Pitkä teksti ja voi aiheuttaa ahdistusta!
@peksa hieman kirvoitti minua kirjoittamaan osan tarinaani, ja päätin sitten kertoa jonkinlaisen esimerkin itsemurhan anatomiasta. Vastaus on periaatteessa yksinkertainen: jokin elämän lähes mittaamattomassa tavoitteessa koettu asia on jäänyt saavuttamatta ja ihminen kokee elämän turhaksi (miksi pyristellä?). Niin selkeää se on.
Okei, voin kertoa omalta osaltanikin jotain taustaa hyvin lyhyesti. Lapsuudessani isäni kuoli ja oli alkoholismia ynnä muuta perheessä. Se siitä, koska olen ihan vitun väsynyt jauhamaan psykologeillekin miten lapsuus vaikuttaa milloin mihinkin. Olin siis jo skidinä aika huolehtivainen, mutta varmasti moni kaikista normaaleistakin lapsista oli. Vasta lukiossa nuorena miehenä masennuin vaikeasti ja hädin tuskin pääsin läpi. Pääsin silti kun ideana oli vain päästä eroon siitä laitoksesta, josta kuulemma alisuoriuduin. Siitä on pieni iäisyys, ja kaikenlaista on koulujen ja töiden suhteen koettu, mutta tuo varhainen nuoreen mieleen suuresti vaikuttava masennusvaihe oli käänteentekevä, koska sairaus jäi täysin arvelun tasolle eli käytännössä hoitamatta. Se hoito olisi voinut vaikuttaa loppuelämään ratkaisevasti.
Ei sitä nimittäin itse tiennyt, että on masentunut, mutta oli vain paha olla. Halusi olla niin sanottu normaali, kun muutkin oli. Jos silloin olisi tilanne tunnistettu, niin ehkä lukemattomilta mielialaongelmilta oltaisiin säästytty ja niistä oltaisiin voitu jopa parantua. Niin ei käynyt, mutta toisaalta nuori mieli kehittyy pitkälle vielä alle 25-vuotiaanakin. En siis ole katkera, sillä se on turhaa ajankulua, vaikka nyt asiaa mietiskelen ja muistelen. Oltiin siis ottamassa kehitysaskeleita ja askeleita kohti tasapainoista aikuisen elämää. Siitä eteenpäin lopulta puhjennut kaksisuuntainen mielialahäiriö teki tuhojaan pitkään ja hartaasti, ja vaikka se jo teoriassa diagnosoitiin 2009, niin lopullinen sinetti asialle saatiin vasta 2012. Saatoin olla remissiossa eli oireeton myös välissä, koska esimerkiksi armeijassa olin särmä tyyppi. Heh.
Näiden lueteltujen vuosien välissä koitin itsemurhaa vakavasti ottaen kaksi kertaa, ja periaatteessa olisin voinut ihan hyvin niissä onnistuakin, vaikka tietysti itsemurhayritys monesti on "amatöörimäinen". Suurinta osaa yrittäjistä ajaa teossa eteenpäin vain halu lopettaa tuska, ei sinällään aina halu kuolla, joka sekin on luonnollista tässä yhteydessä, koska ollaan näennäisessä umpikujassa. Mutta mikään tai kukaan ei estänyt minua, koska olin sekamuotoisessa tilassa. Se tarkoittaa sitä, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä manian ja masennuksen oireet joko tiheästi vuorottelevat, tai ovat päällä samaan aikaan. Tällaisessa tilassa kuolema houkutteli ja se oli vapauttavan tuntuista. Oli iloinen tapahtuma kuolla. Monesti itsemurha on romantisoitu aina sieltä Romeosta ja Juliasta asti. Kuolema on muutakin kuin päätepiste, se on tavoite tekemisessä itsessään. Asioista voi olla montaa mieltä myös kun tutkii samuraiden elämää, mutta se on sitten kokonaan eri aiheen asia se.
Ensimmäinen oma itsemurhakertani oli sellainen lääkeöveri, että meni viikkoja toipua siitä tokkurasta. Vedin kaiken alas kaljan kanssa. Tuloksena aivan karmivia psykoottisia ja fyysisiä oireita, joiden aikana kämpässäni oli useammat bileet, hyönteisiä ryömi ympäri käsiä ja minulla oli maksimissaan kyky ryömiä lattiaa pitkin, kun ei pysynyt pystyssä. Tähän meni päiviä. Sitten kun viimein pääsin sängystä pihalle ihmisten ilmoille, niin naapuri päästi minut huoltomiehen avustuksella takaisin kotiin, koska en tiennyt missä olen. Sinä, kenties nuori ihminen, joka tätä luet, älä vedä lääkkeitä kuin reseptin mukaan. Muu on turhaa, eikä se auta sinua yhtään pidemmälle. Minulle muistoksi joksikin aikaa (4kk) jäi toisesta kädestäni tuhoutuneet hermot, joskaan ei onneksi pysyvästi. Toki tuosta nimenomaan oppi senkin, että aina voi napeilla tuhota aivonsa pahemmin kuin pulsu, joka on vetänyt jormaa 40 vuotta. Se ei vaadi paljoa.
Toisella kertaa samanlainen sekamuotoinen sairaudenkuva oli yrityksen takana. Käsi on ikuisesti arpeutunut, mutta onneksi vammat eivät jääneet kummittelemaan mieleen. Leikkelin käteni auki useilla kymmenillä viilloilla ja yritin valua kuiviin. No ei ollut riittävästi pontta yrityksessä, joten seuraava päivä meni kylmissään odotellen, että elimistö pumppaa menetetyn veren takaisin kiertoon. Ei siis ole mitään hyötyä itsensä mutiloinnissakaan, uskokaa pois. Sekamuotoisuus tässä kohtaa oli tosin hyvin viha/inho/ärsytyspainotteinen eli se manian mukanaan tuoma hyvän olon tunne loisti poissaolollaan. Maanisesti epätoivoinen ihminen voi siis olla myös erittäin vihainen, vaikka tätä korostetaan taudinkuvassa harvoin. Läheiset, kaverit, saavat kaikki kuulla kunniansa ja vaikeissa tapauksissa sitten alkoholi vaikuttaa asiaan ja ulosantiin. On hyvä toki tuoda esiin, että monikaan kaksisuuntainen ei ole itsetuhoinen. Vähättelemättä totean, etteivät he kärsi sairauden pahimmista muodoista.
No, ehkä voi suoraan sanoa, että aina olen näissä ylläkuvatuissakin tilanteissa ollut yksin, vaikka esimerkiksi taloudellista apua on saanut viimeistään kelasta. Kukaan ei ole tajunnut missä menen ja mitä ajattelen, koska mielensairauksia ei tunneta, todisteta ja tutkita, ellei jokin lääkäri kerro omaiselle, että tällaista sairauden kuvaa mahdollisesti on tai yksinkertaisesti vain on. Entistä suuremmalla syyllä tarkkailkaa ihmisiä. Eivät sellaiset tilanteet kauhean yhtäkkisiä lopulta ole, joissa se "omakotitalo, kaks koiraa, vaimo, lapset ja hieno auto" -tyyppi sitten yhtäkkiä päätyykin lopulliseen kun elämäntilanne onkin lopulta painajaismainen. Ei elä omaa vaan muiden elämää. Toki kaikista ihmisistä ei vain voi huolehtia, koska aina on omavastuu ja monesti julkikuva valehtelee. Ihmisyyden raskas taakka on loputtomasti kantaa jotain selässään, oli se mitä tahansa.
Aihe tietysti ei ole helppo, mutta se koskettaa monia. Itsemurha on henkilökohtainen tragedia ja monesti sen kokee aina yksin. Ehkä voisin kirjoittaa inhorealistisemminkin, mutta eiköhän tässä ole tarpeeksi.