Kaikista maailman laatikoista haluaisin päästä kurkkaamaan kaikkein salaisimpaan. Natisevaan työpöydän puutoosaan, jossa makuutetaan jääkiekkoseuran tilikirjoja.
Pimeyden turvin kommandopuvussa puhaltaisin pölykerroksen kirjan kannen päältä ja kääntäisin esiin sivun, johon on kirjattu fanituotemyynnillä viime vuosina kerätty rahapino. Siltä sivulta näkisi, montako senttiä on vuosien aikana kasvua tullut, jos on ollut tullakseen. Samanlaista kirjanpitoa moni muukin on häpeillen teini-iässä piilotellut. Ei ihme, etten kirjaa pääse näkemään.
Fanituotteiden myynnin kasvukäivärästä voisi ennustaa, tuleeko ruotsalaisen mainostoimiston jääkiekkoseuralle tilaustyönä tekemästä uudesta imagosta kalua lainkaan, vai onko hyllystä tarttunut käteen tyhjiöpumppu. Kukapa sellaista kehtaisi mennä kauppaan palauttamaan, tai toimimattomaksi huomatusta vempaimesta kuluttaja-asiamiehen kautta hyvitystä vaatimaan?
Kasvua tai ei, jääkiekkoseuran paidan rintamusta koristaa tätä nykyä entisen urheiluseuran merkin asemesta roskapönttö, jolle on piirretty silmät. Näyttää hieman vihaiselta, liekö joku tuupannut biojätepussukkaan huonosti sulavampaa törkyä joukkoon. Kenties senttejä tuli jokunen lisää, vaikka naapurin aitiossa haukkuvatkin yhä välillä mikkihiiriksi.
Toiset pitävät uudesta kovasti, enkä heitä halua väheksyä. Mutta olisiko jääkiekkotuote ollut mahdoton myytävä ilman muodonmuutosta, tupattua krumeluuria? Kävikö niin, että jääkiekkojoukkue kerää yhä katsojia muuntumisleikistään huolimatta; vaikka häpeää jopa omaa alkuperäistä nimeään, ja turvautui osaamattomuuttaan helpoimmaksi näkemäänsä vaihtoehtoon, länsimaan tietäjän apuun? Tullaankohan paitaan parin vuoden päästä ompelemaan taas uusi kuvatus, edellistä hauskempi? Nykyiseltäkin dyykkikseltä on ehditty kuohia jo kroppa pois, ja töyhtö pään päältä.
Yritys oli hyvä, tarkoitus mitä parhain, mutta voisipa mielestäni purnukan vielä kärrätä peltisepälle katsottavaksi, josko sitä tölkkiä voisi muokata pajavasaralla nykyistä paremmaksi. Tehdä siitä vaikka vähän vanhemman näköisen, sellaisen ruosteen oranssin. Laitan vaikka oman pääni pantiksi, että jälleenmyyntiarvo kasvaisi, jos sen hahmon toisenlaista pääkoppaa käyttämällä korvaisi. Ei vain taida löytyä maasta pätevää takojaa.
Pitääkö köyhistä ritareista, tai vaikka laihasta teestä, on tietysti makuasia. Joku toinen näkee pelipaidan rinnuksille rätkäistyssä tuhrussa jotakin muuta kuin kiukkuisen kierrätysastian. Samalla tavoin kuin vasta laitettaessa riviin kymmenen missiä erotan yhden heistä suun olevan vinossa, ja toisen takamuksen laahaavan muka maata, saatan tälläkin kertaa määkyä merkityksettömästä mutrusta täydellisyyttä hipovassa suupielessä. En silti osaa mieltää kauneuden olevan vain yhdessä ennalta määrätyssä mallissa, johon jokaisen tulisi pyrkiä. Huono kopio kauniista esikuvasta on usein rumaa alkuperäistäkin rujompi.
Pannaan vaikka kuinka lisää silikonia pintaan ja jääkiekkojoukkueet lavalle riviin seisomaan. Ken on maassa kaikkein kaunein, ellei se, joka yhden ihmisiän jälkeen näyttää yhä samalta kuin syntyessään. Sekin kaakki, jonka takapäätä kiskotaan liimatehtaalle ja etupäätä samaan aikaan yhtämoisella innolla länsirannikon salamiksi, näyttää henkitoreissaankin paremmalta kuin monet sen pyntätyistä kilpasiskoista. Siinä on pelkistettyä, klassista kauneutta, niin kuin joka kerta siinä valitussa mississäkin väitetään olevan.
Katoavaa kauneutta tusinaruiskaisujen keskeltä etsiessäni taidankin siirtyä pois pohtimasta – pönttöpää kädessäni, ollako vai eikö olla - ja lähteä makustelemaan missikisojen lavan reunan tasalle, silmät ymmyrkäisinä kassisesta kauneudesta jakamaan omia kultaisia mitaleitani, arvosanoja kieroille ja kosmeettisille.
Maaliviiva häämöttää mielessä viimeistään uimapukukierroksen alkaessa. Salt Laken olympiahurmoksessa heittäydyn mormoniksi ja katson kullilleni olevan parhaaksi tulla jaetuksi mahdollisimman monen kilpailijan kesken. Kauneus se on katsojan silmässä.
Pimeyden turvin kommandopuvussa puhaltaisin pölykerroksen kirjan kannen päältä ja kääntäisin esiin sivun, johon on kirjattu fanituotemyynnillä viime vuosina kerätty rahapino. Siltä sivulta näkisi, montako senttiä on vuosien aikana kasvua tullut, jos on ollut tullakseen. Samanlaista kirjanpitoa moni muukin on häpeillen teini-iässä piilotellut. Ei ihme, etten kirjaa pääse näkemään.
Fanituotteiden myynnin kasvukäivärästä voisi ennustaa, tuleeko ruotsalaisen mainostoimiston jääkiekkoseuralle tilaustyönä tekemästä uudesta imagosta kalua lainkaan, vai onko hyllystä tarttunut käteen tyhjiöpumppu. Kukapa sellaista kehtaisi mennä kauppaan palauttamaan, tai toimimattomaksi huomatusta vempaimesta kuluttaja-asiamiehen kautta hyvitystä vaatimaan?
Kasvua tai ei, jääkiekkoseuran paidan rintamusta koristaa tätä nykyä entisen urheiluseuran merkin asemesta roskapönttö, jolle on piirretty silmät. Näyttää hieman vihaiselta, liekö joku tuupannut biojätepussukkaan huonosti sulavampaa törkyä joukkoon. Kenties senttejä tuli jokunen lisää, vaikka naapurin aitiossa haukkuvatkin yhä välillä mikkihiiriksi.
Toiset pitävät uudesta kovasti, enkä heitä halua väheksyä. Mutta olisiko jääkiekkotuote ollut mahdoton myytävä ilman muodonmuutosta, tupattua krumeluuria? Kävikö niin, että jääkiekkojoukkue kerää yhä katsojia muuntumisleikistään huolimatta; vaikka häpeää jopa omaa alkuperäistä nimeään, ja turvautui osaamattomuuttaan helpoimmaksi näkemäänsä vaihtoehtoon, länsimaan tietäjän apuun? Tullaankohan paitaan parin vuoden päästä ompelemaan taas uusi kuvatus, edellistä hauskempi? Nykyiseltäkin dyykkikseltä on ehditty kuohia jo kroppa pois, ja töyhtö pään päältä.
Yritys oli hyvä, tarkoitus mitä parhain, mutta voisipa mielestäni purnukan vielä kärrätä peltisepälle katsottavaksi, josko sitä tölkkiä voisi muokata pajavasaralla nykyistä paremmaksi. Tehdä siitä vaikka vähän vanhemman näköisen, sellaisen ruosteen oranssin. Laitan vaikka oman pääni pantiksi, että jälleenmyyntiarvo kasvaisi, jos sen hahmon toisenlaista pääkoppaa käyttämällä korvaisi. Ei vain taida löytyä maasta pätevää takojaa.
Pitääkö köyhistä ritareista, tai vaikka laihasta teestä, on tietysti makuasia. Joku toinen näkee pelipaidan rinnuksille rätkäistyssä tuhrussa jotakin muuta kuin kiukkuisen kierrätysastian. Samalla tavoin kuin vasta laitettaessa riviin kymmenen missiä erotan yhden heistä suun olevan vinossa, ja toisen takamuksen laahaavan muka maata, saatan tälläkin kertaa määkyä merkityksettömästä mutrusta täydellisyyttä hipovassa suupielessä. En silti osaa mieltää kauneuden olevan vain yhdessä ennalta määrätyssä mallissa, johon jokaisen tulisi pyrkiä. Huono kopio kauniista esikuvasta on usein rumaa alkuperäistäkin rujompi.
Pannaan vaikka kuinka lisää silikonia pintaan ja jääkiekkojoukkueet lavalle riviin seisomaan. Ken on maassa kaikkein kaunein, ellei se, joka yhden ihmisiän jälkeen näyttää yhä samalta kuin syntyessään. Sekin kaakki, jonka takapäätä kiskotaan liimatehtaalle ja etupäätä samaan aikaan yhtämoisella innolla länsirannikon salamiksi, näyttää henkitoreissaankin paremmalta kuin monet sen pyntätyistä kilpasiskoista. Siinä on pelkistettyä, klassista kauneutta, niin kuin joka kerta siinä valitussa mississäkin väitetään olevan.
Katoavaa kauneutta tusinaruiskaisujen keskeltä etsiessäni taidankin siirtyä pois pohtimasta – pönttöpää kädessäni, ollako vai eikö olla - ja lähteä makustelemaan missikisojen lavan reunan tasalle, silmät ymmyrkäisinä kassisesta kauneudesta jakamaan omia kultaisia mitaleitani, arvosanoja kieroille ja kosmeettisille.
Maaliviiva häämöttää mielessä viimeistään uimapukukierroksen alkaessa. Salt Laken olympiahurmoksessa heittäydyn mormoniksi ja katson kullilleni olevan parhaaksi tulla jaetuksi mahdollisimman monen kilpailijan kesken. Kauneus se on katsojan silmässä.