Tuli katsottua tuossa männäviikolla Psyko-elokuvasarjan neljäs ja käsittääkseni viimeinen osa nimeltä Psycho IV: The Beginning. Psykot olivat nuoruusvuosinani ihan ykkössuosikkejani kaikista siihen asti näkemistäni kauhuleffoista – ehkä osittain siitäkin syystä, että taisin tutustua niihin vähän liiankin nuorena ja silloin sitä ei ollut vielä niin turtunut kaiken maailman kamaluuksiin. Avausosan kauhuelementit tosin latistuivat jo ensimmäisellä katselukerralla ylipitkien dialogien ja äitini lipsauttamien juonipaljastusten takia, mutta kakkosen ja kolmosen parissa muistan kokeneeni aitoja pelon tunteita silloin aikoinaan. Etenkin toisesta osasta pidin siksi, että näkökulma oli siinä virkistävästi erilainen kuin kahdessa muussa ja Normania kohtaan kykeni tuntemaan enemmän sympatiaa. Muuten nuo jatko-osat sortuivat kieltämättä juonellisiin älyttömyyksiin ja hipoivat etenkin loppua kohden ajoittain jo naurettavuuden rajoja, vaikka nostalgiasyistä niillä on edelleen paikkansa sydämessäni. Psykoissakin nautin enemmän niistä harvoista hyytävän pahaenteistä tunnelmanrakennuskohdista kuin legendaarisen suihkuverhokohtauksen kaltaisista raakuuksista. Sivistyksestäni löytyi kuitenkin sellainen ammottava aukko, että en ollut katsonut tuota nelososaa koskaan – ennen kuin siis nyt.
Psyko IV oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Kyseessä oli eräänlainen jatko- ja esiosan sekoitus: jokunen vuosi edellisosan tapahtumien jälkeen Norman soitti murhajuttuja käsittelevään radio-ohjelmaan ja alkoi kertoilla juontajille elämäntarinaansa nuoruudesta lähtien. Tuon murhaohjelman ympärille rakentuva juoni säilyi hyvin kasassa ja haastattelut toimivat luontevana aasinsiltana eri aikakausien välillä, vaikka toisaalta juontajien taivasteluilla ei ollut mitään laajempaa merkitystä itse nykyajan tapahtumakulkujen suhteen. Joka tapauksessa The Beginning poikkesi edellisosista muutoinkin kuin epäkronologisen aikarakenteensa puolesta. Väkivaltaa esiintyi kyllä muutamissa kohtauksissa, mutta pääsääntöisesti keskityttiin verellä mässäilemisen tai edes kauhun sijasta tarinan psykologiseen ulottuvuuteen: millaisista lapsuudenkokemuksista mielipuoliset teot voivat kummuta. En kerro tässä noista Normanin lapsuudenkokemuksista sen tarkemmin, mutta nyt häntä kohtaan pystyi tuntemaan vieläkin enemmän sympatiaa kuin kakkososassa. Päätähti Anthony Perkinsin roolisuoritus oli edelleenkin loistava, vaikka muut näyttelijät eivät tehneet mitään lähtemätöntä vaikutusta – tosin Normanin äidin esittäjältä nähtiin hyytävän varmaa suorittamista myöskin. Lisäksi nelososassa oli onnistuttu tavoittamaan aito ennalta-arvaamattomuuden tuntu ja sitä kautta myös jännitys säilyi loppuun saakka. Aiemmat Psykot kun menivät pitkälti aina samoilla raiteilla, mutta tässä taas ei yhtään osannut sanoa, päättyykö kaikki jälleen silmittömään verilöylyyn vai olisiko jopa onnellinen ratkaisu mahdollinen.
Huonoa Psycho IV:ssä oli, että siinä ilmeni käsittääkseni aiempiin osiin nähden joitakin epäyhteneväisyyksiä esimerkiksi Normanin isän kuolinsyyn ja talon pohjaratkaisun osalta – itse en tosin ole ihan niin hard core -tietäjä, että olisin huomannut niitä itsenäisesti lukematta muiden katsojien kommentteja. Muutenkaan leffa ei ollut uskottavuudella pilattu.
Normanin ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen liittyi myös varsin vastenmielisiä vivahteita, mutta se ei ollut mielestäni elokuvan laadun kannalta mitenkään negatiivinen seikka, vaan ennemmin vain lisäsi tarinan vaikuttavuutta.
Kaiken kaikkiaan kyseessä ei ollut mitkään turha rahanpyydytysjatko-osa, vaan toimiva closure Norman Batesin kertomukselle. Bates Motel -sarjaa en sitten olekaan katsonut, joten en tiedä mihin suuntaan se sitten hommaa veisi.
Psyko IV oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Kyseessä oli eräänlainen jatko- ja esiosan sekoitus: jokunen vuosi edellisosan tapahtumien jälkeen Norman soitti murhajuttuja käsittelevään radio-ohjelmaan ja alkoi kertoilla juontajille elämäntarinaansa nuoruudesta lähtien. Tuon murhaohjelman ympärille rakentuva juoni säilyi hyvin kasassa ja haastattelut toimivat luontevana aasinsiltana eri aikakausien välillä, vaikka toisaalta juontajien taivasteluilla ei ollut mitään laajempaa merkitystä itse nykyajan tapahtumakulkujen suhteen. Joka tapauksessa The Beginning poikkesi edellisosista muutoinkin kuin epäkronologisen aikarakenteensa puolesta. Väkivaltaa esiintyi kyllä muutamissa kohtauksissa, mutta pääsääntöisesti keskityttiin verellä mässäilemisen tai edes kauhun sijasta tarinan psykologiseen ulottuvuuteen: millaisista lapsuudenkokemuksista mielipuoliset teot voivat kummuta. En kerro tässä noista Normanin lapsuudenkokemuksista sen tarkemmin, mutta nyt häntä kohtaan pystyi tuntemaan vieläkin enemmän sympatiaa kuin kakkososassa. Päätähti Anthony Perkinsin roolisuoritus oli edelleenkin loistava, vaikka muut näyttelijät eivät tehneet mitään lähtemätöntä vaikutusta – tosin Normanin äidin esittäjältä nähtiin hyytävän varmaa suorittamista myöskin. Lisäksi nelososassa oli onnistuttu tavoittamaan aito ennalta-arvaamattomuuden tuntu ja sitä kautta myös jännitys säilyi loppuun saakka. Aiemmat Psykot kun menivät pitkälti aina samoilla raiteilla, mutta tässä taas ei yhtään osannut sanoa, päättyykö kaikki jälleen silmittömään verilöylyyn vai olisiko jopa onnellinen ratkaisu mahdollinen.
Huonoa Psycho IV:ssä oli, että siinä ilmeni käsittääkseni aiempiin osiin nähden joitakin epäyhteneväisyyksiä esimerkiksi Normanin isän kuolinsyyn ja talon pohjaratkaisun osalta – itse en tosin ole ihan niin hard core -tietäjä, että olisin huomannut niitä itsenäisesti lukematta muiden katsojien kommentteja. Muutenkaan leffa ei ollut uskottavuudella pilattu.
Norman oli muka kaikkien edellisosassa tehtailemiensa murhien jälkeen joutunut lukkojen taakse vain neljäksi vuodeksi.
Kaiken kaikkiaan kyseessä ei ollut mitkään turha rahanpyydytysjatko-osa, vaan toimiva closure Norman Batesin kertomukselle. Bates Motel -sarjaa en sitten olekaan katsonut, joten en tiedä mihin suuntaan se sitten hommaa veisi.
