Ja työllisyys parani sekä inflaatio saatiin hallintaan, jonka ansiosta konkurssin partaalla hoippuneesta Britannian työmarkkinoista tuli niin dynaaminen, että työväenpuoluekin kääntyi hänen linjoilleen välttyäkseen marginalisoitumasta. Toisinsanoen työväenpuolue peesasi Thatcherin talouspolitiikkaa, jotta saivat edes osan äänistä. Briteissä lakoissa menetettiin 30 miljoonaa työpäivää vuonna 1979 mutta uudistusten jälkeen vain 2 miljoonaa vuonna 1986. Lisäksi inflaatio oli 27 % vuonna 1975 laskien 2,5 %:iin vuonna 1986. Tämä johti siihen, että mm. miljoonat britit saivat ensi kerran mahdollisuuden omistusasuntoon.
Mutku joillakin oli hammasmätä.
Siirsin tämän tänne brittiketjuun, kun allaoleva ei juuri ammattiliittoja enää kosketa kuin välillisesti. Oletkohan mahtanut tutustua siihen, miten Britannialla menee tänä päivänä? Kyse ei todellakaan ole mistään yksittäisten ihmisten hammasmädistä. Nyt tulee pitkä viesti, mutta menköön.
On ihan totta, että Thatcher onnistui valtiontalouden tasapainotuksessa. Myös inflaatio saatiin kuriin, vaikka taloustieteilijät vielä tänäkin päivänä väittelevät, oliko siinä kyse yksin Thatcherin monetaristisista linjauksista. Työn tuottavuus kokonaisuudessaan parani, mutta tämä on muistaakseni myöhemmässä taloustieteellisessä analyysissä osoitettu johtuneen lähinnä työtuntien lisääntymisestä johtuvaksi (eli ihmiset laitettiin painamaan pitkää päivää sosiaalisista turvaverkoista leikkaamalla), eikä niinkään työtuntien tuottavuuden paranemisena - mikä siis olisi paljon kestävämpi ja pitkäjänteisempi tapa luoda talouskasvua. Se, millä Thatcher onnistui erityisesti luomaan talouskasvua, oli finanssisektorin deregulaatio - mutta tämä liike taas oli yksi alkutekijä ketjussa, joka osaltaan johti vuoden 2008 finanssikriisiin. Ja kyseinen kriisi taas sysäsi Brittien valtionvelan uralle, jolla se tänä päivänäkin vielä on, eli kasvuun ja tuonne 100 prosenttiin bruttokansantuotteesta, missä se tänä päivänä huitelee (paljon Suomea korkeammalla, siis).
Työllisyys sen sijaan ei muuten parantunut Thatcherin aikakaudella, aivan päin vastoin, ja nimenomaan kiitos Thatcherin monetarististen linjausten. Eli samalla, kun inflaatio pidettiin matalana, maksettiin siitä hintaa suurena työttömyytenä.
Thatcher epäonnistui pahasti ainakin parissa asiassa: tämän päivän asuntokriisille hänen uudistuksensa loivat alkusysäyksen. Samalla julkisten firmojen yksityistäminen on johtanut melkoiseen katastrofiin esimerkiksi Britannian vesi-infran suhteen, ja maan tämän päivän riippuvuus kaasuntuonnista ulkomailta on johtanut energiakriisiin kuluttajapuolella.
Inflaatiotasolla oli tietysti vaikutusta omistusasunnon hankkimisen mahdollisuuteen, mutta paljon suurempi vaikutus oli Thatcherin lanseeraamalla Right to Buy -skeemalla, jonka myötä käytännössä kenelle tahansa avautui mahdollisuus ostaa kaupungin tai valtion vuokra-asunto itselleen, reilusti alle markkinahinnan. Aluksi tulokset olivatkin lupaavia, koska moni käytti mahdollisuuden hyväkseen ja kodinomistajien määrä Britanniassa kasvoi.
Samalla julkisesti rakennettujen asuntojen määrä romahti, koska julkiset vuokratulot laskivat. Kämppiä rakennettiin 1980-luvulla paljon vähemmän kuin ennen vuoden 1980 Housing Actia. Samalla Thatcher vähensi asuntolainoittajien regulaatiota, mikä johti tietysti lainojen helpompaan saantiin, mutta lainoittajat eivät enää tarkastaneet lainanottajien todellista maksukykyä. Ja toisaalta Thatcherin monetaristinen politiikka piti lainojen korot tosi korkealla, mikä johti siihen, että moni näistä oman asunnon 1980-luvulla hankkineista ei selviytynytkään lainakuluista, vaan joutui luopumaan asunnostaan varsin nopeasti.
Kun 1980-luvun asuntokupla puhkesi 1990-luvun alussa, monen ihmisen asuntolainan arvo ylitti heidän asuntonsa arvon. Asuntoja luovutettiin valtavissa määrin takaisin lainoittajille, kun asuntolainoihin ei enää ollut varaa. Ja heidän osaltaan, joilla kuplan puhkeamisen jälkeen olisi ollu varaa, tarjonta ei enää kohdannut kysyntää, sillä uusien asuntojen rakentaminen oli romahtanut. Kun asuntojen hinnat kääntyivät taas kasvuun, lainakulut kasvoivat, mutta palkat eivät pysyneet enää mukana ja moni joutui taas luopumaan asunnostaan. Asuntosijoittaminen yleistyi 1990-luvulla ja asunto-omaisuus alkoi keskittyä yhä harvempien käsiin.
Väliin mahtuu vuoden 2008 finanssikriisiä ynnä muuta asiaan monella tavalla vaikuttanutta faktoria, ja nyt olemme tämän päivän tilanteessa: julkisten vuokrakämppien poismyynti pilkkahintaan johti lopulta asuntorakentamisen romahtamiseen ja asunto-omaisuuden keskittymiseen yhä harvempien käsiin. Mitä tulee työnteolla rikastumiseen (eli vaikka sen omistuskämpän hankkimiseen tänä päivänä), ei se Briteissä näytä olevan juuri sen helpompaa kuin Suomessakaan. Työväenliikkeen murskaamisen jälkeen työnteosta saatava palkka ei monilla aloilla ole pitkään aikaan pysynyt mukana inflaatiokehityksessä. Tänä päivänä elämisen kulut ovat myös räjähtäneet käsiin, pitkälti kiitos asunto- ja energiakriisin, joista molemmille Thatcherin politiikka antoi lähtölaukauksen.
Seuraa anekdootti, jolla ei tietysti itsessään ole mitään todistusvoimaa, mutta kertoo minusta paljon nykytilanteesta. Sisko asuu Briteissä, ja hänellä on siellä noin 60k vuodessa tienaava tuttava. Tämä kyseinen kaveri on köyhästä perheestä ja raatanut niska limassa töitä saavuttaakseen nykyisen tulotasonsa. Siitä huolimatta tyyppi muutti vastikään reilusti yli kolmikymppisenä äitinsä sohvalle suunnitelmanaan asua siellä noin vuosi, jotta saa omaan asuntoon vaadittavan käsirahan säästettyä. Koska pelkkä vuokrataso on niin korkea, ei tuollaisellakaan palkalla käsirahan säästäminen onnistu aina ilman tällaisia kikkailuja, jos asut suuressa kaupungissa. Eli en ihan hehkuttaisi brittien mahdollisuutta omistusasuntoon tänä päivänä, vaikka tilanne Thatcherin Housing Actin myötä hetkellisesti 80-luvulla paranikin. Sittemmin uudistus on johtanut ihan päinvastaiseen tilanteeseen, kuin mitä sillä alun perin tavoiteltiin.
Suuremmissa kaupungeissa monikaan työväenluokkainen nuori ei muuten tänä päivänä asu yksin, vaan kimppakämpät ovat ihan arkipäivää tavallisille, työssäkäyville kaupungissa asuville kolmikymppisille. Omaan asuntoon ei yksinkertaisesti ole varaa edes vuokralla, jos teet vaikkapa palvelualan töitä isossa kaupungissa.
Toinen Thatcherin virheistä oli valtionyhtiöiden privatisaatio. Aluksihan tuo oli todella tuottoisaa ja 1990-luvun alussa tätä pidettiin suurena voittona Britannialle. Valtion kassaan kilisi rahaa ja valtiontaloutta saatiin tasapainotettua. Tämä oli kuitenkin todella lyhytnäköistä politiikkaa, kun katsotaan tilannetta tänä päivänä.
Ensinnäkin hiilikaivosten vuoden mittainen lakko onnistuttiin kaatamaan pitkälti muuttamalla teollisuutta ja energia-infraa kaasulla toimivaksi. Tämä nyt ei ole Thatcherin syytä kuin välillisesti, mutta Pohjoismeren kaasuvarantojen ehtyessä ja valtion ollessa haluton sijoittamaan tukiaisia yritysten infraan tämä on sitten johtanut riippuvuuteen ulkomaisesta kaasusta, mistä on paljolti syyttäminen tämän päivän Britannian korkeaa inflaatiota ja energiakriisiä.
Osaltaan energiakriisi olisi voitu välttää, jos Thatcher olisi ottanut esimerkiksi maan öljyvarojen suhteen erilaisen, pitkäjänteisemmän lähestymistavan. Ilman noita öljyvarantoja thatcherismi olisi muuten luultavasti epäonnistunut täysin. Käytännössä Thatcher paikkasi öljy- ja kaasutuloilla suurten veronalennusten aiheuttamia valtiontalouden alijäämiä, varsin lyhytnäköisesti.
Siinä missä Norjassa öljyvoittoja verotettiin kovalla kädellä, valtio piti ja lisäsi omistuksiaan yhtiöissä ja loi lopulta uudet valtionyhtiöt sekä tuon tämän päivän rikkauden lähteen, öljyrahaston, Briteissä toimittiin aivan päin vastoin. Thatcher ei uskonut valtionomistuksiin, joten hän houkutteli maahan ulkomaisia yrityksiä verottamalla Pohjoismeren öljykentiltä revittyjä voittoja varsin avokätisesti eli matalalla prosentilla. Omistuksista valtion öljy-yhtiöissä luovuttiin. Verotulot olivat aluksi mittavia, mutta romahtivat 80-luvun aikana. Jos Britannia olisi toiminut kuten Norja, eikä siis Thatcherin täysin ideologisella mallilla, olisi maa aika eri tilanteessa tänä päivänä. Ja nimenomaan paremmassa tilanteessa.
Toki kaikki muutkin valtionyhtiöt myytiin. Sen sijaan, että energia- ja vesiyhtiöiden privatisaatio olisi johtanut paremmin toimiviin yrityksiin vapailla markkinoilla, on maassa päädytty suurten energiayhtiöiden korporatiiviseen oligopoliin. Näistä yrityksistä suuri osa on ulkomaisessa omistuksessa. Samalla, kun infra rapistuu ja investoinnit laahaavat perässä, takovat nämä suuryritykset suuria voittoja ja maksavat osinkoja ulkomaille. Britannian täysin yksityinen vesiverkosto on tästä erinomainen esimerkki. Yksityistäminen ei kriittisen infran osalta tuonut onnea ja toimivampia markkinoita, oikeastaan aivan päin vastoin.
Ei yksityistäminen tietenkään ollut kaikilta osin huono juttu. Moni Thatcherin myymistä valtionyrityksistä on tänä päivänä menestyviä yrityksiä, jotka ovat tuottaneet paljon hyvää Britannialle. Mutta vesiverkoston ja energia-infran osalta tuo oli selvä virhe, ja Thatcherin idologinen suhtautuminen vaikkapa noihin öljyvarantoihin (verrattuna Norjaan) on sinänsä maksanut melkoisen hinnan briteille.
Thatcherin perintö on vähintäänkin ristiriitainen, ja tuo hänestä usein maalattu kuva Brittien talouden pelastajana on minusta varsin yksisilmäinen näkemys aiheeseen. Aivan epäilemättä Thatcher sai aikaan paljon hyvää. Samalla monet hänen varsin ideologisista linjauksistaan eivät ihan tuottaneet toivottua lopputulosta. Ja toisaalta, jos katsomme Britannian yhteiskuntaa sosioekonomisilla mittareilla, ovat asiat monessa mielessä paljon huonommin kuin Thatcheria edeltäneellä aikakaudella - ja menossa vain huonompaan suuntaan. Lapsiperheköyhyyttä on enemmän ja sosiaalinen liikkuvuus on alimmillaan moneen vuosikymmeneen. Alueellinen eriarvoisuus on kasvanut, kun ennen teollisuudesta eläneet alueet ovat Thatcherin politiikan myötä köyhtyneet - tosin tämä on trendi monessa muussakin länsimaassa, joista tuotanto on karannut muualle, joten tuosta ei yksin rautarouvaa voi tietenkään syyttää. Työnteolla rikastuminen on todellakin vaikeutunut, pitkälti koska asuntojen hinnat ovat räjähtäneet käsiin, ja vuokralla asuminen syö energian hinnan kanssa valtaosan tuloista, vaikka verotus olisikin alempaa kuin meillä. Tässä ei siis tosiaankaan ole kyse mistään "Mutku joillakin oli hammasmätä"-kokonaisuudesta.
Siitä voi tietysti väitellä, mikä Thatcherin osuus kaikkeen tähän lopulta on ollut, mutta kyllä hänen politiikkansa muutti brittiläistä yhteiskuntaa valtavasti ja antoi alkusysäyksen nykytilanteelle. En pidä brittiläistä yhteiskuntaa oikein millään tavalla ihanneyhteiskuntana, vaikka valtiontalouden rautarouva hoitikin tasapainoon, siis ainakin hetkellisesti.
