Minun piti Itävallassa asuvana, maan jääkiekkoa tuntevana ja Itävaltan maajoukkuetta symppaavana (Suomi toki suosikkina) avata oma kisaketju isäntämaalle, mutta se ajanpuutteen takia silloin jäi.
Huomisen ottelun jälkeen Itävallan osalta kisat ovat ohi ja edessä matka sarjaporrasta alemmaksi (elleivät voita Sloveniaa kahdeksalla maalilla, mitä ei tapahdu).
Ennen näitä kisoja maassa on eletty jääkiekon nousukautta. Maajoukkue on pelannut useita hyviä otteluita jääkiekon suurmaita vastaan mm-kisoissa ja saavuttanut ihan ok menestystä: Praha viime vuonna hyvänä esimerkkinä. Tämän nousukauden tuotteena itävaltalaisia pelaajia huippusarjoissa enemmän kuin koskaan. Samalla kotimaisen liigan taso on noussut, yleisömäärät nousseet ja juniorityö on kehittynyt huimasti.
Tämän vuotisten kisojen piti todistaa muulle kiekkomaailmalle, että Itävalta on nousemassa ripeällä tahdilla kohti kärkeä. Toisin kävi. Miksi? Hyvä kysymys, vaikka itse sanonkin.
Kiekkobuumia on ollut havaittavissa koko kauden ajan ja maan kiekkojohtajat ovat sitä tietoisesti pyrkineet yllyttämään: tammikuussa Innsbruckissa järjestetyissä universiadeissa Itävallan joukkue oli koottu maan pääsarjassa pelaavista ammattilaisista, joista vain (pienempi) osa oli jo ennalta kirjoilla yliopistoissa tai ammattikorkeakouluissa, loput kirjattiin vain ja ainoastaan siksi oppilaitoksiin, että he voivat edustaa Itävaltaa näissä opiskelijoiden olympialaisissa. Joukkuetta valmensi Herbert Pöck (siis sama mies, joka valmentaa A-maajoukkuetta) ja siellä pelasi 4-5 A-maajoukkueen vakiomiestä. Tarkoituksena oli ottaa näyttävästi universiadikulta ja luoda pientä silmänlumetta suurelle yleisölle, joka ei välttämättä noteeraa turnauksen todellista tasoa. Avausottelussa USA:a vastaan Innsbruckin hallissa oli paljon enemmän väkeä, kuin sisään sai ottaa ja Itävalta voitti 8-1 (USAn joukkue koottu b-luokan yliopistopelaajista). Projekti siis lähti hyvin käyntiin. Lopputulos oli kuitenkin se, että joukkue sijoittui turnauksessa neljänneksi häviten Tsekin opiskelijaporukalle välierässä rangaistuslaukauksin ja Suomen opiskelijaporukalle (koottu muutamasta mestismiehestä, mutta pääosin suomisarjassa pelaavista) kahdesti (pronssiottelu ja alkusarjan ottelu). Hieman perseelleen siis meni se projekti.
Katastrofi osa 1 oli kuitenkin vasta olympiakarsintaturnaus, joka järjestettiin Itävallan jääkiekkohulluimmassa kaupungissa Klagenfurtissa. Ennakkosuosikkina ja likimain parhaalla mahdollisella joukkuella pelannut isäntämaa räpiköi itsensä ulos olympialaisista. Perseelleen meni sekin projekti. Kiekkobuumi sai jälleen kolauksen, nyt jo vähän isomman.
Innostusta kuitenkin mm-kisoihin vielä riitti ja jääkiekko ja kisat saivat enemmän palstatilaa lehdissä ja sekunteja televisiossa kuin varmaankaan koskaan ennen tässä maassa. Kiekkoinnostusta lisäsi maan sarjan hyvätasoiset playoffit ja ennen kaikkea huikea finaalisarja, joka ratkesi seitsemännessä ottelussa. Ennen kisoja puuttui kuitenkin Mr. Luck peliin: tukku avainpelaajaa jäi pois kisoista loukkaantumisten ja AHL:n playoffien takia: mukana muunmuassa kaksi ylivoimaisesti parasta maalivahtia (Divis ja Dalpiaz), lupaukset Vanek, Koch ja Pöck (joka tuli tosin joukkueeseen myöhemmin) sekä luottomies Brandner. Jokainen tajuaa, että Itävallalla ei ole hirveästi reserviä tuon tasoisten pelaajien korvaamiseksi. Median hehkutus vaihtui pelkoon putoamisesta - piruja alettiin maalaamaan seinälle.
Kisojen avausottelun Venäjää vastaan joukkue pelasi pirteästi, mikä herätti toiveita. Tämän pelin jälkeen kaikki meni kuitenkin päin helvettiä: selkeästi turpaan alkulohkon päävastustajalta Valko-Venäjältä ja sitten täydellinen romahdus Slovakiaa vastaan. Karsintasarjassa toiveita herättävä nousu tasoihin Saksaa vastaan ja seuraavassa matsissa selkeän johtoaseman menetys Tanskaa vastaan. Ne pelaajat, joiden olisi kisoissa pitänyt kantaa vastuuta (esim. Kalt, Setzinger, Trattnig) ovat vaeltaneet avausottelun jälkeen pimeydessä.
Putoaminen kotikisoissa johtaa kiekkoinnostuksen (ainakin tilapäiseen) kuolemiseen - paluuseen lähtöruutuun. Liigan yleisömääriin se vaikuttaa juurikin päinvastaisesti, kuin viime vuoden kisojen kunniakas taistelu. Sponsorirahat laskevat myös todella rumasti. Samoin median huomio.
Putoaminen ei ole pelillisesti mikään hyperyllätys, mutta joukkueen asenne sen sijaan on. On näyttänyt ajoittain siltä, että pelaajia ei kiinnosta ollenkaan maansa kiekkoilu, kotiyleisö tai pelaaminen kiekkohullussa Riikassa mm-kisoissa 2006.
Loukkaantumisilla selitteleminen ei ole tarpeellista. Kisoissa pelanneet pelaajat voivat sen sijaan mennä peilin eteen, samoin valmennus. Tarpeeksi monta mahdollisuutta sarjapaikan pelastamiseksi oli ja ne tuhrittiin (melkein unohdin, onhan mahdollisuus vieläkin olemassa: kahdeksan maalin voitto Sloveniasta).
Katse on kuitenkin suunnattava eteenpäin. Ensiarvoisen tärkeää maan jääkiekkoilun kannalta on nostaa joukkue takaisin A-tasolle heti ensi vuonna. Mutta ensi vuoden B-kisoissa on tultava toimeen ilman Pohjois-Amerikassa leipänsä tienaavia pelaajia. Helppoa se ei ole, joten toimiin on tartuttava.
Huomisen ottelun jälkeen Itävallan osalta kisat ovat ohi ja edessä matka sarjaporrasta alemmaksi (elleivät voita Sloveniaa kahdeksalla maalilla, mitä ei tapahdu).
Ennen näitä kisoja maassa on eletty jääkiekon nousukautta. Maajoukkue on pelannut useita hyviä otteluita jääkiekon suurmaita vastaan mm-kisoissa ja saavuttanut ihan ok menestystä: Praha viime vuonna hyvänä esimerkkinä. Tämän nousukauden tuotteena itävaltalaisia pelaajia huippusarjoissa enemmän kuin koskaan. Samalla kotimaisen liigan taso on noussut, yleisömäärät nousseet ja juniorityö on kehittynyt huimasti.
Tämän vuotisten kisojen piti todistaa muulle kiekkomaailmalle, että Itävalta on nousemassa ripeällä tahdilla kohti kärkeä. Toisin kävi. Miksi? Hyvä kysymys, vaikka itse sanonkin.
Kiekkobuumia on ollut havaittavissa koko kauden ajan ja maan kiekkojohtajat ovat sitä tietoisesti pyrkineet yllyttämään: tammikuussa Innsbruckissa järjestetyissä universiadeissa Itävallan joukkue oli koottu maan pääsarjassa pelaavista ammattilaisista, joista vain (pienempi) osa oli jo ennalta kirjoilla yliopistoissa tai ammattikorkeakouluissa, loput kirjattiin vain ja ainoastaan siksi oppilaitoksiin, että he voivat edustaa Itävaltaa näissä opiskelijoiden olympialaisissa. Joukkuetta valmensi Herbert Pöck (siis sama mies, joka valmentaa A-maajoukkuetta) ja siellä pelasi 4-5 A-maajoukkueen vakiomiestä. Tarkoituksena oli ottaa näyttävästi universiadikulta ja luoda pientä silmänlumetta suurelle yleisölle, joka ei välttämättä noteeraa turnauksen todellista tasoa. Avausottelussa USA:a vastaan Innsbruckin hallissa oli paljon enemmän väkeä, kuin sisään sai ottaa ja Itävalta voitti 8-1 (USAn joukkue koottu b-luokan yliopistopelaajista). Projekti siis lähti hyvin käyntiin. Lopputulos oli kuitenkin se, että joukkue sijoittui turnauksessa neljänneksi häviten Tsekin opiskelijaporukalle välierässä rangaistuslaukauksin ja Suomen opiskelijaporukalle (koottu muutamasta mestismiehestä, mutta pääosin suomisarjassa pelaavista) kahdesti (pronssiottelu ja alkusarjan ottelu). Hieman perseelleen siis meni se projekti.
Katastrofi osa 1 oli kuitenkin vasta olympiakarsintaturnaus, joka järjestettiin Itävallan jääkiekkohulluimmassa kaupungissa Klagenfurtissa. Ennakkosuosikkina ja likimain parhaalla mahdollisella joukkuella pelannut isäntämaa räpiköi itsensä ulos olympialaisista. Perseelleen meni sekin projekti. Kiekkobuumi sai jälleen kolauksen, nyt jo vähän isomman.
Innostusta kuitenkin mm-kisoihin vielä riitti ja jääkiekko ja kisat saivat enemmän palstatilaa lehdissä ja sekunteja televisiossa kuin varmaankaan koskaan ennen tässä maassa. Kiekkoinnostusta lisäsi maan sarjan hyvätasoiset playoffit ja ennen kaikkea huikea finaalisarja, joka ratkesi seitsemännessä ottelussa. Ennen kisoja puuttui kuitenkin Mr. Luck peliin: tukku avainpelaajaa jäi pois kisoista loukkaantumisten ja AHL:n playoffien takia: mukana muunmuassa kaksi ylivoimaisesti parasta maalivahtia (Divis ja Dalpiaz), lupaukset Vanek, Koch ja Pöck (joka tuli tosin joukkueeseen myöhemmin) sekä luottomies Brandner. Jokainen tajuaa, että Itävallalla ei ole hirveästi reserviä tuon tasoisten pelaajien korvaamiseksi. Median hehkutus vaihtui pelkoon putoamisesta - piruja alettiin maalaamaan seinälle.
Kisojen avausottelun Venäjää vastaan joukkue pelasi pirteästi, mikä herätti toiveita. Tämän pelin jälkeen kaikki meni kuitenkin päin helvettiä: selkeästi turpaan alkulohkon päävastustajalta Valko-Venäjältä ja sitten täydellinen romahdus Slovakiaa vastaan. Karsintasarjassa toiveita herättävä nousu tasoihin Saksaa vastaan ja seuraavassa matsissa selkeän johtoaseman menetys Tanskaa vastaan. Ne pelaajat, joiden olisi kisoissa pitänyt kantaa vastuuta (esim. Kalt, Setzinger, Trattnig) ovat vaeltaneet avausottelun jälkeen pimeydessä.
Putoaminen kotikisoissa johtaa kiekkoinnostuksen (ainakin tilapäiseen) kuolemiseen - paluuseen lähtöruutuun. Liigan yleisömääriin se vaikuttaa juurikin päinvastaisesti, kuin viime vuoden kisojen kunniakas taistelu. Sponsorirahat laskevat myös todella rumasti. Samoin median huomio.
Putoaminen ei ole pelillisesti mikään hyperyllätys, mutta joukkueen asenne sen sijaan on. On näyttänyt ajoittain siltä, että pelaajia ei kiinnosta ollenkaan maansa kiekkoilu, kotiyleisö tai pelaaminen kiekkohullussa Riikassa mm-kisoissa 2006.
Loukkaantumisilla selitteleminen ei ole tarpeellista. Kisoissa pelanneet pelaajat voivat sen sijaan mennä peilin eteen, samoin valmennus. Tarpeeksi monta mahdollisuutta sarjapaikan pelastamiseksi oli ja ne tuhrittiin (melkein unohdin, onhan mahdollisuus vieläkin olemassa: kahdeksan maalin voitto Sloveniasta).
Katse on kuitenkin suunnattava eteenpäin. Ensiarvoisen tärkeää maan jääkiekkoilun kannalta on nostaa joukkue takaisin A-tasolle heti ensi vuonna. Mutta ensi vuoden B-kisoissa on tultava toimeen ilman Pohjois-Amerikassa leipänsä tienaavia pelaajia. Helppoa se ei ole, joten toimiin on tartuttava.
Viimeksi muokattu: