Koirapoika
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Jutta Grahnin mies, Else-Maj Pontoppidan.
Kirjoittajille ja valokuvauksen harrastajille on omat ketjunsa avattu, nyt on hetki avata piirtämisen, maalauksen sun muun taiteilun harrastajille omansa. Ei tarvitse olla ammattitaiteilija tai edes taitava harrastaja, kunhan on kiinnostusta tekemiseen tai katsomiseen. Tiedän kyllä että meitä on täällä, en ole yksin, rohkeasti vaan.
Tuolla itsetuntoketjussa tuli aiheesta avauduttua kun oli kaiken itseruoskinnan seassa puhe harjoittelusta ja lahjakkuudesta, siellä sitten sanainen arkku auki ja puhe omasta lahjakkuuden ja harjoittelun suhteesta. Pienimuotoista lahjakkuutta omaan tähän lajiin, piirtämiseen, maalaamiseen. En ole suunnattoman taitava tai lahjakas kynän pyörittelijä, joskus nuorena kloppina piirreltiin mulkosilmäisiä väkäleukaisia karmeita karikatyyrejä paperit täyteen, koulukirjoissakin niitä esiintyi mitä hurjimmissa tapahtumissa, yleensä niissä veri lensi ja kaulat katkeili. Harraste jäi jostain syystä pitkäksi ajaksi unholaan mikä näin jälkeenpäin hieman harmittaakin. Viimeisimmät viitisen vuotta on piirrelty enemmän ja vähemmän, tullut käytyä jopa kansaopiston piirustuskurssilla, aloittelijoille suunnatulla, innostava opettaja sai kipinän sytytettyä ja tällä tiellä ollaan. Opettaja sen silloin sanoikin että tässä lajissa huomaa edistymisensä hyvin helposti ja se kehitys on nopeaa. Huomaa sen itsekin, kun on ollut tapana säästää noita täyteen piirreltyjä lehtiöitä ja niissä on joissain päiväyksiä merkattuna, muutaman vuoden takaisista kuvista tähän päivään on ihan mukava ero, saatikka sitten ensimmäisistä mitä on tullut säästettyä. En hyväksi piirtäjäksi itseäni voi sanoa mutta joskus onnistuu jopa niin että voi nimmarinsa alle laittaa. Olen hyvinkin kriittinen oman kädenjäljen suhteen, en kovin mieluusti pistä julkiseen näyttöön muita kuin hyvin onnistuneita töitä, Facebook ja DeviantArt saa toimia kanavina mihin niitä laitan.
Välineistä.
Kiekkoilijalla on mieluisat luistimet, mailan jäykkyydet ja lavan profiilit mielensä mukaan. Itsekin huomannut mikä väline käteen käy. Pieni välinehifisti herää aina ajoittain, erilaista piirustukamaa on kerääntynyt, kyniä, hiiliä, siveltimiä, pastelliliituja, muunlaisia liituja, musteteriä, mustetta... Koskaan tiedä mitä sitä tarvitsee, on hyvä olla olemassa valmiiksi. Omat suosikit on lyijykynät eri kovuuksilla ja muste ohuella musteterällä piirrettynä. Musteella piirtämisessä erityisesti kiehtoo se ettei voi enää korjata jos tulee virhe, virhe häivytetään tekemällä lisää virheitä. Akvarellien kanssa värkätessä tajunnut vähän alusta miten niillä kuva muodostuu, se onkin pirullinen hallittava mutta tuo oman hupinsa. Niihin kun yhdistää vaikka tuon musteen, saadaan näppärästi alkeellista sekatekniikaa aikaan. Paperi ei saa olla liian ohutta ja sileää, vähän karheampi paperi on mieluisaa, väline jättää mukavamman jäljen. Luonnosteluun, kokeiluun ja suttailuun kelpaa halvempikin kun sitä kuluu. Muuten sitten mennään välineen ehdoilla, akvarelli tarvitsee erilaisen paperin kuin pastelliliitu tai hiili. Hinta ja laatu kulkee käsi kädessä niin välineiden kuin papereiden kyseessä ollen, taidetarvikeliikkeiden ja kirjakauppojen alelaaria kannattaa vilkaista, voi tehdä löytöjä. Tämä on halpa harrastus aloittaa ja edetä pitkälle, kunhan vaan uskaltaa aloittaa.
Paremmiltaan voi ottaa aina oppia, matkiminen on jopa suotavaa ja hyvin opettavaa. Tällä harrasteella saan jotain aikaiseksi, en välttämättä muiden mutta omaksi iloksi. Voi sanoa että on itse tehnyt tuon, vaikkakin se kriittisyys nostaa päätään ja alkaa pohtimaan että tuonkin voisi paremmin toteuttaa. Tyvestä puuhun noustaan ja muut kliseet, oma rima kannattaa nostaa korkealle mutta ei niin ylös että ali pääsee kumartumatta. Eikä tässä lajissa tule koskaan liian hyväksi, rajat ei tule vastaan koska niitä ei ole. Tässä puuhassa on tekijällä etu puolellaan, katsoja ei tiedä onko kuvassa virheitä eikä niitä tarvitse kertoa. Varmasti on suuret mestaritkin kiroillut kun on lipsahtanut joku moka tauluun mutta katsojat vaan ihailee että onpahan komea Mona Lisan hymy, Leonardo repinyt partaansa että perkeles kun ei ole juuri sitä mihin pyrin.
Omassa piirtämisessä ei ole paras hetki se kun huomaa työnsä tulleen valmiiksi, ainahan niissä on jotain korjailtavaa. Kun on aikansa vääntänyt jonkin aiheen parissa, ei avaudu eikä lopullista ideaa saa selvitettyä, viimein kun palanen loksahtaa kohdilleen, lamppu syttyy pään päällä, noin kun sen tekee niin heti on parempi. Se voi olla niinkin yksinkertainen juttu kuin yhden viivan vetäminen eri tavalla, enemmän mutkaa tai eri paikkaan, kuva muuttuu tyystin. Voisin kuvitella kun säveltäjä saa oikean sävelen oikeaan paikkaan tai kirjailija lauseeseen oikean rakenteen ja sanat sopiviin paikkoihin, niin tunne on sama. Se on kuin tekisi maalin, pieni riemun hetki, voi taputtaa itseään selkään ja sitten jatketaan työntekoa.
Mun mielestä tämä on aika hieno laji.
Tuolla itsetuntoketjussa tuli aiheesta avauduttua kun oli kaiken itseruoskinnan seassa puhe harjoittelusta ja lahjakkuudesta, siellä sitten sanainen arkku auki ja puhe omasta lahjakkuuden ja harjoittelun suhteesta. Pienimuotoista lahjakkuutta omaan tähän lajiin, piirtämiseen, maalaamiseen. En ole suunnattoman taitava tai lahjakas kynän pyörittelijä, joskus nuorena kloppina piirreltiin mulkosilmäisiä väkäleukaisia karmeita karikatyyrejä paperit täyteen, koulukirjoissakin niitä esiintyi mitä hurjimmissa tapahtumissa, yleensä niissä veri lensi ja kaulat katkeili. Harraste jäi jostain syystä pitkäksi ajaksi unholaan mikä näin jälkeenpäin hieman harmittaakin. Viimeisimmät viitisen vuotta on piirrelty enemmän ja vähemmän, tullut käytyä jopa kansaopiston piirustuskurssilla, aloittelijoille suunnatulla, innostava opettaja sai kipinän sytytettyä ja tällä tiellä ollaan. Opettaja sen silloin sanoikin että tässä lajissa huomaa edistymisensä hyvin helposti ja se kehitys on nopeaa. Huomaa sen itsekin, kun on ollut tapana säästää noita täyteen piirreltyjä lehtiöitä ja niissä on joissain päiväyksiä merkattuna, muutaman vuoden takaisista kuvista tähän päivään on ihan mukava ero, saatikka sitten ensimmäisistä mitä on tullut säästettyä. En hyväksi piirtäjäksi itseäni voi sanoa mutta joskus onnistuu jopa niin että voi nimmarinsa alle laittaa. Olen hyvinkin kriittinen oman kädenjäljen suhteen, en kovin mieluusti pistä julkiseen näyttöön muita kuin hyvin onnistuneita töitä, Facebook ja DeviantArt saa toimia kanavina mihin niitä laitan.
Välineistä.
Kiekkoilijalla on mieluisat luistimet, mailan jäykkyydet ja lavan profiilit mielensä mukaan. Itsekin huomannut mikä väline käteen käy. Pieni välinehifisti herää aina ajoittain, erilaista piirustukamaa on kerääntynyt, kyniä, hiiliä, siveltimiä, pastelliliituja, muunlaisia liituja, musteteriä, mustetta... Koskaan tiedä mitä sitä tarvitsee, on hyvä olla olemassa valmiiksi. Omat suosikit on lyijykynät eri kovuuksilla ja muste ohuella musteterällä piirrettynä. Musteella piirtämisessä erityisesti kiehtoo se ettei voi enää korjata jos tulee virhe, virhe häivytetään tekemällä lisää virheitä. Akvarellien kanssa värkätessä tajunnut vähän alusta miten niillä kuva muodostuu, se onkin pirullinen hallittava mutta tuo oman hupinsa. Niihin kun yhdistää vaikka tuon musteen, saadaan näppärästi alkeellista sekatekniikaa aikaan. Paperi ei saa olla liian ohutta ja sileää, vähän karheampi paperi on mieluisaa, väline jättää mukavamman jäljen. Luonnosteluun, kokeiluun ja suttailuun kelpaa halvempikin kun sitä kuluu. Muuten sitten mennään välineen ehdoilla, akvarelli tarvitsee erilaisen paperin kuin pastelliliitu tai hiili. Hinta ja laatu kulkee käsi kädessä niin välineiden kuin papereiden kyseessä ollen, taidetarvikeliikkeiden ja kirjakauppojen alelaaria kannattaa vilkaista, voi tehdä löytöjä. Tämä on halpa harrastus aloittaa ja edetä pitkälle, kunhan vaan uskaltaa aloittaa.
Paremmiltaan voi ottaa aina oppia, matkiminen on jopa suotavaa ja hyvin opettavaa. Tällä harrasteella saan jotain aikaiseksi, en välttämättä muiden mutta omaksi iloksi. Voi sanoa että on itse tehnyt tuon, vaikkakin se kriittisyys nostaa päätään ja alkaa pohtimaan että tuonkin voisi paremmin toteuttaa. Tyvestä puuhun noustaan ja muut kliseet, oma rima kannattaa nostaa korkealle mutta ei niin ylös että ali pääsee kumartumatta. Eikä tässä lajissa tule koskaan liian hyväksi, rajat ei tule vastaan koska niitä ei ole. Tässä puuhassa on tekijällä etu puolellaan, katsoja ei tiedä onko kuvassa virheitä eikä niitä tarvitse kertoa. Varmasti on suuret mestaritkin kiroillut kun on lipsahtanut joku moka tauluun mutta katsojat vaan ihailee että onpahan komea Mona Lisan hymy, Leonardo repinyt partaansa että perkeles kun ei ole juuri sitä mihin pyrin.
Omassa piirtämisessä ei ole paras hetki se kun huomaa työnsä tulleen valmiiksi, ainahan niissä on jotain korjailtavaa. Kun on aikansa vääntänyt jonkin aiheen parissa, ei avaudu eikä lopullista ideaa saa selvitettyä, viimein kun palanen loksahtaa kohdilleen, lamppu syttyy pään päällä, noin kun sen tekee niin heti on parempi. Se voi olla niinkin yksinkertainen juttu kuin yhden viivan vetäminen eri tavalla, enemmän mutkaa tai eri paikkaan, kuva muuttuu tyystin. Voisin kuvitella kun säveltäjä saa oikean sävelen oikeaan paikkaan tai kirjailija lauseeseen oikean rakenteen ja sanat sopiviin paikkoihin, niin tunne on sama. Se on kuin tekisi maalin, pieni riemun hetki, voi taputtaa itseään selkään ja sitten jatketaan työntekoa.
Mun mielestä tämä on aika hieno laji.
