Joko on Top Gun 2 katsottu? Oli hyvä moderni ja viimeisen päälle hiottu pop-elokuva.
Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.
Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
Joko on Top Gun 2 katsottu? Oli hyvä moderni ja viimeisen päälle hiottu pop-elokuva.
Erittäin kiehtova on tuo kahden elokuvan tyylillinen ero. Alkuperäinen on Fantelmeyerin syntikan täyttämä hikinen, rosoinen ja näpsäkän dialogin (He lost his edge) täyttämä 80-luvun asenteen, sekä nuoruuden kuolemattomuuden kapsuloiva elokuva. Tiistaina kun katsoin ekaa kertaa koskaan alkuperäisen alusta loppuun, niin hieman oli fokus hukassa noissa tylsissä toimintakohtauksissa, joissa ei hahmottanut mitä tapahtuu.
Uusi on heittämällä parempi elokuvana kaikin puolin, mutta siltikin katsoisin ennemmin alkuperäisen, vaikka se on huonompi elokuva. Jännä homma sinänsä.
Kävin eilen katsomassa. Todella huolellisesti tehty elokuva, joka teki periaatteessa kaiken oikein.
Minusta Cruise toimii jopa paremmin tuollaisena vanhana kettuna, joka joutuu ansaitsemaan kannuksensa. Kemia Connollyn kanssa toimi myös hyvin.
Ei tämä toki mitään veret seisauttavaa draamaa tarjonnut, vaan juonenkäänteet näki ennalta hyvissä ajoin. Toisaalta se oli myös tavallaan leffan vahvuus, sillä juoni ratkaisi itse itsensä, jolloin katsoja ehti nauttimaan visuaalisesta tykityksestä ja vangitsevasta tunnelmasta.
Ensimmäinen virallinen kuva uudesta Indiana Jones -leffasta julkaistu. On jo kuvattu, nyt jälkituotannossa. Tulee ensi-iltaan 30.6.2023. Elokuvan nimeä ja tarinaa ei ole vielä julkaistu.
Ainakin ensimmäinen kuva huokuu Indiana Jonesia.
Kokonaisuudessaan kyllä hämmästyttävän hyvä elokuva. Täytyy myöntää, että alkujaan omat odotukset olivat hyvin maissa. Cruisella on oma stigmansa ja jollain tavalla tuntui aika ajaneen ohi tällaisesta elokuvasta. Ensi illan lähestyessä maailmalta alkoi kuitenkin kuulumaan toimintaelokuvalle poikkeuksellisen kovia arvosteluja joten tuli oma paikka varattua IMAX:sta, jotta myös visuaalisesta puolesta pääsisi kunnolla nauttimaan.
Elokuva tarjosikin sitten jotain mitä elokuvilta on puuttunut jo pidempään. Elokuvan aikana ensimmäisenä mieleen tulleena adjektiivina nousi esiin taiteen puolelta jugend. Viehkeilemättömän romanttinen, vanhankansan elokuva joka oli yhdistetty nykyaikaan dynaamisella mielikuvituksellisuudella, sukupolvien välisellä huumorilla sekä toki todella huumaavilla toimintakohtauksilla. Elokuvan edetessä ne taiteenrajat hävisivät enkä ehkä enää kategorisoisi elokuvaa puhtaasti toimintaelokuvaksi.
Elokuva joka säväytti todella monella eri akselilla. Sali oli aika täynnä pariskuntia ja yritinkin salakuunnella etenkin naispuolisten kommentteja elokuvan jälkeen ja monesta suunnasta toistui se sama ajatus hämmästyttävän hyvästä elokuvasta. Se 80-luvun machoilu oli edelleen meille 80-luvun machoille läsnä, mutta jollain tavalla se oli onnistuttu nyt modernisoimaan nykyajan henkeen sopivaksi ja tyylisuuntia sekä sukupolvia yhdistäväksi katselukokemukseksi.
Lopulta elokuvaa kantoi onnistunut tarinankerronta ja lämpimät hahmot. Jos verrataan vaikka edelliseen Bondiin niin nimenomaan se hahmojen syvyys, he ärsytti, ihastutti, vihastutti ja ilahdutti - oli yksi keskeisiä asioita joka nosti tämän elokuvan ihan toiselle tasolle. Viimeistelty lopputulos näkyi sitten etenkin taistelukohtauksissa ja yksityiskohdissa, jotka olivat tarkkaan harkittuja ja erinomaisesti toteutettuja - ja tämä kaikki ihan inhimilliseen kestoon. Pidin myös siitä kovasti, että vihollinen oli anonyymi - tämä kanssa moderniin maailmaan hyvä ratkaisu. Ehkä jos pientä säätöä olisi saanut itse toteuttaa niin loppuratkaisua olisin juonen puolesta saattanut vähän säätää, mutta menihän tuokin kuitenkin amerikkalainen elokuva.
Ehdottomasti pitkään pitkään aikaan onnistunein ns. blockbuster elokuva.
Tällainen olisi tulossa. Leffa sijoittuu ehkä hieman harvinaisemmin tällä kertaa Korean sotaan.
J.D. Dillardin (Sleight) ohjaustyö perustuu Adam Makosin samannimiseen romaaniin. Eeppiseksi ilmasotatarinaksi kuvailtu Devotion kertoo kahdesta amerikkalaisesta eliittipilotista Korean sodassa. Pilottien uhraukset tekevät heistä lopulta laivaston juhlituimpia lentäjiä.
Devotion-elokuvasta julkaistiin traileri. J.D. Dillardin (Sleight) ohjaustyö perustuu Adam Makosin samannimiseen romaaniin. Eeppiseksi ilmasotatarinaksi kuvailtu Devotion kertoo kahdesta amerikkalaisesta eliittipilotista Korean sodassa. Pilottien uhraukset tekevät heistä lopulta laivaston...
Kävinpä tuossa jokunen viikko sitten Finnkinossa katsomassa putkeen parikin suomalaista kauhuelokuvaa: ensimmäinen oli nimeltään The Twin – Paha kaksonen ja toinen oli se käsittääkseni ulkomaillakin mainetta niittänyt Pahanhautoja. Aikas harvoin kotimaisia kauhupätkiä tulee ylipäätään vastaan, joten ihan mielenkiinnosta nuo täytyi tsekata.
The Twinin kohdalla ei tosin voida puhua kotimaisesta tuotannosta sanan varsinaisessa merkityksessä, koska siinä pääosan esitti australialainen Theresa Palmer, muukin näyttelijäkaarti oli pääosin ulkomaalaista, kielenä oli pitkälti englanti (vain pari hassua repliikkiä kuultiin suomeksi) ja kuvauspaikkana toimi jostakin syystä Viro. Ohjaajana hääri kuitenkin Taneli Mustonen ja tuottajana Aleksi Hyvärinen, joten sikäli leffan voisi ainakin väljästi tulkittuna niputtaa kotimaisten tuotosten joukkoon. Tuo Mustonen on ilmeisesti varsin monipuolinen ohjaaja, sillä häneltä on aiemmin nähty ainakin se jokin lastenleffa, Luokkakokous-komedia ja Bodom-kauhuslasher. Itselleni noista vain tuo viimeksi mainittu on tuttu, eikä se tehnyt aikoinaan kovin kummoista vaikutusta. Kieltämättä kyseisen leffan alkupuoliskolla oli onnistuttu paikoitellen tavoittamaan ihan hyytäväkin tunnelma, mutta loppua kohden se muuttui pelkäksi toiminnaksi muutamilla verellämässäilyillä höystettynä. En siis tuon edellisen kokemuksen jälkeen ollut mitenkään järin innostunut siitä, että Mustonen oli taas päättänyt palata kauhugenren pariin. Lisäksi hieman epäilytti, että miten Virossa kuvattu ja ulkomaalaisilla näyttelijöillä varustettu mutta silti mukamas Suomeen sijoittuva tekele voisi tuntua mitenkään päin autenttiselta. Eli lähtökohdat leffan katsomiselle eivät olleet kovin kaksiset.
Siihen nähden The Twin oli positiivinen yllätys. Kieltämättä se rakentui varsin kuluneista aineksista – melkeinpä jokainen kohtaus oli lainattu jostakin aiemmasta kauhuleffasta – mutta noista käytetyistä kliseistä oli saatu aikaiseksi jotakin odottamattoman toimivaa. Takavuosien Bodomiin verrattuna tämä oli enemmän oman makuni mukaista pelottelua. Verta ei nähty kuin pari kertaa, muut visuaaliset hirveydet loistivat poissaolollaan eikä jump scare -kohtia juuri ollut, vaan kauhu oli enemmän sellaista hienovaraisesti rakentuvaa ja psyykeen pureutuvaa sorttia. En tosin väitä pelänneeni The Twiniä mitenkään suunnattomasti, mutta oli siinä ajoittain ihan pahaenteinen tunnelma saavutettu. Toden ja epätoden rajojen hämärrettiin niin, että katsojakaan ei voinut aina olla varma, mikä tapahtui oikeasti ja mikä oli vain unta. Näin tavoitettiin tietty painajaismaisuuden tuntu. Pari suoranaisesti kammottavaakin kohtausta esiintyi. Noin puolivälissä elokuvaa tunnelma kyllä ikävästi lässähti, mutta missäpä kauhuleffassa ei, ja toisaalta tuosta suosta onnistuttiin tässä tapauksessa vielä nousemaan.
Eli kauhuelementit toimivat paikoitellen tehokkaastikin, mutta eniten pidin kuitenkin elokuvan tarinasta – se oli varsin yllättävä ja samaan aikaan kuitenkin ihan järkevä. Aika harva teos kykenee näin pitkälle vietyyn ennalta-arvaamattomuuteen. The Twinissä asetelmat kääntyivät nimittäin parikin kertaa täysin päälaelleen ja katsojalta vedettiin oikein kunnolla matto jalkojen alta. Välillä tuntui hetkellisesti siltä, että nyt ammutaan jo ihan yli, mutta loppujen lopuksi homma säilyi loogisena ja tavallaan jopa uskottavana. Jotkin seikat kyllä mietityttivät leffan mittaan, mutta kaiken päätteeksi niihin tarjottiin tyydyttävät vastaukset. Tämä miellytti minua kovasti, sillä tapaan aina etsiä juoniaukkoja ja ärsyyntyä niistä, mutta nyt en siis moisia löytänyt.
The Twin oli myös visuaalisesti ja ääniefekteiltään maailmanluokan malliin toteutettu. Vaikka elokuva edustikin pääosin psykologista kauhua, niin synkeät kuvat ja painostava äänimaailmakin tehostivat osaltaan pahaenteistä tunnelmaa. Edes puheraidat eivät olleet sitä suomalaisille sarjoille ja elokuville tyypillistä epämääräistä mokellusta, josta ei saa hullukaan mitään selvää (tekstityksetkin saattoivat toki vaikuttaa asiaan). Näyttelijät suoriutuvat pääsääntöisesti hyvin rooleistaan – etenkin pääosan esittäjä Theresa Palmer onnistui välittämään rajujakin tunnetiloja elävästi ja Barbara Marten oli kuin tehty kylähulluksi akaksi. Theresan miehen saappaisiin astunut Steven Cree oli mukiinmenevä, kun taas perheen kaksospoikia esittänyt Tristan Ruggeri jäi mielestäni vaisuksi, mutta niinhän nuo lapsinäyttelijät yleensäkin tuppaavat jäämään. Itse hahmot puolestaan eivät olleet erityisen värikkäitä persoonia (paitsi ehkä se kylähullu), mutta varsinkin päähenkilön kokemusmaailmaan paneuduttiin sen verran syvällisesti, että ei hän myöskään vaikuttanut sellaiselta ohuelta paperinukelta kuin tämän genren hahmoille on tyypillistä.
Elokuvan merkittävimpiä puutteita oli, että juoni oli niistä muutamista oivallisista twisteistä huolimatta turhan simppeli. Siinä ei ollut mitään selkeää ratkottavaa arvoitusta – eikä tällaisessa ennen kaikkea tunnelman rakentamiseen keskittyvässä teoksessa tietysti välttämättä tarvitsekaan olla, mutta nyt homma meinasi jäädä vähän sellaisen epämääräisen haahuilun tasolle. Kuten etukäteen olin ounastellutkin, niin autenttinen suomalaismiljöön tuntu jäi myös uupumaan. Virossa kuvatulta leffalta ei toki voi siinä suhteessa ihmeitä odottaakaan, mutta kun tapahtumat kerran olivat sijoittuvinaan tänne, niin olisin toivonut kuulevani ainakin suomen kieltä enemmän.
Mutta siis nautin The Twinistä kovasti. Salista ulos astellessani kuvittelin ohikiitävästi jopa nähneeni juuri elämäni parhaan kauhuelokuvan. Tuo tuntemus oli varmasti vain hetken hurmaa, mutta hieman omaperäisemmillä ideoilla olisi voitu kyllä oikeasti yltää genren klassikoiden tasolle.
Spoilereissa vielä tarkempia ruodintoja:
Juonen lähtökohdat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavanlaiset: amerikkalaisperhe menettää toisen kaksospojistaan traagisessa auto-onnettomuudessa ja muuttaa syrjäiseen kartanoon isän synnyinseuduille Koillis-Suomeen. Ympäristönvaihdoksen olisi tarkoitus auttaa perhettä sopeutumaan elämänmullistukseen, mutta uusissa ympyröissä se eloonjäänyt poika alkaakin käyttäytyä omituisesti; ikään kuin hän kuvittelisi ajoittain olevansa kuollut kaksoisveljensä tai vaihtoehtoisesti muuttuisi oikeasti välillä täksi. Asetelma ei siis ole mitenkään persoonallisuudella pilattu – etenkin syrjäinen kartano ja oudosti käyttäytyvä lapsi on nähty jo ties kuinka monta kertaa. Toisaalta välillä tulee ehkä kohtuuttomastikin soimattua kauhuelokuvia genren latteuksien kierrättämisestä, sillä ovathan tietyt tutut elementit kieltämättä tarpeen karmivan tunnelman synnyttämiseksi. Ei olisi kovin pelottavaa, jos kauhuelokuva sijoittuisi jonnekin hilpeälle aurinkorannalle eikä kukaan hahmoista käyttäytyisi omituisesti. Jotakin tuorettakin kuitenkin aina kaipaisi mukaan, eikä tässä leffassa oikein sellaista ollut. On silti myönnettävä, että aivan täsmälleen vastaavanlaiseen aiheeseen en muista aiemmin törmänneeni. Eniten taitaa tulla mieleen Stephen Kingin kirjat Pimeä puoli ja Pet Sematary – ensiksi mainitussa kun oli jonkinlainen paha kaksoisolento ja jälkimmäisessä keskityttiin läheisen menettämisen aiheuttamaan tuskaan – mutta ei niissäkään tuota ihan samaa kuviota esiintynyt.
Eli tietynasteisesta väljähtyneisyydestä huolimatta pidin kyllä elokuvan aloituksesta. Idea kuolleesta pojasta ja hänen elossa olevasta hämäräperäisesti käyttäytyvästä kaksoisveljestään on omalla yksinkertaisella tavallaan nerokas. Kun kyseessä olivat vieläpä identtiset kaksoset, niin kukaan hahmoista tai edes katsoja ei voi varmuudella tietää, onko Elliot (se elävä kaksonen) vain seonnut vai muuttuuko hän kenties oikeasti joissakin tilanteissa Nathaniksi (kuolleeksi velipojakseen). Eli kuviosta voi löytää samanaikaisesti sekä realistisen että yliluonnollisen tason. Tehokkaimmat kauhunhetket koettiin mielestäni silloin, kun Elliot ilmestyi vain yhtäkkiä jonnekin pönöttämään aavemaisen näköisenä tai väitti kummallisella äänellä olevansa itse asiassa Nathan. Muutamat säikyttelykohdat oli kuitenkin kopioitu melkeinpä suoraan jostakin vanhemmasta elokuvasta. Ainakin se kun Elliot piirteli kuvia äidistään Rachelista makaamassa raatona veitsi kitusissaan (tai jotakin, en kunnolla saanut selvää) ja Rachel kyseli sitten huolissaan, että et kai suunnittele tekevästi jotakin pahaa äidille, toi mieleeni erään Hohdon kohtauksen (”You would never hurt mummy or me, would you?”). Rachelin yhtäkkinen ruohonkorren tai jonkin vastaavan suustaan oksentaminen taas muistutti minua Ringin kohtauksesta, missä päähenkilö ykäsi muistaakseni jonkinlaisen hiustupsun. Tosin eiväthän nuo edellä mainitut kohdat mitenkään ihan yksi yhteen esikuviensa kanssa menneet, mutta konnotaatiot olivat joka tapauksessa häiritsevän suuria.
Puolivälin tienoilla leffa tuntui lässähtävän tyystin. Tuli sellainen olo, että elokuvantekijöillä oli ollut ihan toimiva idea, mutta se päätettiin jostakin järjenvastaisesta syystä vetäistä yhtäkkiä vessasta alas. Kävi nimittäin ilmi, että Elliot ei sittenkään ollut seonnut eikä hänen kuollut kaksoisveljensä myöskään ollut noussut haudastaan, vaan jonkinlainen incubus-paholainen (tai mikä lie) oli saamassa Elliotia valtaansa ja kyläläiset yrittivät kyseistä pirua sitten yhteisvoimin karkottaa. Tuollainen on minusta aivan liian epärealistista ollakseen millään muotoa pelottavaa.
Toki myös haudasta nouseminen olisi melkoisen epärealistista – en minä sitä sano – mutta helpompi sellainen on sulattaa kuin jonkin yli-inhimillisen pahan olemassaolo. Lisäksi kuolleen kaksospojan kummittelulle olisi ollut aukottoman luonnollinenkin selitysmalli osoitettavissa. Toki myös paholainen olisi voinut olla vain kyläläisten mielikuvituksen tuotetta, mutta tuommoisen koko kyläyhteisön vallanneen joukkopsykoosin olemassaoloon on kuitenkin hankalampi uskoa kuin jonkun yksittäisen pojan sekoamiseen.
The Twinin lopputwisti oli sitä luokkaa, että en viitsi paljastaa sitä edes spoiler-tagien sisällä muiden katseluelämyksen pilaamisen pelossa. Kieltämättä olen nähnyt oikeastaan prikulleen samanlaisia käänteitä aikaisemminkin muissa leffoissa, mutta kyllähän tuollaiset aina vaikutuksen tekevät – etenkin jos onnistuvat oikeasti yllättämään ja ovat silti samaan aikaan myös loogisia, eivätkä sellaista itsetarkoituksellista ja väkisin väännettyä yllätyksellisyyden hakemista. Tämän elokuvan twistit olivat mielestäni luontevia ja perusteltuja. Olin esimerkiksi koko ajan ihmetellyt, miksi perheen isä oli sellainen nihkeä molo, mutta asia perusteltiin lopulta tyydyttävästi. Hieman kyllä ihmetytti, miten eräs hahmo muka sai jäädä vapaalle jalalle, vaikka oli selvästi sekaisin kuin seinäkello ja oli kaiken kukkuraksi juuri suorittanut kuolemantuottamuksen, mutta kaipa asioiden todellinen laita oli jäänyt virkavallalle hämärän peittoon. Muutoin juoni oli kaikilta yksityiskohdiltaan looginen.
Eli elokuvan alku oli ihan hyvä, keskivaihe aika paska ja lopusta pidin kovasti. Kokonaisarvosana jäi ehdottomasti plussan puolelle.
Eikä se Pahanhautojakaan muuten hullumpi ollut. Laitan arvioni siitä nyt varmuuden vuoksi kokonaan spoilereihin. En aio paljastaa loppuratkaisua tai mitään sellaista, eikä tuo leffa minusta muutenkaan nojannut kovin vahvasti mihinkään ylläreihin, mutta jos ei tahdo tietää ollenkaan etukäteen mistä hommassa oli kyse, tekstini on varmastikin syytä jättää välistä.
Pahanhautoja erosi juuri edeltävästi näkemästäni The Twinistä lähinnä sikäli, että siinä oli oikeasti tuoreita ideoita. Keskiössä olivat telinevoimistelua harrastava tyttö ja hänen perhe-elämään keskittyvää videoblogia pitävä äitinsä. Äiti oli perfektionistisen vaativa niin bloginsa kuin tyttären voimisteluharrastuksenkin suhteen – pienintäkään säröä hän ei perheidyllissä tai tytön voimistelusuorituksissa sietänyt. Kurinalaisen elämän uuvuttama tytär puolestaan hautoi linnunmunasta Alliksi ristimänsä hirviön, joka muuttui hänen pahan olonsa ravitsemana vähitellen yhä inhimillisemmäksi ja samalla vaikeasti hallittavammaksi.
Elokuva olikin virkistävällä tavalla jotakin aivan toista kuin muut viime aikoina katsomani kauhuleffat, joista kaikista on tuntunut löytyvän syrjäinen kummituskartano ja salaperäisesti käyttäytyvä lapsi. Pahanhautoja sijoittui tavalliseen lähiöön eikä siinä ollut sen enempää kummitteluja kuin pahan riivaamaa lastakaan, vaikka Tinjan käytös saattoi ajoittain ulospäin hieman erikoiselta vaikuttaakin. Vaativa äiti, bloggaaminen ja voimistelu puolestaan eivät ole mitään ihan tyypillisintä kauhuelokuvan kuvastoa. Hirviöistä kertovia kauhuteoksia sen sijaan on ilmestynyt vaikka millä mitalla, mutta aivan vastaavanlaista linnun ja ihmisen sekasikiötä ei ole kyllä aikaisemmin tullut vastaan. Itse sitä paitsi pyrin yleensä jo ihan kategorisesti jättämään hirviöaiheiset tekeleet välistä, joten ehkä siitäkin syystä tämän leffan aihepiiri vaikutti minusta persoonalliselta.
Huomasin tosin nyt olevani kauhun suhteen ehkä hieman kaavoihin kangistunut, sillä olisin paikoitellen kaivannut Pahanhautojaan traditionaalisempaakin genrelle ominaista kuvastoa. Tuollainen idyllinen lähiö ja enimmäkseen kirkkaassa päivänvalossa tapahtuneet kohtaukset kun eivät ole omiaan herättämään pelon tunteita. Perheen kodin lähistöllä sijaitsi myös synkeä metsä, joten hirviön olisi voinut laittaa useammin seikkailemaan sinne – ja mielellään yömyöhään.
En muutenkaan pitänyt leffaa kovin pelottavana. Tuon lintuhirviön ulkonäköön oli toki panostettu ja kovin elävältä se näyttikin, mutta lähinnä se oli kuitenkin ällöttävä eikä karmiva. Ihmishirviö puolestaan oli maskeerattu huolella uskottavan näköiseksi, mutta eihän siitä pääse mihinkään, että tuollainen linnun ja ihmisen mutantti on jo lähtökohtaisestikin jotakin aivan epärealistista. Itse ainakin kykenen pelkäämään vain sellaisia tarinoita, joihin voin edes puolitosissani uskoa. Mielestäni Alli olisikin toiminut paremmin, jos se olisi lopulta ollut vain Tinja-tytön mielikuvituksen tuotetta. Elokuvan pelottavuutta nakersi myös se, että hirviö näytettiin katsojalle jo alkuvaiheessa ja myöhemminkin toistuvasti. Tuntemattoman uhkan synnyttämää jännitettä ei näin ollen päässyt muodostumaan. Muutenkin Pahanhautojassa keskityttiin turhan paljon inhottaviin visuaalisiin elementteihin – limavanoihin, oksennuksiin ja verisiin raatoihin – eikä niinkään psykologiseen kauhuun. Itse olen tosiaan hienovaraisemman lähestymistavan ystävä. Äkkikuolemia leffassa ei kyllä ollut kovin montaa, joten siinä mielessä se olikin hienovarainen. Allin etova ulkomuoto ja muut näkyvät iljettävyydet silti lässäyttivät tunnelman vakavasti otettavan kauhun tasolta enemmän halpahenkisiin säikyttelyihin nojaavaksi.
Muuten elokuvan tunnelma oli vahva – ei siis ehkä kovin karmiva, mutta kylläkin ahdistava, koskettava ja jännittäväkin. Perheen äiti pakonomaisine tekohymyineen oli erityisen ahdistava ja Tinjan ilottoman suorituskeskeinen elämä oli muutenkin niin ahdistavaa, että tuli ihan suru puseroon. Päähenkilön pahaa oloa kuvastavana metaforana Alli olikin kyllä onnistunut. Elokuvan ahdistavimmat hetket koettiin mielestäni voimistelunäytöksissä; kun joku tytöistä kieppui huimaa vauhtia telineessä, ei voinut olla ainakin alitajuisesti pelkäämättä, että kohta tuo tipahtaa ja taittaa niskansa. Jotkut hahmot myös olivat niin sympaattisia, että heidän kohtalonsa tuntui merkitykselliseltä ja alkoi ihan aidosti jännätä, mitä Alli vielä heidän päänmenokseen keksisi. Näin leffa onnistui koukuttamaan ja tempaamaan mukaansa, vaikka juoni itsessään eteni turhankin suoraviivaisesti ilman mitään krumeluureja. Tai oikeastaan voisi sanoa, että mitään varsinaista juonta ei edes ollut.
Näyttelijäsuoritukset olivat pääsääntöisesti onnistuneita. Lapsinäyttelijät tosin sortuivat niin pahaan teennäisyyteen, että Salkkareissakaan on moista harvoin nähty. On se kumma, ettei tästä maasta muka voida löytää luontevasti replikoivia nuorisolupauksia. Pääroolin vetäneen Siiri Solalinnan työtä tosin opin leffan edetessä arvostamaan. Kieltämättä hän kuulosti kovin kiusaantuneelta joka kohtauksessa, mutta todennäköisesti se oli ihan tietoinen valinta, kun hahmon oli käsittääkseni määrä ollakin ujo ja sulkeutunut. Solalinna osasi välittää vahvojakin emootioita ihan hyvin, vaikka muutama kyyneleetön itku kyllä nähtiin. Sophia Heikkilä näytteli vaativaa äitiä taitavasti ja Jani Volasen oivallisesti esittämä tossumainen perheenisä oli leffan ainoa humoristinen elementti. Erityisesti huvitti hahmon naurettavan kömpelö reaktio tytön lakanoista löytyneeseen vereen. Reino Nordin puolestaan näytteli perheenäidin salarakasta, joka olikin varsin sympaattinen tapaus ja tuntui ainoana ymmärtävän jotakin Tinjaan kohdistuneista kohtuuttomista paineista. Nordin onnistui hienosti tavoittamaan hahmonsa vaatiman lämminhenkisyyden.
En ollut viiteen vuoteen katsonut kotimaista uutuusleffaa, sitten katsoin väen väkisin tämän Pahanhautojan. Ajattelinpa pitää jälleen vähintään viiden vuoden tauon.
The Batman tuli katsottua. Alkuun melkein nauratti, kun Batmanin kornahtavasta "kaupunki on mätä" -dialogista tuli mieleen South Parkin The Coon -jakso ja Cartmanin melkein vastaavanlainen dialogi.
Sen jälkeen ei enää naurattanut. Tuntuu että mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä vähemmän se kiinnosti. "Loppuhuipennuksen" aikana teki jo mieli sulkea televisiota. Kolmen tunnin aikana yhteenkään hahmoon ei saanut otetta tai kiintymystä muodostettua. Ehkäpä elokuva oli tarkoituksella hahmojen rakentelun sijaan tehty visuaalisuus ja fiilis edellä. Oli kuitenkin niin vakavaa ja synkkää tunnelmaa haettu, että elokuva tuntui jotenkin puisevalta. Ymmärrän silti hyvin, jos johonkin uppoaa täysillä.
Taidan edelleen pitäytyä Nolanin kahdessa ekassa Batmanissa, jos tekee supersankarileffaa mieli.
Selvästi paras sarjan elokuvista. Ehkä siksi, että mentiin suoraan Harry Pottereissa kerrottuihin asioihin tarkemmin kuin aikaisemmissa, eikä loppu ollut niin ylitseampuva CGI show kun kahdessa ekassa.
Antoi kirjat lukeneelle paljon, joskin ehkä saksalaiset taas ”natseina” oli vähän meh, mutta muuten tarina toimi ihan ok, ohjaus oli jämäkämpää kuin löysähköissä edellisissä. Ehkä kässäri oli tarkempi kun ei ollut pelkästään Rowlingin käsialaa vaan oli ammattiapuja mukana (Steve Kloves joka oli Pottereissakin kirjottamassa kässäriä, vaan ei jostain syystä aikasemmissa ihmeotuksissa)
Eddie Redmayne oli alunperin vähän erikoinen valinta, mutta nyt kai Scamander hahmoon on tottunut, kun ei enää ärsytä. Jude Law Dumbledorena toimii kyllä ja Mads Mikkelsenin castaus Grindelwaldksi on kyllä onnistunut. Vaikka ennakkoon epäilin kaipaavani Deppiä, niin en kyllä
Olipas elokuva. Absurdi, tyhmä, älykäs, järjetön... elokuvan aikana tuli välillä hihiteltyä itsekseen, naurettua, pyöriteltyä päätään, mietittyä maailman merkitystä ja.. no kaikkea.
Leffakokemus, jollasta en ihan heti muista. Taisin yhtä häkeltynyt ja hämilläni olla viimeksi kun katsoin ”Being John Malkovich” leffan.
Ideoita on piljoona, action ideoita on käsittämättömän paljon ja niitä absurdemipakin ideoita on oikeasti sitten toteutettu käytännössä…
Pohjatarinan esiintuominen ja koko asetelman symboliikka.. Michelle Yeoh.. loistava näyttelijä
”nakkisormet” saa vähän uuden visuaalisen ilmeen aivoissa ja todella, bageleiden sisään voi kätkeä mitä tahansa…
Voiko tätä sanoa mestariteokseksi? Ei ja voi, hämmentävä
Kävin tänään uudestaan katsomassa, kun vein kumppanin ja pari kaveria katsomaan. Toimi edelleen hyvin toisella katselukerralla. Nautin siitä, miten paljon luovuutta tässä on käytetty ja miten yksityiskohdat on huomioitu. Pidän kanssa siitä kuinka ideoita viedään pidemmälle ja pidemmälle. Tarinankerronnan kannalta paperilla tämä elokuva kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä, kun ottaa huomioon, miten paljon eri tarinoita tässä on menossa ja silti katsoja pysyy hyvin mukana niissä. Itse sanon mestariteokseksi, vaikka mikään ei ole täydellistä.
Mennyt vähän tutkan alla, mutta HBO:lta katsoin sellaisen elokuvan kuin No Sudden Move vuodelta 2021. Kyseessä Detroitiin, jos oikein muistan niin n. 50-luvulle), sijoittuva hieman komediallinenkin rikosmysteeri, jota tähdittävät Del Toro ja Cheadle. Pojat pääsevät samalle keikalle tekemään ns. kassakaappiryöstön ja sen jälkeen kaikki menee pieleen tavalla tai toisella.
Samaan aikaan elokuva osaa olla sellainen että siinä ei tapahdu yhtään mitään ja toisaalta siinä tapahtuu nimensä vastaisesti paljonkin yllättäviä asioita. Todella vaikea arvioida, kun ei tiedä onko elokuva liiankin näppäärää ollakseen hyvä rikoselokuva, vai onko se omaa kuvittelua. Pistetään kuitenkin kouluarvosanalla 7/10.
Top Gun lähti kolisemaan heti alussa kun Danger Zone pärähti soimaan. Alkuperäinen oli lapsuuden suosikkielokuviani Rockyjen ja Rambojen kanssa 90-luvun puolivälin kieppeillä ja on se sittemminkin tullut katsottua pari kertaa joten mitään kertausta en tarvinnut vaan kaikki oli terävänä muistissa.
Olisin mennyt katsomaan leffan ihan nostalgiamielessäkin mutta arvostelut nostivat odotuksia ihan oikeasta elokuvasta.
Pari juttua spoilereihin
Tosiaan koska alkuperäinen oli osa lapsuuttani niin se oli osa minua joten ensimmäinen kyynel vierähti jo ekan lennon aikana kun Maverick totesi "Talk to me Goose"
Pari kuolleista heräämistä (itse Maverick ja heti perään Rooster) sekä lopun viimehetken pelastuminen Iceman-kloonin avulla vähän hankasi ja sai elokuvan tuntumaan 80-lukulaiselta mutta kyllä mä kokonaisuudesta olisin 6minsan standin ovationit antanut Cruiselle niinku Cannesissa tekivät.
Top Gun lähti kolisemaan heti alussa kun Danger Zone pärähti soimaan. Alkuperäinen oli lapsuuden suosikkielokuviani Rockyjen ja Rambojen kanssa 90-luvun puolivälin kieppeillä ja on se sittemminkin tullut katsottua pari kertaa joten mitään kertausta en tarvinnut vaan kaikki oli terävänä muistissa.
Olisin mennyt katsomaan leffan ihan nostalgiamielessäkin mutta arvostelut nostivat odotuksia ihan oikeasta elokuvasta.
Pari juttua spoilereihin
Tosiaan koska alkuperäinen oli osa lapsuuttani niin se oli osa minua joten ensimmäinen kyynel vierähti jo ekan lennon aikana kun Maverick totesi "Talk to me Goose"
Pari kuolleista heräämistä (itse Maverick ja heti perään Rooster) sekä lopun viimehetken pelastuminen Iceman-kloonin avulla vähän hankasi ja sai elokuvan tuntumaan 80-lukulaiselta mutta kyllä mä kokonaisuudesta olisin 6minsan standin ovationit antanut Cruiselle niinku Cannesissa tekivät.
Sama. Menee ehkä parhaaksi jatko-osaksi kautta aikojen. Se kyllä jaksoi ihmetyttää miten 59-vuotias Cruise ja 51-vuotias Jennifer Connelly voivat näyttää tuon ikäisinä noin pirun hyviltä. Maskeerauksella lienee osansa mutta kyllä ovat ihan helvetin hyvin säilyneitä varmaan ilmankin ikäisekseen.
Toki tuo on kuvattu 3 vuotta sitten mutta siitä huolimatta.
Maverickin kävin katsomassa viime vkl ja aikalailla samat fiilikset kuin muillakin.
Todella hyvä elokuva joka ei edes yrittänyt olla mitään muuta kuin hyvä toimintaelokuva.
Lentokohtaukset olivat vaikuttavia ja pieni siirappisuus sopi elokuvaan loistavasti.
4/5
The Sting- Puhallus
Tämä tuli katsottua varmaan 20v tauon jälkeen. Elokuva oli juuri niin hyvä, ellei jopa
parempi kuin muistin.
Hyvä tarina, hyvä musiikki ja mielestäni hyvä kuvaus. Kerrontatyyli
sopivan verkkainen ja pieniä twistejäkin löytyi.
Robert Redfordin ja Paul Newmanin karisma riittäisi kantamaan kivitaloja.
Kuusi oscar palkintoa ei ollut sattumaa. Klassikko
5/5
Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet: Kävinpä tuossa viime viikon torstaina ihan hetken mielijohteesta leffateatterissa katsastamassa Harry Potter -universumiin sijoittuvan Ihmeotukset-spin-off sarjan kolmannen osan, The Secrets of Dumbledore. Hetken mielijohde oli siis katsoa se juuri tuolloin, sillä kyllä minulla on koko ajan ollut itsestäänselvästi aikomuksena tutustua jossakin vaiheessa sarjan jokaiseen osaan ja tämä Dumbledoren salaisuudetkin oli kolkutellut alitajunnassa jo siitä alkaen, kun ensi-illlan lähestymisestä kertoa koskevia mainoksia alkoi parisen kuukautta sitten putkahdella eetteriin – sen verran kova Potter-fani olen aikoinani ollut ja olen itse asiassa vieläkin. Ensisijaisesti pitämiseni kyllä kohdistuu niihin J.K. Rowlingin kynäilemiin alkuperäisteoksiin, joiden parissa tuli melkein koko lapsuus vietettyä. Olen minä kuitenkin myös katsonut kaikki Potter-elokuvat ja tykännytkin niistä sellaisena mukavana oheistuotteena, vaikka leffamateriaali onkin ollut epätasaista ja paikoitellen varsin tökeröllä tavalla pelkistettyä.
Epätasaisuus on valitettavasti ulottunut myös tähän spin-offiin. Ensimmäinen osa Fantastic Beasts and Where to Find Them (2016) ei ehkä ollut mikään vuosisadan elokuvaelämys, mutta oli siinä sentään onnistuttu tavoittamaan edes osa alkuperäisen sarjan taianomaisuudesta. Päähenkilö Newt Scamander oli sympaattinen persoona ja monenkarvaiset taikaotukset lutuisia. Toisessa osassa The Crimes of Grindelwald (2018) Newt otuksineen oli vähemmän esillä, mutta muutoin juoneen oli yritetty mahduttaa niin paljon kaikkea, että se sinkoili vähän joka suuntaan. J.K. Rowlingin viimeisimmässä dekkarissa esiintyi sama ongelma vieläkin pahempana, joten ilmeisesti kukaan ei enää nykyään uskalla vihjatakaan hänelle, että hänen tarinoissaan olisi kenties tiivistämisen varaa – jonkinasteista rönsyilyä oli kyllä havaittavissa jo parissa loppupään Potterissa ja Rowlingin ensimmäisessä velvomaailman ulkopuolelle sijoittuvassa romaanissa, mutta ei koskaan aikaisemmin ymmärrettävyyden kustannuksella. Hieman siis hirvitti, kuinka pääsen kärryille tästä uutukaisleffasta, sillä kaiken kukkuraksi en muista enää mitään tarkempia yksityiskohtia etenkään siitä Grindelwald-elokuvasta.
Jonkin verran haastavaa Dumbledoren salaisuuksista olikin päästä perille, sillä suurin osa hahmoista ja heidän aikaisemmista vaiheistaan oli huuhtoutunut mielestäni. Tämän elokuvan käsikirjoitus pysyi kuitenkin edellisosaan verrattuna hieman paremmin kasassa – kenties useimpien Potter-kirjojenkin tarinat valkokankaalle muokanneen Steven Klovesin uusi virka Rowlingin kanssakäsikirjoittajana auttoi asiaa. Oli tässäkin silti turhan paljon erillisiä juonilinjoja, joista osa oli lisäksi ympätty tarinaan varsin teennäisesti. Etenkin jästihahmo Jacob ja obskuuri Credence (naurettavalta suomenkieliseltä nimeltään Valio) tuntuivat tässä osassa turhilta ruuduntäytteiltä. Jacobin virka elokuvasarjassa on kai toimia sellaisena Harry Potterin tyyppisenä aluksi täysin ulapalla kaikesta olevana hahmona, jonka kautta taikamaailma vähitellen esitellään katsojalle, mutta muutoin hänen juonellinen funktionsa on kyseenalainen – varsinkaan tässä Dumbledoren salaisuuksissa ei tarjottu edes auttavaa perustelua sille, miksi hänet muka piti väkisin vetää mukaan velhoyhteisön sisäisiin kähinöihin. Credencen perhesuhteet puolestaan olivat lähtokohtaisesti kiinnostavia ja aiemmissa osissa on annettu ymmärtää hahmossa piilevän ehkä jopa sarjan ratkaisun avaimet, mutta nyt hän olikin mielestäni täysi turhake. Jotain varsinaisia juoniaukkojakin oli, mutta Rowling nyt ei koskaan ole ollutkaan erityisen looginen kirjoittaja, joten ei mitään uutta auringon alla siinä suhteessa.
Voi toki olla, että minulta meni jotakin pahasti ohitse, mutta miten ihmeessä Jacob ja Queenie menivät yhtäkkiä lopussa naimisiin, vaikka olivat koko leffan ajan kamppailleet vastapuolilla.
Tarina oli laadultaankin vähän hajanainen. Keskiosa oli pääosin ihan hyvää matskua, alku sen sijaan turhan pitkitetty ja loppu melkoisen antikliimaksinen. Elokuva oli kestänyt jo yli tunnin havahtuessani siihen, että eihän tässä vielä ole tapahtunut juuri mitään. Kun varsinainen juonittelu Grindelwaldin pään menoksi käynnistyi, leffa muuttui hieman kiinnostavammaksi. Loppu tuntui laimealta ehkä osin siksikin, kun olin muistellut tämän olevan jo sarjan päätösosa ja näin ollen odottanut jotakin hieman raflaavampaa loppuhuipennusta. Ehkäpä paukut on sitten säästetty varsinaiseen lopetukseen, mutta olisi tässäkin voinut jo jotakin hieman repäisevämpää olla. Ei siitä nyt sen enempää.
Koko tässä spin-off-sarjassa on mielestäni onnistuttu erityisen hyvin sikäli, että vanhoja ja uusia elementtejä on ollut enimmäkseen sopivassa suhteessa, eikä alkuperäisteosten ja näiden uusien välillä ole esiintynyt ainakaan mitään suurempia ristiriitoja. Ihmeotusten perusta on toki vankasti Harry Pottereiden taikamaailmassa, mutta sitä on tässä spin offissa onnistuneesti laajennettu. Potterithan sijoittuivat yksinomaan Brittein saarelle, kun taas Ihmeotuksissa on päästy enenevässä määrin tutustumaan muihinkin kulttuureihin – ensimmäisessä osassa keskityttiin amerikkalaiseen taikayhteisöön, mutta tässä kolmannessa vierailtiin monissakin maissa, Englannin ja Yhdysvaltojen lisäksi esimerkiksi Saksassa. Ihmeotuksissa on myös joitakin alkuperäisteoksissa vaikuttaneita tyyppejä nuorena, mutta suurin osa hahmogalleriasta aina päähenkilö Newt Scamanderia myöten edustaa kuitenkin uutta verta, joskin Newt taidettiin ohimennen mainita Pottereissakin erään Harryn ja kumppaneiden käyttämän oppikirjan tekijänä. Lisäksi spin-off on tuonut muokannut taikamaailmaa hieman aikuisempaan makuun sopivammaksi; henkilökaarti on täysi-ikäistä ja näin poispäin.
Täytyy tosin huomauttaa, että tässä kolmannessa osassa olisin kaivannut välillä enemmän meidän vanhojen Potter-fanien nostalgiannälkään vetoamista. Leffan paras hetki koettiin mielestäni, kun päästiin vierailemaan vanhassa kunnon Hogwartsin opinahjossa ja alkuperäisistä elokuvista tuttu tunnusmusiikki pärähti soimaan. Muutoin elokuva sijoittui pääosin ihan tavallisiin kaduille ja muihin jästimäisiin kaupunkimiljöihin, mikä vähensi taianomaisuuden tuntua aika paljon.
Tämän spin-offin huonoin puoli on perinteisesti ollut, että sarjan nimessäkin mainitut taikaotukset on tavattu ympätä aika päälleliimatusti tarinaan. Ensimmäisessä osassa otuksia sentään oli, mutta muistaakseni useimmat niistä olivat juonen kannalta epäolennaisia. Toisessa osassa Newt Scamander lemmikkeineen hääräili vain statistina taustalla. Tässä uutukaisessa Newt ja otukset oli kuitenkin jälleen tuotu keskiöön ja ilahduttavasti ainakin yhdellä olennolla oli keskeinen merkitys myös pääjuonen kannalta.
Henkilökuvaus leffassa oli valitettavasti hieman pintapuolista. Eniten olin odottanut Albus Dumbedoren luonteen syventämistä. Harry Pottereissahan hänet oli esitetty pääosin sellaisena vähän Sormusten herran Galdalfin kaltaisena ylivertaisena jumalhahmona ja hänen heikkouksiaan käsiteltiin vasta viimeisessä kirjassa toisen käden tietojen varassa, kun koko tyyppi oli itse jo mennyt manan majoille. Toivoin, että nyt päästäisiin näkemään monipuolisempi Dumbledore, mutta minusta hahmo oli ihan alakanttiin käsikirjoitettu ja esitetty. Jude Law on varmaan muuten hyvä näyttelijä, mutta hänen Dumbledore-versionsa oli aivan liian hillitty ja tylsä. Hänestä puuttui alkuperäisen kirja-Dumbledoren lämpö ja huumori, mutta ei hänessä niitä hahmon pimeitä puoliakaan juuri ilmennyt. Tasapaksu ja väritön näkemys kaiken kaikkiaan. Elokuvan paras hetki kyseisen hahmon osalta oli kertomus erään hänen sukulaisensa kuolemasta, mutta sekin oli jo Harry Pottereista tuttu. Leffan nimen huomioon ottaen olisin odottanut jotakin vähän mullistavampia paljastuksia Dumbedoresta tai hänen suvustaan, mutta ei kai sitten.
Leffan pääpahis Grindelwald oli myös tässä leffassa turhan pidättyväinen. Aiemmissa osissa kyseistä roolia vetänyt Johnny Depp oli tosin liiankin teatraalinen, mutta hänen tulkinnassaan ainakin oli väkijoukkojen villitsijälle sopivaa hullua karismaa. Mads Mikkelsenin versio puolestaan oli sellainen tylsä puupökkelo, että itse en ainakaan olisi suin surminkaan lähtenyt hänen kelkkaansa. Lisäksi Grindelwaldin hahmosta – niin Deppin kuin Mikkelseninkin esittämänä – on koko ajan uupunut inhimillisyyttä. Ei hän toki sentään niin yksioikoinen pahis ole kuin lordi Voldemort alkuperäisessä sarjassa, mutta silti hänet on esitetty lähinnä Hitlerin (tai vaikkapa Putinin) kaltaisena yksiselitteisesti väärässä olevana moraalittomana kuvatuksena. Grindelwaldin tarkoituksena on siis saada ei-taikova maailma eli jästit alistettua velhojen vallan alle; prikulleen sama pyrkimys kuin Voldemortilla vuosia myöhemmin. Pottereiden taustatarinassa sivuttiin jonkin verran sitä näkökulmaa, että Grindelwaldin (ja aluksi myös Dumbledoren) pyrkimys jästien alistamisesta ei kuitenkaan kummunnut niinkään pahuudesta, vaan halusta toimia kaikkien yhteiseksi parhaaksi, ”for the greater good”. Kyseinen tematiikka on valitettavasti Ihmeotukset-elokuvissa jäänyt vähiin, eikä Grindelwald lopulta vaikuta juurikaan herttaisemmalta tapaukselta kuin Voldemortkaan. Lapsille suunnatussa sarjassa mustavalkoinen jako hyvän ja pahan välillä on vielä jotenkin hyväksyttävissä (joskaan minä en niissäkään katso moista hyvällä), mutta aikuisten fantasialta odottaisi enemmän harmaan eri sävyjä. Näinpä Ihmeotuksissa pitäisi mielestäni pureutua perusteellisemmin pahispuolenkin motiiveihin ja niiden pitäisi olla ymmärrettävämpiä.
Dumbledoren ja Grindelwaldin suhteeseen olisi myös voitu paneutua hieman syvemmin. Tässä leffassa sentään mainittiin heidän olleen aikaisemmin rakastavaisia – en nyt laittanut tätä spoilereihin, sillä Rowling itse asiassa paljasti asian haastatteluissa jo vuosikausia sitten. Kirjoissakin kyseinen rakkaussuhde ja ylipäätään Dumbledoren homous oli rivien välistä luettavissa, mutta ilmeisesti Rowling oli katsonut aiheen liian rajuksi vanhoillisimpia lukijoita ajatellen eikä sitä missään vaiheessa suoraan mainittu. Joka tapauksessa olisin toivonut, että tässä leffassa olisi käsitelty enemmän kaksikon välistä aiempaa kiintymystä ja sen herättämiä ristiriitaisia tuntemuksia nyt, kun he olivat päätyneet vastakkaisille puolille velhomaaiman konfliktissa.
Potter-kirjojen perusteella olin olettanut, että Dumbedore lykkäsi taistelua Grindelwaldin kanssa niin kauan siksi, että hänellä oli vieläkin sympatioita tätä kohtaan. Nyt olikin niin, että he eivät aiemmin solmimansa taikasopimuksen takia voineet suoraan kääntyä toisiaan vastaan – ennen kuin lopuksi tain sattumalta rikkoonnuttua. Ratkaisu oli mielestäni vähän tylsä ja olisi ollut rutkasti mielenkiintoisempaa, jos he eivät sisäisten ristiriitojen vuoksi vain olisi halunneet kääntyä toisiaan vastaan.
Mitä muihin hahmoihin tulee, niin he olivat mielestäni enimmäkseen aika tylsää porukkaa. Newt on toki jossakin määrin samastuttava hahmo kaikessa sosiaalisessa kömpöydessään, mutta jotenkin hänenkin persoonansa tuntui tässä leffassa jäävän jäävän taka-alalle. Eddie Redmayne on kyllä loistava näyttelijä ja teki vaikutuksen jo Kaiken teoriassa Stephen Hawkinina. Dan Foglerin esittämä jästi Jacob Kowalski on kyllä ihan hauska huumoripläjäys, mutta mitenkään syvällinen luonnerooli ei tosiaankaan ole kyseessä. Dumbledoren sukulaispoika Aurelius ja ja Jacobin mielitietty Queenie ovat ainoa hieman monitahoisemmat henkilöt, mutta he ovat enimmäkseen turhia statisteja ainakin tässä pätkässä.
Mutta no joo, olihan tuo ihan ok leffa kuitenkin ja ainakin huomattava parannus siihen edellisosaan nähden, kun juoni ei niin pahasti levähtänyt.
Uudesta Top Gunista ollut puhetta ja kävin itsekin sen viime viikolla katsomassa. Oli tosiaan hämmentävän hyvä jatko-osa näin kevyesti 36 vuotta ekan leffan jälkeen. Nimenomaan superviihdyttävä action-leffa joka ei yritäkään olla mitään muuta. Nimenomaan tällaisia leffoja olenkin pitkään kaipaillut, eli todella suuren luokan toimintaleffoja jotka on ihan oikeasti viihdyttäviä.
Tarinahan oli loppupeleissä aikalailla päivitetty versio siitä ekasta Top Gunista, eli periaatteessa tuon voi katsoa vaikka ei olisi sitä ekaa nähnyt. Itsehän tein äijämäisesti niin että katsoin edeltävänä päivänä tuon alkuperäisen ja sitten leffateatterissa jatko-osan, ihan toimiva konsepti tuokin. Lopussa spoilereissa vielä pientä omaa pohdintaa:
Olin itse asiassa aikalailla varma siitä että Maverick kuolee leffassa, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Maverick lähti Goosen pojan eli Roosterin kanssa lentämään yhdessä sillä vanhalla hävittäjällä niin tuo epäilys karisi pois. Ajattelin että leffassa voidaan korkeintaan tapattaa joko Maverick tai Rooster mutta ei missään nimessä molempia. Sinänsä hyvä että kumpikaan ei kuollut, saatiin kuitenkin Hollywood-tyyliin onnellinen loppu ja olisihan se nyt oikeasti mennyt jo vähän kornin sentimentaalisuuden puolelle jos Maverickin ainut keino saada joku sisäinen rauha olisi kuolla Goosen pojan vuoksi. Nimenomaan tällainen loppu olikin hyvä.
Erittäin hyvä leffa ja helposti vähintään 4/5 tähteä, jopa lähelle viittä. Toivon kuitenkin että mitään jatko-osia tai edes mitään spin-offeja ei lähdetä enää tekemään, alkuperäinen Top Gun ansaitsi nimenomaan tällaisen jatko-osan mutta tähän on hyvä lopettaa koska leffa oli niin erinomainen.
Tom Cruisesta voi olla yksityiselämän skientologia-häröilyjen sun muiden takia mitä mieltä tahansa, mutta onhan tuo työssään eli etenkin toimintaleffojen näyttelijänä edelleen ihan creme de la creme -osastoa.
Top Gun: Maverick pääsee siihen harvalukuiseen joukkoon, jossa jatko-osa on parempi kuin alkuperäinen. Top Gunin tapauksessa sanoisin että merkittävästi parempi, niin huippuleffa tämä Maverick on, kun taas Top Gunia pidän varsin keskinkertaisena. Toki aikansa lapsi.
.. niin oppikirjahan oli "Fantastic Beasts and Where to Find Them" eli ihmetoukset ja niiden olinpaikat
Oli siis Harryn ekan vuoden kirjojen hankinnoissa, tosin tässä Rowlingin epäloogisuus taas on, koska kirjaa tarvittiin ” Care of Magical Creatures” opinnoissa, jota Harry alotti vasta kolmantena vuonna..
Oikeakin kirja on siis olemassa, kun Rowling kirjoitti sen kerätäkseen rahaa hyväntekeväisyysjärjestölle (Comic Relief)
"Newt's masterpiece had been an approved textbook at Hogwarts School of Witchcraft and Wizardry ever since its publication and must take a substantial amount of credit for our students' consistently high results in Care of Magical Creatures examinations. No wizarding household is complete without a copy of Fantastic Beasts."
Top Gun: Maverick pääsee siihen harvalukuiseen joukkoon, jossa jatko-osa on parempi kuin alkuperäinen. Top Gunin tapauksessa sanoisin että merkittävästi parempi, niin huippuleffa tämä Maverick on, kun taas Top Gunia pidän varsin keskinkertaisena. Toki aikansa lapsi.
Kyllä mä itsekin kallistun siihen suuntaan että Maverick on jopa parempi mitä alkuperäinen Top Gun. Sinänsä niitä on toki hankala verrata koska ovat tosiaan ilmestyneet ujosti 36:n vuoden välein, mutta onhan se totta että juoneltaan se alkuperäinen Top Gun on kuitenkin loppupeleissä aika kesy. Lisäksi siinä leffassa päähenkilön suurimmat kipuilut Goosen kuoleman jälkeen kestävät ajallisesti ehkä vartin jonka jälkeen painetaan taas menemään, niin tässäkin onnistutaan jatko-osassa paljon paremmin. Leffassa on enemmän syvyyttä mutta sitä ei kuitenkaan viedä liian pitkälle.
Mites muuten kun puhutaan näistä "jatko-osa parempi kuin alkuperäinen" niin lasketaanko esim. trilogiat? Onhan se Imperiumin vastaisku parempi mitä ensimmäinen Tähtien sota.
EDIT:
Lisätään nyt sen verran että tokihan se alkuperäisen Top Gunin kulttuurinen vaikutus on ihan hemmetin iso, tuo leffa teki kuitenkin Tom Cruisesta viimeistään ihan kansainvälisen tason supertähden ja onhan sitä leffaa esimerkiksi parodioitu sen verran että status on iso.
Korvausvaatimuksen takana ovat vuonna 2012 kuolleen kirjoittajan perilliset, Israelissa asuvat leski ja poika. Heidän mukaansa Paramountilla ei ole enää oikeutta Yonayn julkaisemaan tarinaan, sillä 35 vuoden määräajan jälkeen oikeudet olivat palautuneet takaisin alkuperäisen artikkelin laatijan perillisille.
Nostalgiaviikko jatkui kun kävin katsomassa Jurassic Worldin....
Conan O'Brien Needs a Friend -podcastin avulla olen rakastunut Jeff Goldblumin tapaan puhua ja se olikin tämän leffan ainut hyvä asia. Jokainen kohtaus jossa mies esiintyi oli hauska.
Kokonaisuutena leffa taas unettavan tylsä vaikka toimintaa oli paikoin liikaakin.
Nostalgiaviikko jatkui kun kävin katsomassa Jurassic Worldin....
Conan O'Brien Needs a Friend -podcastin avulla olen rakastunut Jeff Goldblumin tapaan puhua ja se olikin tämän leffan ainut hyvä asia. Jokainen kohtaus jossa mies esiintyi oli hauska.
Kokonaisuutena leffa taas unettavan tylsä vaikka toimintaa oli paikoin liikaakin.
Kuulun ikäpolveen, joka varttui Jurassic Parkeilla 1-3 ja ne Laura Dernin hämmästyneet kasvot kun hän näki ensimmäistä kertaa dinosauruksia ilmielävänä alkuperäisessä, kapsuloi tuon ajan yleisön sekä omat fiilikset täydellisesti. Ei CGI:tä oltu tuossa mittakaavassa vielä hyödynnetty. PS1:llekin oli joku demolevy, jossa T-Rex vain käveli ja hai ui vedessä. Ja niitä sitten tuijotettiin ihaillen, että perhana kun näyttää aidolta.
Pidin ensimmäisestä Jurassic Worldista, tai "pidin" on ehkä liian vahva sana, se oli ihan ok. En koskaan vaivautunut lukemaan miksi se sai niin paljon paskaa niskaansa, että tässä uusimmassakin sille vittuiltiin. Se oli mukavan kevyt ja tavoitti sitä alkuperäisen Juran hämmästystä sekä lapsenomaista iloa. En ole toki katsonut sitä koskaan toista kertaa ja maku on kehittynyt matkan varrella.
Bayonan ohjaamasta kakkosesta muistan sen olleen lähinnä iso ja äänekäs, sekä miten se ei maistunut itselle alkuunkaan. Siinähän oli myös periaatteessa kaksi elokuvaa ahdettu yhteen ja se oli muistaakseni muutos ykköseen verrattuna sävyllisesti. Sekä tietysti massiivisesti world buildingia, kun dinoja alettiin tuoda puistoista ja saarilta maailmaan ihmisten pariin.
Kolmonenkin piti katsoa (koska piti) ja se jäi 30 minuuttia ennen loppua kesken, kun olin ensin n. tunnin verran kitkutellut mukana. On onnistuttu tekemään täysin T-Rexin mukainen elokuva fyysisesti ja henkisesti. Suurin ongelma on sen persoonaalittomuus. Milloin sen juoni kertaa vanhoja Jurassiceja, milloin se haluaa olla joku kansainvälinen vakoojaelokuva, sitten 80-luvun romanttinen toimintaseikkailu. Se muistutti minua myös jopa kirjaimellisesti The Last of Usista tuon uudisperhe -kuvion osalta, johon olisi pitänyt nojata paljon, paljon enemmän, että juonesta olisi saatu maanläheisempi ja henkilökohtaisempi. Maailmaa pelastava hyväntekeväisyysyhtiö, joka onkin kapitalistinen paska ja valmis tuhoamaan maailman palkkapäivän nimissä, sekä sen visionäärinen stevejobs, joka onkin kaksinaamainen mulkku, on niin kulunutta. Hullu tiedemies on vanhin ja kulunein trope, mitä löytyy. Biosynti....
Jostain syystä sävyltään elokuva haluaa olla melko vakavasti otettava ja synkkä elokuva, mutta ei noilla lainatuilla juoniosasten kliseisellä kokoelmalla sekä toteutuksella jaksa ottaa sitä vakavasti. Täytyy kummastella miksei elokuva antaudu absurdiudelle, koska trailereissakin näkynyt Pratt moottoripyörällä ajamassa karkuun häntä jahtaavilta raptoreilta etelä-eurooppalaisessa kaupungissa kuin Tom Cruise Mission Impossible 5:ssa tai 6:ssa on absurdia.
Sitten tuo fanservice... Vanhat hahmot vain häpeilemättä ja kömpelösti heitetty mukaan luomaan nostalgiaa ja yhdistämään tämä uusi trilogia suoraan vanhaan. Goldblumin innostava puhe oppilaille (?) sai vajoamaan tuolin alle kömpelöydessään, kun se oli vielä sillain sankarimaisesti kehystetysti kuvattuna. Vieläkö tämä saaga meinaa jatkua, onko kohta Spielberg pakotettu tarttumaan ohjaksiin?
Mielenkiinnolla tuli odotettua kriitikkoarvosanoja ameriikan mantereelta pari päivää ja punaisellahan se keskiarvo on metacriticillä.
Eilen tuli kanssa lenkillä mietittyä, että onko montaa modernia elokuvasarjaa, jossa ei olisi tehty merkittäviä täyskäännöksiä kesken kaiken tarinapuolella ja jätetty kelluvia juonikäänteitä kesken. Kun lähdetään liikkeelle heti sillä mielellä, että tehdään vähintään x-määrä elokuvia ja sitten kiirehditään vielä sen ensimmäisen kanssa, koska voihan sitä sitten korjata ja säätää asioita lennossa jatko-osaan. Ja perustuen katsojien palautteeseen. Niin kuin kyse olisi tuotteesta. Niin kuin studioille onkin.
Top Gun Maverickista oli jo mielenkiintoinen luenta Forbesissa tai jossain. Se kertoo Hollywoodin kyvyttömyydestä tuottaa uusia elokuvatähtiä, minkä vuoksi vanhojen on edelleen hoidettava homma kotiin. Sopii siksikin, kun Miles Telleristä yritettiin tehdä isoa tähteä ja nyt oli Cruisen wingmanina.
Jossain Colour of Moneyssa (ja muissa vastaavissa) Paul Newman mentoroi vähän taka-alalla Cruisen hoitaessa uutena verenä homman kotiin.
Samassa jutussa, vai oliko eri, sitten puhuttiin tuosta, miten nykyään IP (intellectual property, periaatteessa jo olemassa olevat nimikkeet) on kuningas. Ja kuinka nykypäivän tähdet ovat tietyllä tavalla erottamattomia IP-roolihahmostaan ja ilman sitä ovat vähemmän. Pelkkä Chris Hemsworth on huomattavasti vähemmän vetävä nimi kuin Chris Hemsworth Thorina.
Eikä kyseessä ole vain uudet tyypit, joilla on ura tehtävänä. Vaan monet profiloituneet näyttelijät ovat liittyneet näihin mukaan, tai sitten palaavat vanhoihin vuosikymmenien takaisiin rooleihinsa. Fandomin aikakausi.
Tom Cruise (ja muutamat muut kadotuksen partaalla olevat megatähdet) on isompi kuin roolihahmonsa ja on välttänyt lokeroitumasta tietyksi hahmoksi. Auttoiko eri aikakausi, vai taitava urasuunnittelu; en tiedä. Pointti on nyt kuitenkin tuossa uusien omavaraisten kansainvälisten elokuvatähtien kadossa.
