne olivat de facto Suur-Saksan suorassa hallinnassa.

Suomi

Vastoin suomalaisten harhaluuloja, natsit pitivät suomalaisia ennemminkin pyöreäkalloisina puolislaaveina ja alkuasukkaina kuin puhdasverisinä arjalaisina. Mutta kuuliaisena aseveljenä maa ansaitsi voittajan kohtelun ja Suomesta tuli kuin tulikin todellinen Suur-Suomi.

Karjalan kannaksella Suomi ylettyi lähes tuhotun Leningradin porteille. Eniten maa-alat kasvoivat kuitenkin Itä-Karjalassa, jossa uusi raja seurasi ns. Stalinin kanavaa, sekä pohjoisessa, josta Suomelle lohkaistiin Muurmanskin lisäksi koko Kuolan niemimaa.

Suomi säilyi demokraattisena tasavaltana, mutta vain oikeistopuolueet olivat sallittuja ja valta-asemaan saattoi päästä ainoastaan saksalaismielisiä ihmisiä.

Suur-Saksa liittolaisineen oli Suomen tärkein kauppa- ja sotilaskumppani. Saksalle Suomi oli puolestaan merkittävä kumppani ensisijaisesti aluepoliittisista syistä.

Suomi oli merkittävä maa myös Saksan kasvavalle teollisuudelle, tosin ennemminkin siirtomaahenkisenä raaka-aineiden aittana kuin täysverisenä kauppakumppanina – Suomesta vietiin ulkomaille lähinnä puuta ja muita raaka-aineita, kuten nikkeliä ja muita metalleja.

Häviäjät Euroopassa

Iso-Britannia

Ainoa itsenäisenä selvinnyt häviäjäpuolen valtio joutui kokemaan huomattavasti kovemman kohtalon kuin mitä saarivaltiolla oltiin odotettua ja toivottu, kun maa neuvotteli aselevon 1940.

Parlamentin sisällä käytiin kovaa riitelyä, eikä ehdoista päästy yksimielisyyteen, joten rauhanneuvottelut aselepovaiheessa pitkittyivät. Lopulta Saksan asema oli jo niin vahva, että se pystyi sanelemaan ehdot yksipuolisesti.

Ennen niin mahtavasta imperiumista jäi jäljelle pelkkä ”tynkä-Britannia” – se sai pitää Iso-Britannian saaren, Intian sekä muutaman sisämaahan rajatun Afrikan siirtomaansa, mutta menetti muut siirtomaansa joko alueluovutuksina tai niiden itsenäistyessä.

Irlanti otti Saksan hyväksynnällä haltuunsa Pohjois-Irlannin. Sen sijaan Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada saivat säilyttää sekä itsenäisyytensä että erityissuhteensa entiseen emämaahansa.

Iso-Britannia joutui rauhanehtojen mukaisesti rajoittamaan niin armeijan miesvahvuuttaan, kaluston kokoa kuin laivastoaankin merkittävästi. Epävarmuus tulevaisuudesta oli niin suurta, että maasta suuntasi valtava pakolaisaalto Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Australiaan. Vain Yhdysvaltojen voimakas taloudellinen ja kauppapoliittinen tuki pelasti Iso-Britannian täydelliseltä luhistumiselta.

Iso-Britannia päätyi pakon edessä noudattamaan varovaista ja neutraalin diplomaattista politiikkaa Suur-Saksan kanssa. Se myös pystyi luomaan jonkinlaiset kauppasuhteet saksalaisten kanssa. Tullimaksut ja viisumipakot vähensivät kuitenkin kanssakäymistä Manner-Euroopan kanssa.

Iso-Britannia säästyi kuitenkin pommituksilta ja muilta suuremmilta sodan tuhoilta, eikä Saksa miehittänyt saaria missään vaiheessa.

Neuvostoliitto

Neuvostoliitto hävisi sekä sodan että koko olemassaolonsa. Miehitettyjen alueiden asukkaiden vaihtoehtona oli suostua työväeksi, kuolla, joutua karkotetuiksi työleireille tai paeta Keski-Venäjälle. Merkittävimmät kaupungit ja kulkureitit tulivat miehittäjävaltojen asettamien viranomaisten hallintaan.

Saksan ja Japanin hallitsemien alueiden väliin jäi kuitenkin iso ns. ”ei-kenenkään-maa”, jossa suuri osa venäläisistä jatkoi kurjaa elämäänsä välittämättä tippaakaan maailmanpoliittisesta tilanteesta. Näillä korpialueilla tehtiin itsenäisiä päätöksiä kyläneuvoksissa ja paikoitellen myös vahvimpien heimojen määrääminä.

Ryöstelevät, terroritekoja tekevät stalinistisissit sekä näitä jahtaavat miehittäjäväen puhdistusryhmät pitivät kuitenkin sotaa ja muita kauhuja yllä vielä vuosikymmenten ajan ympäri harvemmin asettua Venäjää.

Puolueettomat Euroopassa

Sveitsi

Sveitsin puolueettomuutta kunnioitettiin ja sen rajat pysyivät ennallaan. Sveitsi pysyi itsenäisenä ja säilytti myös täyden itsemääräämisoikeutensa.

Käytännössä maasta tuli kuitenkin täysin riippuvainen Suur-Saksasta sekä sen liittolaisistaan. Puolueettomuudestaan huolimatta Sveitsi solmi kauppatavaran ja ihmisten vapaan liikkumisen mahdollistavan erillissopimuksen liittoutuman kanssa.

Espanja ja Portugali

Molemmat maat pysyivät puolueettomina sodassa, vaikka etenkin Francon natsisympatiat ja samalla myös antipatiat kommunisteja vastaan olivatkin yleisesti tiedossa. Maiden itsenäisyyteen tai emämaan rajoihin ei puututtu myöskään sodan jälkeisissä neuvotteluissa.

Pohjois-Afrikan maat itsenäistyivät saksalaissuunnitelmien mukaisesti, mutta Espanjalle luovutettiin korvaukseksi uusi siirtomaa Mauritanian alueelta. Portugali sen sijaan sai pitää Angolan ja Mosambikin siirtomainaan, sillä ne toimivat hyvinä blokkeina Iso-Britannian pitämisessä poissa Afrikan rannoilta.

Molemmat maat jatkoivat Hitler-myönteisten ja hänen tukemiensa oikeistodiktaattorien komennossa. Ne myös kokivat nopean taloudellisen kasvun siirtomaista tulleen halvan työvoiman sekä maailmankaupalle tärkeiden satamiensa ansiosta.

Irlanti

Irlanti pysyi puolueettomana läpi sodan; osaksi brittien kiusaksi, osaksi puolestaan salaisen Hitlerin kanssa tehdyn sopimuksen vuoksi. Hitler oli luvannut tukensa Irlannin yhdistämiselle. Pohjois-Irlanti liitettiinkin osaksi Irlantia ilman merkittävää hämminkiä Iso-Britannian kamppaillessa omien ongelmiensa kanssa.

Sodan päätyttyä naapurusten välit lämpenivät kuitenkin nopeasti ja Irlannista tuli hyvin läheinen liittolainen Iso-Britannialle. Irlanti ja Iso-Britannia muodostavat kauppaliiton Yhdysvaltojen, Australian, Uuden Seelannin ja Kanadan kanssa.

Ruotsi

Sotavuosien tärkeä kauppakumppani Saksalle. Ruotsi ei ottanut osaa sotaan, sitä ei miehitetty missään vaiheessa ja sai jatkaa itsenäisenä kuningaskuntana. Sosiaalidemokraattien sijasta kansallissosialistit nousivat kuitenkin vallankahvaan myös Ruotsissa, vaikka Suur-Saksalla ei varsinaista valtaa Ruotsin sisäpolitiikassa ollutkaan.

Saksa – sekä sen vaikutuspiiriin kuuluvat muut Pohjoismaat – pysyivät Ruotsin tärkeimpänä kauppakumppanina. Taloudellisesti Ruotsi oli koko Euroopan suurin hyötyjä sodasta: se välttyi omilta sotilasmenoilta ja sen vienti kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti. Ruotsista tulikin yksi koko maailman rikkaimmista valtioista.

Turkki

Heikkojen asevoimien Turkki pidättäytyi virallisesti valitsemasta puoliaan sodassa, mutta myöhemmät historiankirjoitukset ovat paljastaneet, että se oli salaisesti kallellaan Saksan suuntaan jo itärintaman sodan käynnistyessä. Turkkilaiset sallivat mm. akselivaltojen tiedusteluryhmien liikkumisen alueellaan ja toimivat myös tärkeänä huolto- ja kauppakumppanina Mustanmeren taisteluissa.

Itsenäisenä pysyvä Turkki sitoutettiin sodan jälkeen Saksan uskolliseksi ystäväksi antamalla sen vallata osan Syyriasta sekä Armenian, Georgian ja Azerbaidzhanin alueet. Aluevaltausten myötä siitä tuli Saksan valtakunnan ainoa rajanaapuri Kaukasuksella sekä myös puskurivaltio arabien ja Euroopan väliin.

Turkki oli virallisesti puolueeton, mutta maassa oli saksalaisliittoutuman sotilastukikohtia. Liittoutuman sotavoimat auttoivat myös Turkkia sen nahinoidessa Lähi-idän naapureidensa kanssa.

Pikkumaat

Luxemburgia lukuun ottamatta muut Euroopan perinteiset minivaltiot säilyttivät itsenäisyytensä ja pysyivät yhtä merkittöminä kuin mitä olivat olleet ennenkin. Monacosta tosin muodostui todellinen vapaakaupunki, jossa korkea-arvoiset virkamiehet, poliitikot ja sotilaspäälliköt saattoivat käydä toteuttamassa Saksan moraalilakien kieltämiä mielitekojaan.

Välimeren merkittävimmät saaret julistettiin autonomisiksi erillisalueiksi, mutta se ei estänyt Saksaa perustamasta laivastotukikohtiaan Kyprokseen, Maltalle, Kreetalle ja Korsikaan. Niiden avulla se pystyi kontrolloimaan Välimerta, Lähi-Itää sekä Suezin kanavaa (jonka omistusoikeuden se hankki itselleen vastineeksi Egyptin itsenäistymisestä).

Aasia

Japani

Japani julistautui Aasian valtiaaksi. Alueluovutusten ja valtausten jälkeen sille kuuluivat muun muassa Kiina, Mongolia, lähes puolet Neuvostoliiton alueista, Indokiinan ja Malakan niemimaat sekä Malaijien saaristo.

Japanin tarkoituksena oli alistaa tärkeimmät ja lähimmät alueet suoraan omaan keisarikuntaansa ja hallita muita maita valitsemiensa nukkehallituksien avulla. Todellisuudesta tuli kuitenkin jokseenkin sekava ja paikoin jopa kaoottinen.

Kiinassa sodittiin monella rintamalla: maailmansodan aikaan maassa oli käynnissä myös hyvin sekava sisällissota, lisäksi nälänhätä ja pahat tulvat sotkivat pakkaa. Esimerkiksi osa Länsi-Kiinassa asuneista maalaisista oli tuskin edes tietoisia Japanin miehityksestä tai käynnissä olevasta maailmansodasta. Kiinaan ei saatu missään vaiheessa selkeää järjestystä.

Neuvostoliiton itäisen armeijakunnan joukkojen huolto, täydennys ja ennen pitkää myös käskyt loppuivat, jolloin Japani saattoi hyvällä omallatunnolla väittää voittaneensa sodan. Alue oli kuitenkin maantieteellisestikin niin valtava, että eloonjääneille venäläissotilaille riitti elintilaa, eikä myöskään Siperian alueesta pystytty muodostamaan mitään varsinaista yhtenäistä hallinta-aluetta.

Japanilaiset hallitsivat koko Kaakkois-Aasiaa, mutta Kiinasta lähinnä vain sen länsirannikon osia. Neuvostoliiton alueella Japani pyrki pitämään hallussaan tärkeimpiä joki- ja muita kulkureittejä, mutta iso osa Kiinasta ja Neuvostoliitosta jäi paikallisten heimojen hallintaan tai silkaksi erämaaksi.

Sotilasjohdon komennossa jatkanut Japanin keisarikunta taantui takaisin eräänlaiseksi feodaaliseksi järjestelmäksi, jossa vallatut alueet ruokkivat ja rikastuttivat emämaata.

Sota oli ollut erittäin tuhoisaa ja kallista Japanille. Miehitysvallan ylläpitäminen ja sotatoimien jatkuminen eripuolilla Aasiaa söivät jatkossakin kaikki keisarikunnan resurssit. Teollistuminen oli erittäin hidasta ja tapahtui lähinnä sotilasteollisuuden ehdoilla.

Japani myös eristäytyi muusta maailmasta, eikä osallistunut edes Saksan järjestämiin perinteisiin olympialaisiin tahi pesäpallon MM-kisoihin. Muualla kuin Japanissa syntyneille ei laskettu lainkaan ihmisarvoa ja suurin osa Itä- ja Kaakkois-Aasian väestöstä surmattiin tai alistettiin keisarikunnan orjiksi.

Intia

Lounaisessa Japanin valtakunnan raja päättyi Intiaan, jonka Iso-Britannia sai pitää itsellään. Japanilaiset saivat kuitenkin haltuunsa sekä Malediivit että Ceylonin, joiden avulla se sai varmistettua merialueen herruutensa myös Intian valtamerellä.

Intia oli raaka-aineiden toimittajana erittäin tärkeä siirtomaa Iso-Britannian ongelmissa olevalle teollisuudelle – mutta tilanne tuli muuttumaan pian… Intian itsenäistyminen vuonna 1947 oli sodan jälkeisen ajan ensimmäinen suuri maailmanpoliittinen muutos.

Afganistan

Afganistan sijaitsi kirjaimellisesti uuden maailman leikkauspisteessä. Sen pohjoinen rajanaapuri oli Itä-Preussi, koillisnurkassa sillä oli hiukan yhteistä rajaa Japanin kanssa, idässä Intian kanssa ja lännessä naapurina oli Persianlahden mahtimaa Persia.

Vuosisatojen kokemuksensa ansiosta viekkaat afgaanit luovivat onnistuneesti omituisen maailmanpoliittisen pelin keskipisteessä ja säilyttivät itsenäisyytensä kumartelemalla juuri sopivasti jokaiseen suuntaan. Maa oli merkittävä tekijä salakuljetuksessa sekä piilopaikkaa kaipaavien ihmisten viimeisenä toivona.

Lähi-Itä ja arabimaat

Lähi-Idässä Hitler antoi kaikille halukkaille vapaat kädet itsenäistymiseen. Emiirit ja sheikit perustivatkin lukuisia uusi isompia ja pienempiä itsenäisiä valtioita ja kalifaatteja.

Virallisesti öljykentät kansallistettiin (bye-bye britit!), mutta käytännössä ne siirtyivät Saksan valtionyhtiöiden määräysvallan alaisuuteen. Yksikään tynnyri ei lähtenyt arabeilta eteenpäin ilman saksalaisten hyväksyntää.

Saksalaisliittoutumalla oli tukikohtia niin Persiassa kuin arabimaissakin. Liittoutuma tarjosi tukea ja turvaa ystävällismielisille hallitsijoille kapinallisten ja terroristijoukkojen kanssa käytyihin kahakoihin.

Afrikka

Itsenäiset valtiot

Pohjois-Afrikan Marokko, Algeria, Tunisia, Libya ja Egypti itsenäistyivät. Välimeren ranta-alueet demilitarisoitiin, mutta Liittoutuma hallitsi tärkeimpiä alueita (satamat, Niili, Suez…) taloudellisesti ja poliittisesti.

Italialaisten väliaikaisesti miehittämä Etiopia säilytti nimellisen itsenäisyytensä, koska sillä ei ollut taloudellista tai strategista merkitystä muuten kuin Iso-Britannian blokkaamisessa rannalta.

Etelä-Afrikka irtautui lopullisesti Iso-Britanniasta. Se säilytti itsenäisyytensä, mutta Saksa avitti maan johtoon natsimyönteisen hollantilaisenemmistöisen hallituksen. Saksa perusti myös laivastotukikohdan Hyväntoivonniemeen.

Afrikan itsenäisissä maissa valta pysyi keskittyneenä valitulle eliitille. Maat toimivat tärkeinä kauppakumppaneina etenkin siirtomaiden kanssa. Myös orjakauppa oli niille tärkeä elinkeino.

Siirtomaat

Portugali sai pitää vanhat siirtomaansa, Iso-Britannia muutaman ison alueen sisämaista ja Espanja uutena alueena osan Luoteis-Afrikkaa. Noin puolet mantereesta jäi kuitenkin liittoutuman siirtomaahallinnon alaisuuteen.

Rotuhygienian tiukat säännökset hankaloittivat siirtokuntien perustamista ja mantereen asuttamista, joten eurooppalaiset hallitsivat lähinnä rannikkoseutuja ja muita tärkeimpiä alueita. Mantereen keskiosat jäivät täten ”pimeäksi Afrikaksi”.

Madagaskarista tehtiin jättimäinen työ- ja rangaistussiirtola, jonne laivattiin Euroopan ja Neuvostoliiton alueilta jopa kymmeniä miljoonia poliittisia vankeja sekä muuta ”haitallista ainesta.”

Siirtomaita riistettiin ja alkuperäisasukkaita kohdeltiin arvottomina orjina. Mantereen ainoa tarkoitus oli tuottaa raaka-aineita emämailleen. Itsenäisyysliikehdintää ei tapahtunut, sillä alkuperäisasukkaiden voimavarat kuluivat pelkän hengissä pysymisen lisäksi jatkuviin keskinäisiin heimosotiin.

Muu maailma

Yhdysvallat

Uuden maailman toinen suurvalta kehittyi hurjalla vauhdilla. Maan ei tarvinnut uhrata miehiä, rahaa tai resursseja sotimiseen, joten teollistuvan maan elintaso nousi kohisten.

Kehitystä edesauttoivat muun muassa Englannista, Ranskasta, Puolasta ja Balkanilta maahan muuttaneet pakolaiset ja siirtolaiset. Yhdysvaltoihin saapuvien miljoonien joukossa oli niin korkeakoulutettuja ihmisiä kuin maatalouden ja teollisuuden kaipaamia duunareitakin.

USA jakautui kuitenkin erittäin vahvasti kahteen leiriin. Sodan alkaessa muodostunut America First –kanta sai vahvan jalansijan. Henry Ford ja muut juutalaisvastaiset teollisuusjohtajat kasvattivat rooliaan politiikassa ja republikaanisesta puolueesta tuli jokseenkin kansallisoikeistolainen.

Vastavoimana demokraattinen puolue suuntautui poliittisella kartalla kohti vasenta, sillä maahanmuuttajien joukossa oli ollut paljon merkittäviä vasemmistolaisia sekä jopa joitain kommunisteja. Kahtiajaon syntyä edesauttoi myös se, että maa ei ollut joutunut kokemaan kansaa yhtenäistyttävää sotaa.

Kahden tasavahvan – ja niin sisä- kuin ulkopoliittisissakin asioissa täysin erimielisen – puolueen tasapainottelu vallan kahvassa teki USA:n politiikasta poukkoilevaa ja isojen linjojen vetämisestä kankeaa.

Demokraattien ollessa vallassa maassa otettiin askelia kohti sosiaalidemokratiaa, tiivistettiin yhteistyötä Iso-Britannian kanssa ja järjestettiin absurdeja ajojahteja, jossa FBI vakoili kansalaisia löytääkseen japsi- ja natsimyönteisiä henkilöitä. Republikaanien vahtivuorolla vainottiin puolestaan kommareita ja flirttailtiin sekä Hitlerin että Hirohiton suuntaan.

Kokonaisuudessaankin Yhdysvalloissa sekä valtiojohdon että kansalaisten suhtautuminen Hitleriin ja Suur-Saksaan oli ristiriitaista. Status quo –tilanne oli talouspoliittisesti Yhdysvaltojen mieleen ja Hitlerin ajateltiin olevan ainoa, joka voi pitää hajanaisen Euroopan kasassa. Samalla häntä kuitenkin pelättiin ja paheksuttiin, natsien julmuuksista julkaistiin jopa kohu-uutisia.

Diplomaattiset välit Saksan kanssa olivat kuitenkin kunnossa ja myös virallisia valtiovierailuja tehtiin puolin ja toisin. Saksa oli Yhdysvalloille myös erittäin tärkeä kauppakumppani. Yhdysvaltojen varsinaisia liittolaisia olivat Iso-Britannia, Irlanti, Uusi-Seelanti ja Australia, joille sen tuki oli elinehto, sekä luonnollisesti myös pohjoinen rajanaapuri Kanada.

Kanada

Kanada ei osallistunut virallisesti taisteluihin toisessa maailmansodassa, mutta oli kuitenkin yksi alkuperäisistä liittoutuneihin kuuluneista valtioista. Se irtautui kuitenkin sodasta samalla, kun Iso-Britannia solmi aselevon Saksan kanssa.

Kanadan ja akselivaltojen väliset rauhanneuvottelut hoidettiin nopeasti muutamalla sähkeellä. Kanada joutui sitoutumaan siihen, että se ei suunnittele toimenpiteitä, jotka uhkaisivat joko Japania sen havittelemillaan alueella tai Saksan valtapiiriin kuulunutta Grönlantia. Vastineeksi Kanada sai säilyttää itsenäisyytensä vailla muita ehtoja.

Sodan edetessä Kanadasta muodostui tärkeä siirtomaa etenkin poliittisille pakolaisille: maahan muutti erityisen paljon vasemmistoa kaikkialta Euroopasta, muun muassa sellaisia kommunisteiksi luettuja henkilöitä, joille Yhdysvallat ei myöntänyt pääsyä maahansa.

Maailman harvoihin demokraattisiin maihin lukeutuva Kanada onkin selkeästi vasemmistolaisempi kuin eteläinen naapurinsa. Tämä ei kuitenkaan estä hyviä suhteita Yhdysvaltoihin. Maa on väleissä myös Saksan kanssa, mutta Iso-Britannia ja sen imperiumin rippeet ovat Kanadalle huomattavasti tärkeämpiä kauppakumppaneita ja liittolaisia kuin saksalaisten hallitsema Manner-Eurooppa.

Keski- ja Etelä-Amerikka

Toinen maailmansota ei yltänyt missään vaiheessa Pohjois- tai Etelä-Amerikan mantereille, joten etenkin Etelä-Amerikan maissa elämä jatkui hyvin pitkälti entisellään. Yhdysvallat tuki Meksikoa vahvasti, sillä maa oli sille tärkeä kauppakumppani, eikä Hitlerin myöskään haluttu missään tapauksessa saavan jalansijaa rajanaapurissa…

Muut maat Väli- ja Etelä-Amerikassa nähtiin ennemminkin hyödynnettävinä resursseina: suuryritysten hallitsemina banaanitasavaltoina, raaka-aineiden tuotantomaina ja kauppakumppaneina, joista riistetyt luonnonvarat voidaan myydä sinne takaisin jalostettuina hyödykkeinä.

Sekä Saksa että Yhdysvallat pyrkivät vankistamaan suurvalta-asemiaan hankkimalla vaikutusvaltaa Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä Karibianmerellä lähinnä taloudellisella tuella, mutta sissiliikkeitä ja sotilasjunttia avitettiin myös salaisilla asetoimituksilla ja sotilaallisella koulutuksella.

Australia ja Uusi-Seelanti

Oseanian maat eivät joutuneet osalliseksi toiseen maailmansotaan, sillä Iso-Britannian kanssa solmittu aselepo takasi niille puolueettomuuden jo ennen kuin japanilaisten valloitussota oli ehtinyt lähimaihin.

Australian väkiluku moninkertaistui, sillä maahan muutti runsaasti väkeä niin Englannista kuin sen menettämistä siirtomaistakin. Myös Kaakkois-Aasiasta tuli paljon pakolaisia, joiden työvoima auttoi Australian nousun yhdeksi maailman merkittävämmäksi maaksi sekä maatalouden että kaivosteollisuuden osalta.

Turvallisuus oli kuitenkin huolenaiheena myös Australiassa: puolueettomuussopimuksen myötä maahan sallittiin vain pienet sotilasjoukot, mutta Japanin sotilastukikohta Uudessa Guineassa oli vain 150 kilometrin päässä mantereen pohjoisrannikosta. Mailla oli myös kiistaa Torresinsalmen saarien omistuksesta.

Yhdysvaltojen atomiaika toi kuitenkin pian turvaa myös Oseaniaan.

 

[Everton]

Spoileri: Sodan jälkeen

Saksan voitto otettiin vastaan sen miehittämillä tai kukistamilla alueilla osittain jopa yllättävän positiivisesti. Esimerkiksi Baltiassa, Valko-Venäjällä ja vahvasti Stalinille vihamielisessä Ukrainassa venäläisten harjoittama uhkailu ja sortotoimet olivat rassanneet kansalaisia niin, että Saksan ei uskottu olevan ainakaan pahempi vaihtoehto – jotkut erehtyvät jopa luulemaan sitä pelastajaksi.

Natsihallintoa ei osattu muuallakaan ajatella niin pahana; heidän julmuutensa tai karut suunnitelmansa eivät olleet tiedossa. Ukrainan joukkomurhat, Varsovan ghetot ja muut huhut saattoi kuitata kommunistien tai juutalaisten propagandana. Jos julmuuksista itärintamilla oli tietoa, niin sekin oli helppo kuitata sotana, mikä on aina julmaa.

Tässä vaiheessa natsit eivät myöskään olleet vielä edes syyllistyneet kaikkein pahimpiin rikoksiinsa. Pitää myös ymmärtää, ettei juutalaisvihamielisyys rajoittunut ennen sotaa pelkästään Saksaan, vaan sitä ilmeni myös monessa muussakin maassa; semminkin ettei joukkotuho heidän ratkaisunsa olisikaan ollut.

Ajan käsityksistä saa makua vaikkapa suomalaislehdistön kommenteista syksyn 1938 kristalliyöhön. Julmuudet tuomittiin kyllä täälläkin, mutta samalla niitä kuitenkin myös ymmärrettiin.

Ilkka-lehden mukaan ”…vaikka ajan antisemitismi oli tavallaan muotitauti, niin monilla kansoilla oli aihetta vihata juutalaisia.”

Suomen Kuvalehti puolestaan taustoitti laajalti syitä saksalaisten juutalaisvihaan ja ”ymmärsi sen psykologiset syyt” sekä tarjosi suorastaan hilpeään sävyyn seuraavanlaista ratkaisua tilanteeseen:

”Afrikkaan ei juuri voi juutalaisia saada sijoitetuksi ja Amerikan maat eivät ota heitä vastaan ainakaan niin paljon, että se merkitsisi mitään. Mutta on vielä tropiikissa yksi suuri ja miltei asumaton, rikas maa! Uusi Guinea. Annetaan se juutalaisten kotimaaksi! Se on kaksi kertaa Suomea suurempi alue, johon sopii paljon väkeä, vaikka asutuskustannukset ovat hyvin suuret. Mutta onhan maailmanjuutalaisuudella rahaa.”

Moni länsieurooppalainenkin ajatteli sodan lopputulosta vähintään yhtä paljon kommunismin lyömisenä kuin Hitlerin voittona. Kommunismin pelko oli todellinen peikko suurelle osalle eurooppalaista eliittiä, upseeristoa, papistoa, poliitikkoja, oppineistoa ja muulle oikeistomieliselle kansanosalle.

Natsien todellinen luonne alkoi kuitenkin paljastua pian sodan jälkeen, sillä Euroopassa olivat edessä ns. puhdistuksen vuodet. Suur-Saksassa ja kaikissa sen liittolaismaissa aloitettiin kansalaisuuslakien mukaiset toimenpiteet sekä todellisten ja keksittyjen vastustajien lopullinen tuhoaminen. Toimenpiteiden suoruus ja julmuus sekä innokkuus niihin riippuivat maasta ja sen asemasta uudessa maailmanjärjestyksessä.

Maltillinen linja

Esimerkiksi Suomi sai itsenäisenä voittajavaltiona edetä suhteellisen maltillisesti. Vain pieni osa suomalaisista (lähinnä korkeimpia upseereja, oikeistopoliitikkoja, pappeja, lääkäreitä, professoreita ym. ”eliittiä”) yhtyi natsien jyrkimpiin ajatuksiin.

Suurin osa Suomen kansalaisista suhtautui joka tapauksessa uuteen tilanteeseen myötämielisesti: kosto Talvisodasta ja vaarallisen itänaapurin tuhoaminen kuittasivat helposti ne huonot puolet, joita uusi maailmanjärjestys toi tullessaan.

SDP pudotettiin oppositioon ja puolueen toimintaa hankaloitettiin mm. kieltämällä julkiset esiintymiset ja materiaalin julkaisu. SDP:tä ei sentään kielletty kokonaan, toisin kuin kaikki siitä vähääkään vasemmalle päin olleet puolueet. Vaarallisimmat vasemmistolaiset tai kommunistit vangittiin tai eliminoitiin, tavalliset puolueaktiivit koottiin ”uudelleenkoulutusleireille” ja rivijäsenet jäivät kansallispoliisin tarkkailtaviksi.

Romaneille ja juutalaisille annettiin mahdollisuus poistua Suomesta vapaaehtoisesti, mutta käytännössä vain rikkaimmilla oli mahdollisuus paeta esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Ruotsiin. Osa heistä lähti epätoivoiselle vaellukselle Keski-Venäjälle. Maahan jääneet etsittiin ja luovutettiin Suur-Saksan siirtolaisorganisaatiolle.

Vammaiset, homoseksuaalit ja muu epätoivottu aines eristettiin omiin suljettuihin yhteisöihinsä korpimaille. Vallatuilla alueilla asunut venäläisväestö puolestaan pakkosiirrettiin itään tai määrättiin pakkotöihin. Heidän taloihinsa ja tiloilleen pyrittiin siirtämään suomalaisia: valtio maksoi tukea alueelle muuttaville uudisasukkaille.

Suomessa ammattiliitot menettivät kaiken valtansa ja merkittävimmät yhtiöt pysyivät valtion omistuksessa ja ohjauksessa. Saksan kieli ja germaaninen historia tulivat pakolliseksi oppiaineiksi peruskouluihin.

Suur-Suomi ja Kansallinen Yleisradio olivat ainoat valtamediat: Helsingin Sanomat ja muut riittävän oikeistomieliset lehdet saivat jatkaa, mutta ne ajettiin niin pieniksi, ettei niillä ollut merkittävää tiedonvälityksellistä merkitystä.

Totaalinen puhdistus

Suur-Saksassa, sen miehittämillä alueilla sekä sen fasisti- tai diktaattorijohtoisissa liittolaismaissa toiminta oli suorempaa. Epätoivottu aines – juutalaiset, mustat, romanit, slaavit (etenkin puolalaiset ja venäläiset), vammaiset, homot, mielisairaat, poliittiset toisinajattelijat, mahdolliset vihamiehet, vääräuskoiset jne – kerättiin kokoamaleireille.

Kokoamaleireillä oli suuri kuolleisuus nälänhädästä ja sairauksista johtuen. Vaarallisimmiksi katsotut yksilöt tuomittiin kuolemanrangaistuksiin ja teloitettiin. Eloonjääneistä seulottiin ensin työpalvelukseen kelvolliset ja loput siirrettiin massiivisessa – ja paljon lisäkuolemia aiheuttaneessa – operaatiossa kaukana Manner-Euroopasta sijaitseville työ- ja vankileireille: mm. Siperiaan ja Madagaskarille.

Esimerkiksi nuhteettomilla ja riittävän rotupuhtailla ukrainalaisilla ja puolalaisilla oli mahdollisuus päästä pelto- tai tehdastöihin, tai sotilaaksi itäiseen armeijaan tai siirtomaa-armeijaan. Puolasta ja Ukrainasta tehtiinkin suunnitelmien mukaisesti Suur-Saksan viljavarasto, jossa sodassa kunnostautuneet upseerit johtivat massiivisia maatiloja, jotka toimivat käytännössä orjatyövoimalla.

Ammattiliitot olivat kiellettyjä ja poliittisesti kaikissa natsihallinnon maissa oli käytössä puhdas yksipuoluejärjestelmä.

Kaikki julkaisutoiminta – lehdet, radio, televisio ja kirjat – olivat valtion ja puoleen kontrolloimia ja ennakkosensuroimia. Koulutus, omistusoikeus, hyvä terveydenhuolto ja muut sosiaaliset edut laskettiin ainoastaan puhdasrotuisten, eli saksalaisten ja ”riittävän saksalaisten” sukulaiskansojen eduiksi.

 

 

[mjr]

Kuinkahan kauan Suomi olisi voinut säilyä demokraattisena? Luulisi toki että edes jonkin aikaa, koska olisimme liittolainen ja "sankarikansa", mutta Saksan hallitsemassa Euroopassa joku SDP hallituspuolueena ja ihmisoikeudet kunniassa olisi kyllä ollut aika silmäänpistävä poikkeus. Juutalaiset varmaankin olisimme joutuneet heti luovuttamaan - ja suomettuminen olisi ollut etelä- eikä itäsuuntaista.

 

[Everton]

Spoileri: Elämää uudessa maailmanjärjestyksessä

Sodan jälkeinen aika tarkoitti uudenlaista elämää ja arkea isolle osalle kaikista maailman ihmisistä. Sodan näyttämönä olleissa maissa muutos tapahtui hetkessä, mutta myös muualla oli pian totuteltava uusiin realiteetteihin.

Saksalaiset olivat ehkä kuvitelleet, että sodan voittaminen takaisi kaikille herrarodun edustajille aiempaa turvallisemman ja helpomman elämän sekä paremman elintason. Osalla elämänlaatu toden totta paranikin ja osalla arki pysyi pitkälti ennallaan, mutta iso osa saksalaisista joutui pettymään.

Suur-Saksassa tavallisten kansalaisten tärkeimpänä tehtävänä oli palvella isänmaan ja puolueen tavoitteita. Yksilön toiveet tai oikeudet olivat jokseenkin merkityksettömiä.

Myös Englannissa oli ollut optimismia sen suhteen, että elämä jatkuisi ennallaan, kunhan sodasta vaan irtauduttaisiin. Todellisuudessa maan talous romahti kuitenkin nopeasti ja työttömyydestä tuli valtava ongelma. Teollistumiselle tuli stoppi, kun raaka-aineiden saanti siirtomaista tyssäsi. Maasta tuli elintarvikkeiden sekä muiden perushyödykkeiden osalta täysin riippuvainen Yhdysvaltojen avusta.

Myös Suomessa teollistumisen suhteen otettiin takapakkia. Saksalaisten maailmanpoliittisessa näkemyksessä Suomen rooli oli toimia raaka-aineiden tuottajamaana. Ei Suomea sentään siirtomaiden tapaisena kehitysmaana pidetty, mutta rooli oli kuitenkin samanlainen: Suomen talous ja ulkomaankauppa nojasi tukkipuun ja sahatavaran vientiin Saksaan ja muualle Eurooppaan.

Kansalaiset eri kastissa myös Suur-Saksassa

Kansallissosialismin perusperiaatteisiin kuului yritysten ja omaisuuden sosialisointi, mutta sitä natsit eivät missään vaiheessa edes pyrkineet toteuttamaan. Päinvastoin: sijoitusmaailma, rahamarkkinat, teollisuus ja maanviljely olivat pääosin yksityisen sektorin toteuttamia ja osittain jopa markkinataloudellisia, mutta todellisuudessa kuitenkin valtion hallinnassa.

Eliitti Saksassa ja sen liittolaismaissa pysyikin – ainakin aluksi – tyytyväisenä. Sodan jäljiltä riitti paljon jälleenrakennettavaa. Myös Hitlerin megalomaaniset rakennushankkeet sekä edelleen kovilla kierroksilla pyörinyt valtava sotakoneisto jatkoivat teollisuuden työllistämistä myös varsinaisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Puoluetta tukeneet teollisuusvaikuttajat saivat vastapalveluksena erikoisvapauksia, tilauksia ja mm. Neuvostoliiton alueilta sotasaaliina miehitettyjä tehtaita ja teollisuuslaitoksia.

Myös aateliset, virkamiehet ja muu ylempi keskiluokka pysyi tyytyväisenä. Byrokratiaa oli paljon, joten virkamiehille riitti työtä. Myös tässä maailmanjärjestyksessä rahalla oli taipumus kasautua sinne, missä sitä jo ennestään oli – vallattua ja ryöstettyä maa- ja muuta omaisuutta jaettiin jonkinlaisina lääninherroina toimineille aatelisille ja suurtilallisiksi ryhtyneille upseereille.

Monet opettajat ja taiteilijatkin saivat olla tyytyväisiä, sillä heitä arvostettiin. Tosin sillä oletuksella, että pysyivät uskollisena puolueen aatteille ja opettivat tai julkaisivat töitään sen mukaisesti.

Sen sijaan työläisten asema ei ollut kadehdittava. Hitler oli luvannut valtaan noustessaan nousukauden ja täystyöllisyyden, mikä luonnollisesti kuulosti mahtavalta tulevaisuudelta kurimuksen runtelemille saksalaisille.

Ennen Hitleriä työttömyysprosentti Saksassa oli ollut peräti 35%. Sodan päätyttyä työttömyyttä ei ollut edes olemassa ainakaan virallisesti.

Täystyöllisyys tarkoitti kuitenkin duunareille pitkiä, rankkoja, likaisia ja vaarallisia työpäiviä mitättömällä palkalla. Ammattiliittoja tai työsopimusehtoja ei ollut olemassa, eivätkä teollisuusjohtajatkaan halunneet kilpailla työvoimasta keskenään. Töitä oli tehtävä niillä ehdoilla, mitkä työnantaja määräsi, eikä muita vaihtoehtoja ollut. Nousukaudesta sai ja pystyi nauttimaan vain etuoikeutettu ylempi luokka.

Saksan miehittämillä alueilla kaikkien yhteiskuntaluokkien taloudellinen tilanne oli luonnollisesti Suur-Saksaa tylympää.

Isoveli, isoisä tai naapuri valvoo

Uudessa maailmassa rotu määritti identiteettiä ja yhteiskunnallista asemaa enemmän kuin varallisuus tai vaikkapa sukutausta, olkoonkin että puolueen uskolliset tukijat saivat säilyttää aiemman asemansa eliitissä.

Arjalainen herrarotu oli tarkoitettu hallitsemaan alempia rotuja. Ali-ihmisten poistamisen ja alistamisen oli tarkoitus vahvistaa herrarotua geneettisesti sekä parantaa kunnon kansalaisten elämää.

Kansalaisuuslaki oli kuitenkin niin sekava ja monitulkintainen, että rajanveto herrarodun ja ali-ihmisten välille oli monessa tapauksessa täysin mielivaltaista. Puolueelle riittävän hyödyllinen puolalainen saattoi hyvinkin nousta merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan. Toisaalta taas väärän naapurin kanssa riitely saattoi aiheuttaa puhdasverisen saksalaisenkin joutumisen epätoivotun ainesosan listalle.

Lakien noudattamista valvoi virallisesti kansallispoliisi, mutta käytännössä se oli ulkoistanut ison osan ruohonjuuritason työstään tavallisille kansalaisille. Arvioiden mukaan jopa 20-25% kaikista saksalaisista toimi vähintäänkin kansallispoliisin epävirallisina apureina, eli käytännössä keskimäärin jokaisessa perheessä oli oma urkkijansa. Käytäntö oli yleinen myös kaikissa saksalaisten liittolaismaissa.

Kansallispoliisin karskiin kuulusteluun saattoi päätyä vaikkapa se huono-onninen, joka erehtyi kertomaan poliittisesti arveluttavan kaskun väärien ihmisten seurassa.

Erityisen hyödyllisiä lähteitä olivat lapset, joilta saattoi lipsahtaa koulussa tai päiväkodissa raskauttavia asioita perheenjäsenistään tai sukulaisistaan. Opettajat olivat velvollisia raportoimaan säännöllisesti kansallispoliisille ja lapsien käyttäminen tietolähteinä oli rakennettu niin syvälle järjestelmään, että toistuvat kyselyt ja urkintaleikit ja –harjoitteet olivat kirjattu viralliseen opetussuunnitelmaankin.

Osa kuulustelluista palasi arkeen tuppisuina, mutta osa jäi myös sille tielle. Ystävät, työkaverit ja perheenjäsenet eivät uskaltaneet juuri edes ajatella – saati sitten kysellä – mihin kuulusteltava oli kadonnut. Useimmiten joko maakuoppaan tai Siperiaan.

Urkkijoita oli tasapuolisesti kaikissa luokissa: niin puolueen ytimessä, työläisissä, opettajissa, koululaisissa kuin kotirouvissakin. Kotirouviahan Saksassa riitti, vaikka aatetta siitä, etteivät naiset kävisi lainkaan töissä ei pystytty noudattamaan läheskään täydellisesti.

Lähtökohtaisesti mies oli kuitenkin perheen pää ja elättäjä. Saksalaisnaisille hyväksyttävää oli vain fyysisesti kevyt ja osa-aikainen työ esimerkiksi sihteereinä, kaupan kassalla tai lipunmyyjinä. Siivoajina, kotiapulaisina ja fyysisissä töissä työskenteli puolestaan mm. puolalaisnaisia.

Huh hah hei ja humppa soi

Natsipuolueen julistuksiin kuului taiteellinen renessanssi. Taistoon rappiotaidetta vastaan olikin käyty voimakkaasti jo ennen maailmansotaa. Kirjaroviot ja museoiden siivoaminen modernista hapatuksesta jatkuivat vielä sodan päätyttyä.

Tilalle Saksassa ja muissa akselimaissa tarjottiin ensisijaisesti kansallisromantiikkaa ja realismia. Saksan liittolaisvaltioissa kulttuuria pyrittiin saksalaistamaan. Suur-Saksan valtiollisen filmiyhtiön tuottamat elokuvat pyörivät kaikkialla Manner-Euroopassa ja Pohjoismaissa. Hildegard, Helmut ja muut vaaleahiuksiset arjalaiset elokuvasankarit nousivat maailman superjulkkiksiksi.

Rappiotaiteeksi laskettiin luonnollisesti myös ulkomaailman, eli esimerkiksi englantilaisten ja amerikkalaisten kulttuuri. Neekerimusiikki, Hollywood-elokuvat sekä myöhemmin myös nuoriso-orkesterit ja muu pop-kulttuuri olivat ehdottoman kiellettyä.

Koulupäivät Saksassa aloitettiin joko laulamalla kuorossa tai ainakin kuuntelemalla Horst-Wessel-Liediä. Sen jälkeen vuorossa oli ylistyshetki Hitlerille ja puolueelle – liittolaisvaltioissa lapset vannoivat luonnollisesti uskollisuuttaan paikallisille valtionpäämiehille.

Kristinuskoa ei varsinaisesti kielletty, toisin kuin suurin osa muista uskonnoista, mutta ei siihen varsinaisesti kannustettukaan… Kirkkojen toimintamahdollisuuksia rajattiin ja kansalaisia alettiin perehdyttää erikoiseen puolueuskollisuuden ja uskonnollisuuden sekamelskaan.

Puoluekokouksien ja -juhlien tapaisissa tilaisuuksissa harrastettiin omituista muinaista germaanista mystiikkaa sekä henkilöpalvontakulttia yhdistävää hurmosuskontoa. Ideologiaan oli lisäksi ympätty skandinaavista mytologiaa, jonka periaatteilla perusteltiin kuinka elämä on lähtökohtaisesti julmaa, ja vahvojen on hallittava heikompiaan tarvittaessa keinolla millä hyvänsä.

Vapaa-ajan harrasteista suosituinta olivat valtion/puolueen järjestämiin tilaisuuksiin osallistuminen sekä erinäiset valtion ponnistelujen tueksi tehdyt talkootyöt. Myös kuntoilu ja urheilu olivat sallittua, mikäli aikaa ja energiaa rankan työn jälkeen riitti.

Jalkapallon ja yleisurheilun ohella Euroopan ykköslajiksi nousi pesäpallo, jonka sotilasopillinen luonne miellytti etenkin SS-upseereja. Suurin syypää pesäpallon läpilyöntiin Saksassa taisi kuitenkin olla Tahko Pihakalan Martti-veli, jolla oli hyvinkin korkea-arvoisia ystäviä natsipuolueessa.

 

[Everton]

Spoileri: Sodan päättyminen ei tarkoita rauhaa

Pelättyä kolmatta maailmansotaa ei koskaan tullut, mutta ei sotiminen suinkaan päättynyt toiseen maailmansotaan. Sodat vain muuttivat muotoaan. Alkoi eräänlainen kylmän sodan sekä sekavien konfliktien aikakausi.

Ensimmäinen iso mullistus oli pian sodan päättymisen jälkeen tapahtunut Intian kansannousu ja maan itsenäistyminen. Sekä Saksa että Japani tukivat taustalla vahvasti intialaisten itsenäisyyspyrkimyksiä toimittamalla mm. aseistusta ja muuta materiaaliapua. Saksan intressinä oli Iso-Britannian aseman heikentäminen entisestään, Japani puolestaan elätteli toiveita sekasortoon ajatuvan Intian liittämisestä omaan keisarikuntaansa.

Iso-Britannia oli joutunut neuvotteluissa suostumaan asevoimiensa määrävahvuuksien voimakkaaseen rajoittamiseen. Taloudellisestikin englantilaiset olivat ahtaalla ja joutuivat elämään (amerikkalaisten) kädestä suuhun. Niinpä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin myöntyä Intian itsenäisyyteen ja britti-imperiumin lopulliseen romahtamiseen muutaman vuoden kahakoinnin jälkeen.

Sotilaallinen mahti ja kiusantekijät

Toista osapuolta vahingoittavat operaatiot osattiin kyllä vastapuolen leirissäkin. Saksa ja Japani joutuivat käymään jatkuvaa sotaa terroristeja, kapinallisia ja erilaisia kansannousuja vastaan.

Yhdysvallat antoi salaista tukea Itä-Preussia ja Siperiaa terrorisoineille sotilas- ja rosvojoukkioille. Jenkit olivat taustavoimina myös monissa Afrikan verisissä kahakoissa, joissa eri heimot tappelivat joko keskenään tai siirtomaaisäntiä vastaan sekä tukivat Kaakkois-Aasian kapinaliikkeitä sekä Lähi-Idän fanaatikkoja.

Sotilaallisesti Saksa liittolaisineen pysyi ylivertaisena. Liittolaismaiden sotaväet toimivat Suur-Saksan pääesikunnan tai saksalaisten hallitseman siirtomaiden pääesikunnan alaisina, joten Saksan sotilasmahti oli suoraan edustettuna käytännössä lähes jokaisella maailmankolkalla.

Saksan yhteiskunta pyöritti edelleen sotataloutta. Tuon kansantaloudellisesti kalliin koneiston myötä sillä oli ylivoima miesvoiman, kaluston määrän ja tekniikan osalta niin maalla, merellä kuin ilmassakin.

Yhdysvalloilla ei ollut tavoitteena sotilaallinen maailmanherruus, vaan suuri osa resursseista oli suunnattu muun teollisuuden kehittämiseen.

Sormi punaisella napilla

Suurvallat nojautuivat sodan jälkeisinä vuosina niin sanottuun väistelypolitiikkaan, jossa mahdollisia konflikteja pyrittiin välttämään jo etukäteen. Pian koittanut atomiaika aloitti puolestaan kauhun tasapainon.

Yhdysvallat perusti ydinasetukikohtiaan esimerkiksi Pohjois-Mariaaneille sekä Iso-Britannialta ostamalleen Mansaarelle. Näistä tukikohdistaan se pystyi luomaan todellisen uhan sekä Saksalle että Japanille, joista jälkimmäinen oli ollut jatkuvasti vain tulitikun raapaisun päässä sotilaallisesta yhteenotosta Australian kanssa.

Mansaaren aseistaminen kiristi maailmanpoliittisen tilanteen erityisen kuumaksi. Saaren ostamisella kierrettiin Iso-Britannialle asetetut sotilaalliset rajoitteet, joten Hitler lähetti asiasta hyvinkin tulikatkuisen nootin, maiden diplomaattiset suhteet jäätyivät jokuseksi vuodeksi ja tuomiopäivän kello siirrettiin näyttämään uusia ennätyslukemia.

Saksa tyytyi kuitenkin lopulta vastaamaan haasteeseen aseistamalla vahvasti mm. Shetlannin saaret ja Grönlannin sekä vuokraamalla tukikohdan risteilyohjuksilleen Kuubasta. Näiden toimenpiteiden myötä niin Englanti kuin myös koko Yhdysvaltojen itärannikko olivat vain napin painalluksen päässä täystuhosta.

Ydinasepelko pakotti molemmat osapuolet erityiseen varovaisuuteen, sillä uhkana oli uuden, entistä tuhoisamman sodan syttyminen, mihin kummallakaan ei ollut halua saati sitten varaa.

Sisäistä sotaa ja sissien tukemista

Saksa ja Japani keskittyivätkin seuraavien vuosikymmenien aikana enemmän ja vähemmän epätoivoisiin yrityksiinsä saada valloittamansa alueet kontrolliinsa, sen sijaan että olisivat pyrkineet valtaamaan uusia alueita. Alueet sekä Venäjällä, Kiinassa kuin muuallakin Kaakkois-Aasiassa pysyivät kuitenkin edelleen isoilta osin liian hankalina hallittaviksi.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikan terävimpänä aseena toimi puolestaan lähinnä ei-sotilaallinen tuki, jota se jakoi salaa niin maanalaisille armeijoille kuin ns. nukkuvalle oppositiolle siltä varalta, että tilanne Euroopassa ja muuallakin maailmassa muuttuisi.

Etelä-Amerikassa molempien osapuolien tuki oli tosin sen verran läpinäkyvää, että tuloksena oli myös satunnaisia pienimuotoisia saksalais- ja amerikkalaismielisten joukkojen aseellisia yhteenottoja. Pelko sodasta esti kuitenkin konfliktien laajenemisen ja molemmat tyytyivätkin lähinnä tukemaan taustalla poliittisiksi kumppaneikseen sopivia sotilasjunttia.

 

[Everton]

Spoileri: Kuinka sitten kävikään?

Hitler oli saavuttanut maailmansodassa lähes kaikki tavoitteensa. Ranskalle oli kostettu, uutta elintilaa vallattu etenkin idästä valtavasti, epätoivottu ihmiskanta hävitetty, liittouduttu Japanin, Italian ja monien muiden valtioiden kanssa sekä noustu maailmanherruuteen. Hitlerin haaveista vain liittoutuminen Iso-Britannian kanssa jäi toteutumatta.

Mutta eipä Kolmannella valtakunnalla, eli Suur-Saksan natsimaailmalla ollut siltikään mahdollisuuksia kestää ikuisesti, tai edes kovin pitkään. Miksi ja miten suurvalta hajosi?

Puolittaisia suunnitelmia

Ensimmäinen ongelma uudessa maailmanjärjestyksessä oli se, että saksalaisilla ei ollut valmiina minkäänlaisia konkreettisia suunnitelmia valtavan alueensa ja ihmismäärän hallintaan. Toiminta etenkin hyvin pitkälti kokeile ja erehdy –menetelmällä.

Toinen perustavanlaatuinen – ja myöhemmin ratkaisevaksi osoittautunut – ongelma oli puolestaan se, että kukaan ei ollut miettinyt mitä tapahtuisi Hitlerin jälkeen. Tai ainakaan kukaan ei ollut uskaltanut puhua ääneen kyseisestä aiheesta.

Suunnitelmien mukaan Saksan valtiojärjestelmänä olisi ”Volksgemeinscahft”, jossa ”vapaasti valittu” todellinen yksinvaltias ja diktaattori johtaisi maata ja samalla myös maailmaa. Tämä toki toteutuikin jossain mielessä niin pitkään, kun Hitler pysyi elossa ja vallassa.

Kolmannen valtakunnan hidas hajoaminen

Suur-Saksan valtiokoneistolla riitti ongelmia heti alusta alkaen. ”Puolen maapallon” johtaminen oli sekä hallinnollisesti että logistisesti erittäin haastavaa, eikä siihen ollut valmistauduttu. Huolella mietittyjen pitkäaikaissuunnitelmien sijasta jouduttiin tekemään kerta toisensa jälkeen pikaisia toimenpiteitä, jotka usein olivat laadultaan silkkoja purukumiviritelmiä.

Sota Venäjän korpimailla jatkui ja muillakin valtakunnan raja-alueilla kyti viha. Itärintamalla julmuuksien kohteiksi joutuneet kansalaiset vihasivat nykyisiä hallitsijoitaan ja kapinallisia vastaan oli kahinoitava muuallakin. Esimerkiksi Ranskassa toimi huomattava maanalainen vastarintaliike, joka järjesti muun muassa terroritekoja. Balkanin vuoristoissa sekä Kreikassa toimi puolestaan edelleen sitkeitä partisaaneja.

Taloudellisesti Saksa ei pärjännyt Yhdysvalloille. Siinä missä amerikkalaiset kehittivät systemaattisesti esimerkiksi teollisuuttaan, joutui Saksa pumppaamaan valtavan määrän rahaa niin sotimiseen kuin kaikenlaisiin hömppähankkeisiinsakin. Kolossaaliset ja järjettömät rakennusurakat sekä pseudotieteelliset tutkimukset olivat korkea-arvoisten natsipäättäjien lempilapsia.

Myös teollisuusjohtajien, pankinjohtajien ja muiden rahamiesten uskollisuus natsijärjestelmää kohden alkoivat hiipua ajan myötä. Eliitillä pyyhki kyllä periaatteessa hyvin, mutta ei lähellekään niin hyvin kuin vaikkapa kollegoillaan Yhdysvalloissa… Suuryritysten omistajat kantoivat kaikki riskit, mutta heidän päätäntävaltansa oli kuitenkin rajoitettua ja leijonanosa tuotoistakin meni veroina valtiolle.

Oli natsien ajatuksena sitten ollut joko alistaa alempiarvoiset herrarodun palvelijoiksi tai ”arjalaistaa” vähitellen koko maapallo, niin kumpikaan näistä ei toteutunut. Saksalaisia tai edes riittävän hyväksyttyjä ihmisiä oli yksinkertaisesti liian vähän verrattuna kaikkeen muuhun ihmiskuntaan.

Yksi saksalainen SS-upseeri ja pari palkkaamaansa paikallista kovaotteista apuria saattoivat kyllä pitää pienen latvialaiskylän valtakunnan komennossa, mutta ei heillä ollut mitään mahdollisuuksia saksalaistaa kylän väestöä.

Vaikka saksalaisperheitä kannustettiin tekemään lapsia ja roskaväen lisääntymistä pyrittiin estämään muun muassa pakkosteriloinneilla, niin epäsuhta väkimäärissä kasvoi koko ajan muun maailman hyväksi. Saksalaisten maailmanvalloituksen esteenä olivat myös heidän omat tiukat rotusääntönsä: kun eri etnisyyksien väliset suhteet olivat ehdottoman kiellettyjä, niin siirtomaihin ei syntynyt edes puolisaksalaisia lapsia.

Hitlerin viimeiset vuodet

Saksa kuitenkin sinnitteli, nitkutteli ja natkutteli kasassa useamman vuosikymmenen ajan: pitkälti voimalla ja pelolla. Eikä suurimmalla osalla valloitetuista maista olisi oikein realistista vaihtoehtoakaan ollut. Niiden vanha hallinto ja valtiojärjestelmä oli tuhottu, eikä natsijärjestelmälle edes nähty vaihtoehtoa.

Vähitellen Saksan ote valtakunnastaan alkoi kuitenkin lipsua. Yhdysvaltojen kulttuurivaihdon varjolla antama tuki vastarintaliikkeille, valtakunnan ulkopuolelta salakuljetetut lehdet ja Englannista kuullut radiolähetykset tarjosivat vähitellen myös tavallisille kansalaisille todellista tietoa maailman tilasta.

Hitlerin heikko terveydentila oli jo pitkään rampauttanut Saksan valtiokoneistoa, sillä kaikki merkittävät päätökset oli välttämätöntä hyväksyttää führerillä. Kun sairas Hitler ei pystynyt myöskään esiintymään enää 1960-luvulle tultaessa juuri ollenkaan julkisuudessa, puuttui kansalta myös näkyvä johtaja.

Lopullisesti Suur-Saksan tuhoutumisen voi sanoa alkaneen Hitlerin kuolemasta vuonna 1965. Kuolema ei tullut yllätyksenä, mutta virallisesti siihenkään ei oltu valmistauduttu, oikeastaan päinvastoin: todellinen valta oli ollut loppua kohden entistäkin vahvemmin vainoharhaisen Hitlerin käsissä. Uhan Hitlerille muodostaneiden puolueen voimakkaiden henkilöiden eliminointi kiihtyi kiihtymistään.

Hitlerin kuollessa valtakunnassa ei siis ollut yhtään sellaista henkilöä, joka olisi kansan näkökulmasta vahva johtaja. Eikä myöskään sellaista henkilöä, jolla olisi ollut selvä laillinen peruste julistaa itsensä hallitsijaksi. Kaiken maailman manttelinperijöistä ja führeriksi führerin paikalle haluavista ei kyllä ollut puutetta.

Tilaisuus käytetään hyväksi

Puolue aloitti hyvin pian hajoamisensa omiin sisäisiin taisteluihinsa, juonitteluihin, salamurhiin ja ilmiantoihin. Tämä avasi mahdollisuuksia myös muissa maissa joiden toimia kukaan ei kunnolla vahtinut nyt ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin.

Esimerkiksi Ranskassa järjestettiin parlamenttivaalit 1966. Aiemmat vaalit olivat olleet yksipuoluevaaleja, mutta nyt asetelma muuttui, kun tuo yksi suurpuolue oli pirstoutunut pienemmiksi ryhmiksi. Uudistuksen myötä – ja vähän kai vahingossakin – listoille pääsi myös Jean-Marie Le Penin johtama uusi puolue, joka voitti vaalit suorastaan murskalukemin.

Le Penin puolue oli toki sekin kansallissosialistinen, mutta se oli kuitenkin myös ranskalaismielinen, eli halusi päätösvallan Ranskan asioista takaisin ranskalaisille. Saksalaiset ja saksalaismieliset joutuivatkin luopumaan merkittävistä asemistaan jo vuoden 1967 aikana.

Ranskalaisille ei kuitenkaan riittänyt fasistisen saksalaisdiktatuurin korvaaminen kotoperäisellä oikeistolaisella terrorihallinnolla, vaan heti saksalaisuhan väistyttyä alkoi kansannousu Le Penin hallintoa vastaan. Ylimääräiset – ja kaikille avoimet – vaalit oli järjestettävä jo vuonna 1969 ja sen jälkeen Ranskassa olikin edessä uudelleenopettelu demokraattisessa järjestelmässä elämiseen.

Samaa tapahtui kaikkialla ja Suur-Saksan valtakunta mureni pala palalta.

Uusi alku tyhjästä

Parisenkymmentä vuotta voimassa olevan valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen romahtaminen sujui pääosin rauhanomaisesti, mutta helppoa siitä ei missään tapauksessa tullut.

Vaikka elo natsien nuorassa ei olisikaan ollut nannaa, niin ainakin se oli ollut tasaista ja varmaa. Työläiselle oli aina ollut töitä ja niistä oli saanut juuri sen verran palkkaa, että pysyi elossa.

Natsijärjestelmän romahtamisen myötä työpaikat katosivat, elintarvikkeiden hinta ryöpsähti ylös, rikollisuus ja muut järjestyshäiriöt räjähtivät ja ihmisiä painoi valtava toivottomuuden tunne.

Tuoreet hallinnot olivat suurissa ongelmissa. Harva maa oli millään lailla omavarainen, vaan ne oli luotu osasiksi isompaa valtiokoneistoa. Esimerkiksi tehtaat ja metallivalimot olivat hienoja laitoksia, mutta niiden toiminta perustui muualta Saksan alueilta tuodun raaka-aineen hyödyntämiseen. Ilman raaka-aineita ne olivat täysin hyödyttömiä.

Valtioiden välisten kauppajärjestelmien solmiminen oli pitkä prosessi, eikä neuvotteluja nopeuttanut voimakas turbulenssi hallinnoissakaan. Nälkäinen, joutilas ja turhautunut kansa nousi helposti barrikadeille. Koko 70-luku menikin suurimmassa osassa maailmaa ylimääräisten vaalien, ministerien erojen ja jopa vallankaappausten siivillä.

Kun oloja sitten oli viimein saatu normalisoitua, saatiinkin huomata, että käytännössä kansalliset omaisuudet oli menetetty kokonaan. Amerikkalaiset, ruotsalaiset ja isot saksalaisyritykset olivat ostaneet kaiken, minkä irti saivat.

Esimerkiksi Itä-Euroopan maissa bruttokansantuote asukasta kohden oli hädin tuskin kymmenystäkään siitä, mitä se vaikkapa Ruotsissa tai Sveitsissä oli. Natsien määräysvalta oli ohi, mutta nyt isäntänä häärivät ulkomaiset suuryritykset.

Yhdysvallat sai jakaa runsaasti taloudellista tukea ympäri maailman, jotta se saisi pidettyä itsenäistyneet valtiot hengissä ja ehkäistyä riskiä siitä, että houkutus Suur-Saksan kaltaisen tekijän uuteen tulemiseen ei kasvaisi.

Hajottamisen sanotaan olevan helpompaa kuin rakentamisen. Niin on myös maailmanjärjestyksen osalta.

 

[adolf]

Jos leikitellään ajatuksella, että Saksa olisi voittanut, niin aikamoinen homma heillä olisi ollut sen jälkeen niitä maitaan puolustaa. Maa-alue, joka ulottuu Englannin kanaalista Uralille. Tuohan Hitlerin tavoitteena käsittääkseni kuitenkin oli, eli lebensraumilla ei tarkoitettu läheskään koko Neuvostoliiton valtaamista. Ainakin Ukrainan vilja-aitat häntä taisi kiinnostaa.

Mutta niin paljon katkeruutta se olisi herättänyt muussa maailmassa, jos Hitler olisi tavoitteissaan onnistunut, että ihmiset olisivat halunneet kostoa. Ranska, USA ja koko Brittiläinen imperiumi olisivat ainakin demokraattisina valtiona olleet yhdessä rintamassa. Neuvostoliitosta tai jostakin sen jälkeläisestä olisi ollut potentiaalia saada liittolainen, kuten kävi oikeastikin.

Eli minun vaihtoehtoisessa tulkinnassani Saksa olisi jossain vaiheessa kohdannut, niin ison sotilaallisen voiman maantieteellisesti monista eri suunnista, että eivät olisi mitenkään pystyneet alueitaan puolustamaan. Olen toki joskus kuullut jotain Hitlerin ihmeellisimpiä fantasioita siitä, että haaveili jopa Yhdysvaltoihin hyökkäämisestä. Mutta se nyt on vaihtoehtoisissa kaavailuissakin minusta ajatuksena aika naurettava.

Kun soppaan lyödään vielä sekin, että USA:n Manhattan projekti olisi joka tapauksessa tuottanut ydinaseen ennen Saksaa, niin noita kolmanteen valtakuntaan räiskimällä olisi natsit olleet nopeasti polvillaan.

 

[mjr]

Tässä lyhennettynä oma skenaarioni:

Taitaa tuo skenaariosi muistuttaa aika paljonkin sitä Valtakunta-projektia? Sitä aikoinaan lueskelin kiinnostukselta. Valtaosin vaikutti ihan mahdolliselta, mutta oli siellä joukossa muutamia outojakin skenaarioita. Voittoisa Saksa ei välttämättä olisi ensi alkuun ollut kauhean kiinnostunut Suomen sisäisistä asioista ja sodan voittaneet Ryti ja Mannerheim tuskin olisivat olleet helposti syrjäytettävissä, Mannerheim, anglofiili ja natsismin vihaaja, olisi ollut lähes puolijumalan asemassa. Itse mietin, että Suomi tuskin olisi ihan helpolla luisunut autoritäärisyyteen ilman Saksan aktiivista painostusta ja Saksalla olisi varmasti ollut tuhoton kiire ympäri uutta valtapiiriään. Anyway, mielenkiintoista spekuloida näillä asioilla.

 

[Everton]

Taitaa tuo skenaariosi muistuttaa aika paljonkin sitä Valtakunta-projektia? Sitä aikoinaan lueskelin kiinnostukselta. Valtaosin vaikutti ihan mahdolliselta, mutta oli siellä joukossa muutamia outojakin skenaarioita.

Kyllä mahdollisesti joo, mutta kyllä siitä täytyy olla jo ainakin 10 vuotta kun sitä luin. Nyt kävin vaan tsekkaamassa, että sivusto on edelleen olemassa. Muistelisin kyllä, että Valtakunta oli osin humoristinenkin projekti, eli mukana oli myös selkeitä vitsejä.

Tuskin tässä minun skenaariossani nyt muutenkaan mitään hirveän "omaa" on, eiköhän joku muu ole kaikkia asioita joskus pyöritellyt samalla tavalla.

 

[Everton]

Kuinkahan kauan Suomi olisi voinut säilyä demokraattisena? Luulisi toki että edes jonkin aikaa, koska olisimme liittolainen ja "sankarikansa", mutta Saksan hallitsemassa Euroopassa joku SDP hallituspuolueena ja ihmisoikeudet kunniassa olisi kyllä ollut aika silmäänpistävä poikkeus. Juutalaiset varmaankin olisimme joutuneet heti luovuttamaan - ja suomettuminen olisi ollut etelä- eikä itäsuuntaista.

Tätä mietin itsekin ja tulin siihen päätelmään, että nykyisen kaltainen demokratia ja itsenäisyys tuskin olisi toteutunut millään muulla sodan lopputuloksella kuin tämä mikä toteutui (rajusti turpaan päätöserässä, mutta pysyttiin pystyssä ja lopulta tappio selvin tuomariäänin).

Itse en ainakaan pysty keksimään yhtään syytä, miksi Neuvostoliitto olisi käsitellyt Suomea toisella tavalla kuin muita maita. Suomesta haluttiin puskurivaltio ja tehokkaimmin se olisi toiminut sellaisena varmasti itsenäisenä valtiona, mutta siis samaan tapaan kuin muut itäblokin itsenäiset maat, eli todellinen päätäntävalta olisi ollut Kremlissä.

Saksalaisten suunnitelmia Suomen varaan onkin sitten jo vaikeampi spekuloida, tai ainakaan itse en ole lukenut mitään varsinaista faktatietoa asiasta. Mutta on helppoa olla samaa mieltä näkemyksesi kanssa. Ei Saksa olisi varmastikaan antanut mitään kovin merkittäviä erivapauksia suomalaisille.

Kuten omassa kirjoitelmassani totesinkin, niin luultavasti Suomi olisi saanut toteuttaa juutalaisten, vammaisten ja vasemmiston siivoamisen vähän rauhallisemmin ja hienovaraisemmin, mutta toteutettava se olisi ollut kuitenkin. Kommunistien eliminointi puolestaan olisi tuskin suomalaisille siinä tilanteessa tunnontuskia tuottanut.

Ehkä demokratiakin olisi hiipunut ajastaan ja omalla painollaan? Jos Suomi olisi ollut sodan voittajapuolella, niin luultavasti kansa olisi ollut sellaisessa hurmahengessä, ettei moisia torijuhlia ole vielä nähtykään. Siinä humussa olisi maltillisenkin maalaisliittolaisen ollut helppo hypätä mukaan Aatun kelkkaan.

Mutta kyllä uskoakseni lopputulos olisi lopulta ollut ihan sama, olisi Suomea sitten ohjailtu Moskovasta tai Germaniasta. Demokratiaan tai todelliseen suvereeniin itsenäisyyteen ei olisi ollut mahdollisuuksia. N-Liitto näki Suomen ehkä ensisijaisesti osana maantieteellistä puolustustaan, Saksa puolestaan ennen kaikkea tärkeänä raaka-aineiden lähteenä. Joka tapauksessa "emämaan" tarpeet olisivat määrittäneet myös Suomen sisäpolitiikan siltä osin, mikä oli isännän intresseille tärkeää.

 

[Evil]

Tästähän on kirjoitettu kirjojakin. Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuus ainakin lienee sieltä tunnetummasta päästä. Luin sen joskus 25 vuotta sitten, eli en selkeästi muista miten vaihtoehtohistoria toimi juuri tuossa skenaariossa, mutta kyllähän tämä joskus on ajatushermoja kutkuttanut. Ainakin taide-, viihde- ja kulttuurimaailma olisi täysin erilainen, koska juutalaisethan näitä elämänaloja ovat pitkälti vieneet eteenpäin. Eipä olisi Bob Dylanin, Kissin eikä Rushin tuotantoa. Toisaalta olisimme ehkä säästyneet Woody Allenilta ja Barbra Streisandilta. Harvey Weinsteinkaan ei olisi päässyt ahdestelemaan (sic) samassa mittakaavassa, eli metoo-liikettä ei ehkä olisi ollutkaan. Hyvä vai huono asia? Philip Roth ja David Lee Roth eivät ehkä olisi tehneet mitään merkittävää. Ruben Stiller ei olisi saanut Yleltä potkuja, koska häntä ei olisi sinne edes palkattu. Jos olisi syntynytkään. Steven Spielbergin leffoja tuskin olisi tullut. Lista on loputon.

 

[Individual]

Tästähän on kirjoitettu kirjojakin. Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuus ainakin lienee sieltä tunnetummasta päästä. Luin sen joskus 25 vuotta sitten, eli en selkeästi muista miten vaihtoehtohistoria toimi juuri tuossa skenaariossa

Spoileri

Jos nopeasti muistelen, niin Saksa hallitsi Eurooppaa ja oli kukistanut Neuvostoliiton pieniä sissikahakoita lukuunottamatta. Samalla myös todisteet holokaustista oltiin saatu täysin tuhottua, eikä kansalla ollut mitään tietoa siitä, että keskitysleirejä olisi joskus ollut. Sitten joku noheva toimittaja (?) sai käsiinsä kuvia ja muita papereita kyseisistä hirmutöistä saaden toimitettua ne lopulta Yhdysvalloille. Oliko joku suuri lähestyminen näiden kahden valtion välillä ollut ohjelmassa, joka meni sitten puihin holokaustin paljastuttua ja lopulta koko Suur-Saksa. Oliko vielä niin, että alettiin alunalkaen ihmetellä mihin Euroopan suuri juutalaispolulaatio on mennyt/ kadonnut. Tästähän tehtiin leffakin, josta muistan kohtauksen, missä arjalainen lady teki kädellä savupiipusta tulevaa savua imitoivan liikkeen, kun leffan sankarille homma lopulta selvisi. Omat muistikuvat noin muuten hieman hataria.

Paskaa totalitarismia olisi ollut luvassa, jossa esimerkiksi maailman hienoin asia, taide olisi tiukkaan vallanpitäjien valvonnassa. Käsittääkseni totalitaristisissa valtioissa ei yleensä kehity mikään muu kuin voimakeinot. Onneksi Suomi säästyi niin natsien kuin NL:n vallalta, vaikka siitä uhri maksettiin ja valintaa piti tehdä "yhteistyökumppaneiden" suhteen, kun ei ollut kädessä kuin huonoja kortteja.

 

[hammer lynx]

Tästähän on kirjoitettu kirjojakin. Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuus ainakin lienee sieltä tunnetummasta päästä. Luin sen joskus 25 vuotta sitten, eli en selkeästi muista miten vaihtoehtohistoria toimi juuri tuossa skenaariossa, mutta kyllähän tämä joskus on ajatushermoja kutkuttanut. Ainakin taide-, viihde- ja kulttuurimaailma olisi täysin erilainen, koska juutalaisethan näitä elämänaloja ovat pitkälti vieneet eteenpäin. Eipä olisi Bob Dylanin, Kissin eikä Rushin tuotantoa. Toisaalta olisimme ehkä säästyneet Woody Allenilta ja Barbra Streisandilta. Harvey Weinsteinkaan ei olisi päässyt ahdestelemaan (sic) samassa mittakaavassa, eli metoo-liikettä ei ehkä olisi ollutkaan. Hyvä vai huono asia? Philip Roth ja David Lee Roth eivät ehkä olisi tehneet mitään merkittävää. Ruben Stiller ei olisi saanut Yleltä potkuja, koska häntä ei olisi sinne edes palkattu. Jos olisi syntynytkään. Steven Spielbergin leffoja tuskin olisi tullut. Lista on loputon.

Samoihin aikoihin luettu tuo kirja. Siinä Suomi oli aika lailla alistettu natsien saappaan alle niinkuin muutkin maanosan maat.
Sveitsi oli ainoa manner-euroopan maa joka oli oikeasti itsenäinen.
Hitler oli lähellä 75-v synttäreitä vuonna 1964 ja Saksan talous oli romahtamassa.
Joseph Kennedy oli kirjassa jenkkien pressa ja natsien symppaaja.

 

[Fordél]

Sen aikaa mitä Natsi-Saksan kanssa aseveljeiltiin niin Saksahan ei pahemmin puuttunut esimerkiksi Suomen sisäisiin asioihin. Toki niitä puuttumisia oli, kuten oli myös muilta suurvalloilta. Sodan jälkeen luvassa olisi ollut varmasti satelliittivaltion ja raaka-aineiden toimittajan rooli. Mutta itsenäisenä olisi varmasti pysytty, ja samaa kohtaloa ei varmasti olisi tullut kuin vaikka Balttianmaille.

 

[BitterX]

Venäjän sisällissodasta:

Olen välillä leikkinyt ajatuksella, että mitä olisi käynyt, jos Suomi olisi hyväksynnyt Venäjän valkoisten (kenraali Judenitshin) avunpyynnön bolshevikien hallussapitämän Pietarin valtaamiseksi. Mannerheim olisi tiettävästi halunnut kaveriaan ja kollegaansa keisarillisesta armeijasta tukea, mutta Suomen hallitus Ståhlbergin johdolla ei tähän suostunut. Pietari ei ollut järin vakaasti vielä tuolloin bolshevikien hallussa eikä siten erityisen hyvin puolustettu, ja ilmeisesti on arvioitu, että Suomen armeijan mukanaolo olisi ratkaissut taistelun valkoisten eduksi.

Olisiko Neuvostoliitto jäänyt syntymättä?

Toki bolshevikit oli sodassa muutoin selkeästi niskan päällä jo tuolloin ja on tietenkin siten erittäin epävarmaa, että mikä vaikutus Pietarin valtaamisella olisi lopulta ollut. Joka tapauksessa tuo on ihan mielenkiintoinen vaihtoehtoisskenaario.

Entä mitkä olisivat olleet vaikutukset Suomelle?

Venäjän valkoiset eivät olleet halukkaita Suomen itsenäisyyttä ainakaan suorilta tunnustamaan ja tämä lienee lopulta ratkaissut Suomen kannan asiaan - yhdessä tietenkin sen kanssa, että Suomi oli itse sotilaallisesti ja poliittisesti oman sisällissodan jälkeen erittäin heikko. Judenitsh itse olisi ehkä ollut halukas suostumaan Mannerheimin takuuvaatimuksiin vastineeksi avusta, mutta Venäjän valkoisten johtaja Koltshak suhtautui tähän penseästi.

 

[Mondie]

Näin valkoihoisena hetero-miehenä oma tilanne ei välttämättä olisi ihan huonoimmasta päästä tällä hetkellä jos operaatio Barbarossa olisi onnistunut. Paha sanoa, mutta näin ainakin itse epäilisin. Ei ole tullut luettua historiaa sen enempää, mutta melkoinen määrä dokumentteja toisesta maailman sodasta on tullut katseltua ajan kuluksi. En jaa enkä ihannoi natsien ajatuksia , mutta uskoisin että oma tämänhetkinen tilanne olisi varmaan aikalailla sama jos Aatu olisi ymmärtänyt enemmän sotimisen päälle. Paha sanoa, olisiko pelkistä engelsmanneista ja jenkeistä ollut kelkkaa kääntämään.

 

[Hatchetman]

Jossittelua voisi käydä myös ydinaseesta.

Heidelbergin teoreettisessa kaavoissa oli virhe tarvittavan radioaktiivisen materian määrässä. Oli 1000-kertainen?

Teknisesti Saksa olisi kai kyennyt valmistamaan A-pommin.

Albert Speerin mukaan, vaikka suurin halu olisi ollut aloittaa Moskovasta, olisi Lontoo ollut ehkä se ensimmäinen kohde, kiitos "Bomber Harrisin" tereor bombing doktriinin.

Eli ensin olisi tasattu puntit brittien kanssa, sen jälkeen Neuvostoliitto olisi kokenut Hiroshiman ja Nagasakin kohtalot.

Sota olisi saattanut loppua johonkin vähemmän totaaliseen lopputulokseen.

 

[Mathieu]

Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuutta mieluummin suosittelen lukemaan Philip K. Dickin Oraakkelin kirjan (engl. The Man in the High Castle, 1962). Siinä on hieno kirja ja mielenkiintoinen visio Saksan voiton jälkeiselle maailmanjärjestykselle.

 

[Mondie]

Eikös tästä ole joku sarjakin tehty. Olisko jopa ollut juuri tuon edellä mainitun kirjan pohjalta, ainakin nimestä päätellen.

Edit: kyllä vaan, Saksan ja Japanin voiton jälkeistä dystopiaa...

The Man in the High Castle (TV Series 2015–2019) ⭐ 7.9 | Drama, Sci-Fi, Thriller

1h | TV-MA

m.imdb.com

 

[Rekka Pinne]

Näin valkoihoisena hetero-miehenä oma tilanne ei välttämättä olisi ihan huonoimmasta päästä tällä hetkellä jos operaatio Barbarossa olisi onnistunut. Paha sanoa, mutta näin ainakin itse epäilisin. Ei ole tullut luettua historiaa sen enempää, mutta melkoinen määrä dokumentteja toisesta maailman sodasta on tullut katseltua ajan kuluksi. En jaa enkä ihannoi natsien ajatuksia , mutta uskoisin että oma tämänhetkinen tilanne olisi varmaan aikalailla sama jos Aatu olisi ymmärtänyt enemmän sotimisen päälle. Paha sanoa, olisiko pelkistä engelsmanneista ja jenkeistä ollut kelkkaa kääntämään.

Muuten kyllä, mutta kun ei olla germaanisia, niin oltaisiin varmaan kelvattu pelkästään arjalaisten työvoimaksi ellei osa jopa tuhottukin. Mitenköhän muuten meille finnseille olisi käynyt, jos natsit olisi voittanut? Osa on sitä mieltä, että Länsi-suomalaiset olisivat natseille kelvanneet mutta Itä-suomalaisille olisi käynyt kehnosti. Uskoisin, että kun rotuoppia olisi alettu toteuttamaan, niin oltaisiin jouduttu arjalaisten alamaisiksi palvelemaan heitä. Ehkä myöskin alettu arjalaistamaan meitä, kukaan ei oikeaa vastausta taida tähän tietää. Ehkä olisimme olleet vain raaka-aineiden tuottajamaa, mutta kuitenkin saatu elää hyvää elämää, jossa emme olisi mitään natsien orjia. Ei kait Suomen liittäminen Saksaan ollut arjalaisten to do-listalla, joten kai meidät olisi annettu olla.

 

[El Gordo]

Näin valkoihoisena hetero-miehenä oma tilanne ei välttämättä olisi ihan huonoimmasta päästä tällä hetkellä jos operaatio Barbarossa olisi onnistunut. Paha sanoa, mutta näin ainakin itse epäilisin. Ei ole tullut luettua historiaa sen enempää, mutta melkoinen määrä dokumentteja toisesta maailman sodasta on tullut katseltua ajan kuluksi. En jaa enkä ihannoi natsien ajatuksia , mutta uskoisin että oma tämänhetkinen tilanne olisi varmaan aikalailla sama jos Aatu olisi ymmärtänyt enemmän sotimisen päälle. Paha sanoa, olisiko pelkistä engelsmanneista ja jenkeistä ollut kelkkaa kääntämään.

Gestapo olisi vienyt sut ajat sitten ja olisit "kadonnut".

Tai mistäs minä tiedän, ehkä olisitkin edennyt Gestapon pääkiduttajaksi, tai ainakin yhdeksi apukiduttajista, jolloin pullasi olisivat melko mukavasti uunissa. Mikäli nyt sellaisesta touhusta pitää.

 

[arvee]

@Rekka Pinne
Suomalaisuus on minulle niin tärkeä entiteetti, että tunnen nyt pakottavan tarpeen huoltaa kieltä.
Länsi-suomalainen on länsisuomalainen, Itä-suomalainen on itäsuomalainen.

Anteeksi nillityksestä ja sitten jatketaan kuvittelua.