Ad Astra (2019) tuli jokunen vuosi sitten, mutta meni aikoinaan itsellä ohi. IMDB tarjoaa 6,5, silti yksittäiset arvostelut voivat olla kovinkin kehuvia. Tuli katsottua tuo eilen, ja pakko avautua hetki, koska katsoin varmaan ihan eri elokuvan kuin moni arvostelija. Yritän pitää isoimmat spoilerit poissa, mutta vähän yleistä juttua luvassa.
Ensiksi, tämä on kivuliasta seurattavaa scifinörtille. Ei kaiken toki tarvitse olla "kovaa" scifiä, mutta kerta elokuva yrittää olla jokseenkin realistinen ja ohjaaja halusi elokuvasta "the most realistic depiction of space travel that's been put in a movie", niin pakko puuttua. Ihan peruskriisi mitä päähenkilö lähtee ratkomaan on täyttä huttua. Mutta se on pientä verrattuna moneen muuhun epäkohtaan. Jos Sanda Bullock ja vaahtosammutin aiheutti päänsärkyä, tästä tulee ihan maailmanluokan migreeni. Jos joku haluaa jatkaa aiheesta vääntämistä, teen sen mielelläni, materiaalia riittää.
Se nörttimäisestä nillityksestä, millainen tämä on ihan elokuvana? Ensiksi muutama positiivinen juttu ettei mene ihan täysin kritisoinniksi. Elokuva on välillä oikein tunnelmallinen, eteerinen soundtrack tukee tämä mainiosti. Paitsi että yksi juttu, johon palaan alla. Silti välillä oikein hienosti kuvattuja pidempiä ottoja/kohtauksia. Dystopinen tulevaisuus vaikuttaa jokseenkin tyypilliseltä, mutta silti ihan mielenkiintoiselta; siitä olisi ollut kiva oppia enemmänkin, mutta kovin ohueksi elokuvan maailma jää.
Maailman sijaan elokuva pyörii kokonaan Brad Pittin ympärillä. On Pittillä toki tehtävä joka suorittaa, mutta tämä on tarina päähenkilöstä. Päähenkilöllä on kolme merkittävää (tai ylipäänsä) piirrettä: 1) arvostettu ja palkittu astronautti, stoalaisen tyyni mutta samalla etäinen, tekee silti aina tarvittavan tarvittaessa, 2) yllättyneet käsi ylös, tuon takia ihmissuhteet menevät karikolle ja eksää on ikävä, mutta silti mieluummin yksinäinen susi, ja 3) omista meriiteistään huolimatta isänsä (astonauttilegenda) varjossa, toki isäsuhteessa korjattavaa muutenkin.
Tästä kaikesta kertoo muutama flashback, ja ihmiset jaksaa muistuttaa Pittiä että "hei sä oot sen tyypin poika", mutta vaikkei noita olisi, niin mikään ei jää epäselväksi tai katsojan tulkittavaksi. Koska rauhallisemmat ja tunnelmallisemmat kohtaukset ovat täynnä Pittin jatkuvaa ja loputonta monologia (ja huonosti kirjoitettua sellaista). Minkäänlaisesta hahmonkehityksestä ei oikein voi puhua - kyllähän Pitt märehtii välillä erakkona elämisen haikeutta, ja pitää omia sooloterapiasessioita daddy issueista, mutta kaikki tarjotaan katsojalle täysin valmiiksi pureskeltuna. Elokuva ei ole radiokuunnelma prkl.
Yksi harvoista elementeistä, missä elokuvan maailma tulee enemmän esille, on että Ilkeä Avaruusyhtiö™ testaa säännöllisesti työntekijöidensä henkistä ja fyysistä toimintakykyä - osin ihan järkeenkäypää, osin taustalla varmaan on jotain hämäryyttäkin, mutta sitä ei elokuva avaa, se on vain Ilkeä Avaruusyhtiö™. Ensiksi Pitt hoitaa kaikki testit täysin puhtaasti, vaikka monologin perusteella mies on ratkeamispisteessä. Sitten tuleekin vastoinkäyminen ja täysi romahdus. Jota kestää pienen hetken, mutta sitten muutaman täysin epäuskottavan toimintakohtauksen jälkeen koko testauksella ei ole enää merkitystä.
Tässähän olisi ollut potentiaalia tarinankerronan suhteen. Että täysien testauspisteiden ja jatkuvan monologin sijaan testit olisivat alkaneet mennä asteittain enemmän reisille. Että katsoja voisi vähemmällä pakkosyötöllä päästä selville mitä Pittin päässä liikkuu, testin vastauksien (tai vastaamattomuuksien) perusteella. Mutta ei.
Yksi asia pitää vielä nostaa erikseen esille. En ole mikään militantti ateisti, ihmiset saavat uskoa (tai olla uskomatta) ihan mihin hyvänsä, mutta tässä on jotenkin todella irrallisia ja asiaan kuulumattomia uskontoviittauksia. Eikä mitään yleistä "faith"-höpinää niin kuin tahtoo olla, vaan ihan suoraa kristillisyyttä. Ei siinä sinänsä mitään, mutta tuntuu vain kovin päälleliimatulta.
Elokuva ilmeisesti on ihan ohjaaja-käsikirjoittajan alulle panema, mutta ei voi välttyä vaikutelmalta että kyseessä olisi Brad Pittin vanity-projekti. Halusi itselleen pääosan artsy fartsy scifielokuvasta, palkintokaapin täytettä odotellessa. Mutta metsään meni ainakin omasta näkökulmasta. Pittin näyttelijäsuoritusta on kehuttu useankin arvostelijan toimesta, en voi allekirjoittaa. Etenkin monologi käy hermoille hyvin nopeasti. Loppuarvosana Mr. Horsen sanoin: "no sir, I didn't like it".
