(lähde IS)
Sonera päätti eilen torstaina luopua kokonaan yleisöpuhelimista. Jääkö niitä kukaan kaipaamaan? Luulisin että kuitenkin on olemassa paljonkin henkilöitä, joille pitäisi maksaa aika paljon, että he pistäisivät kännykän taskuunsa. Peli oli kuitenkin menetetty jo euroon siirtymisen tapahtuessa, koska silloin yleisöpuhelimet siirtyivät pois kolikkokannasta ja tilalle tulivat korteilla toimivat puhelimet - kunnon yleisöpuhelin on kuitenkin nimenomaan kolikkopuhelin.
Muistot jäävät ja niistä stadilaisen mielessä on kirkkaimpana kamppailu Helsingin julkisivulautakunnan naisarkkitehtia vastaan. Kun Sonera pääsi 90-luvulla Elisan (siis entinen HPY) kotipesään, kaupunki vaati sitä maalaamaan puhelinkoppinsa vihreiksi, koska vihreä on Helsingin katukalusteiden väri roskakoreista raitiovaunuihin. Lopulta niistä kopeista tuli kuitenkin sinisiä ja ne olivat ns. avomallia.
Muualla Suomessa Soneralla on myös umpinaisia puhelinkoppeja, niin sanottuja "nokialaisia". Nimi tuli siitä, että Nokia valmisti alumiiniprofiileja, joista koppi tehtiin. Käytettyjä koppeja on toimitettu mm. VIROON PASKAHUUSSEIKSI JA KASVIHUONEIKSI (onkohan Suurviisari veinillä jo jompikumpi?).
Puhelinkopit ovat kuitenkin kulttuurihistoriaa siinä missä maitolaituritkin. Monen suomalaisen muisteluihin liittyy varmasti jotakin joka on tapahtunut nimenomaan puhelinkopissa.
Itse muistan nuoruudestani kun kotona oli vain se yksi pöytäpuhelin ja tyttöystävän kanssa oli ihan pakko päästä levottomia lätisemään ilman vanhempieni korvien höristymistä, niin pakkohan se oli sitten kerätä viikon varrella kolikoita että pääsee hikiseen puhelikoppiin todistamaan rakkauttaan ja ulvomaan ikäväänsä. Usein noissa tilanteissa oli nokkapokkakin lähellä, kun itsekkäästi varasin puhelinta itselleni puolesta tunnista tuntiin ja jono kopin ulkopuolella kasvoi koko ajan - välillä joku pyrki väkisin sisälle ja sitten olikin matsi valmis. Vaikeeta matsata kun samalla yrittää pitää linjaa auki. Armeija-aikana puhelinkoppi oli ainoa yhdysside sivistykseen ilman laivan potkureita (palvelin Isosaaressa) ja tuona aikana tuli jopa paneskeltua puhelinkopissa - ei kylläkään Isosaaressa vaan mantereella.
Ja kuinka monessa elokuvassa puhelinkopit ovatkaan olleet erittäin tärkeässä asemassa? Moni agentti on kohdannut matkansa pään luodin reikiä täynnä olevan kopperon lattialla ja moni takaa-ajettu on yrittänyt paniikissa soittaa apua kolikoiden putoillessa kopperon lattialle vapisevien sormien välistä.
Ja nyt kasvaa huimaa vauhtia uusi sukupolvi, joka ei koskaan tule näkemään puhelinkoppia livenä.. eikä haistamaan kopin aromeja... eikä vittuuntumaan, kun se puhelinluettelo oli aina revitty seinästä irti just silloin kun sitä olisi tarvinnut. Jotenkin surullista ja antiseptista.
Onko muilla muistoja asian tiimoilta?
Sonera päätti eilen torstaina luopua kokonaan yleisöpuhelimista. Jääkö niitä kukaan kaipaamaan? Luulisin että kuitenkin on olemassa paljonkin henkilöitä, joille pitäisi maksaa aika paljon, että he pistäisivät kännykän taskuunsa. Peli oli kuitenkin menetetty jo euroon siirtymisen tapahtuessa, koska silloin yleisöpuhelimet siirtyivät pois kolikkokannasta ja tilalle tulivat korteilla toimivat puhelimet - kunnon yleisöpuhelin on kuitenkin nimenomaan kolikkopuhelin.
Muistot jäävät ja niistä stadilaisen mielessä on kirkkaimpana kamppailu Helsingin julkisivulautakunnan naisarkkitehtia vastaan. Kun Sonera pääsi 90-luvulla Elisan (siis entinen HPY) kotipesään, kaupunki vaati sitä maalaamaan puhelinkoppinsa vihreiksi, koska vihreä on Helsingin katukalusteiden väri roskakoreista raitiovaunuihin. Lopulta niistä kopeista tuli kuitenkin sinisiä ja ne olivat ns. avomallia.
Muualla Suomessa Soneralla on myös umpinaisia puhelinkoppeja, niin sanottuja "nokialaisia". Nimi tuli siitä, että Nokia valmisti alumiiniprofiileja, joista koppi tehtiin. Käytettyjä koppeja on toimitettu mm. VIROON PASKAHUUSSEIKSI JA KASVIHUONEIKSI (onkohan Suurviisari veinillä jo jompikumpi?).
Puhelinkopit ovat kuitenkin kulttuurihistoriaa siinä missä maitolaituritkin. Monen suomalaisen muisteluihin liittyy varmasti jotakin joka on tapahtunut nimenomaan puhelinkopissa.
Itse muistan nuoruudestani kun kotona oli vain se yksi pöytäpuhelin ja tyttöystävän kanssa oli ihan pakko päästä levottomia lätisemään ilman vanhempieni korvien höristymistä, niin pakkohan se oli sitten kerätä viikon varrella kolikoita että pääsee hikiseen puhelikoppiin todistamaan rakkauttaan ja ulvomaan ikäväänsä. Usein noissa tilanteissa oli nokkapokkakin lähellä, kun itsekkäästi varasin puhelinta itselleni puolesta tunnista tuntiin ja jono kopin ulkopuolella kasvoi koko ajan - välillä joku pyrki väkisin sisälle ja sitten olikin matsi valmis. Vaikeeta matsata kun samalla yrittää pitää linjaa auki. Armeija-aikana puhelinkoppi oli ainoa yhdysside sivistykseen ilman laivan potkureita (palvelin Isosaaressa) ja tuona aikana tuli jopa paneskeltua puhelinkopissa - ei kylläkään Isosaaressa vaan mantereella.
Ja kuinka monessa elokuvassa puhelinkopit ovatkaan olleet erittäin tärkeässä asemassa? Moni agentti on kohdannut matkansa pään luodin reikiä täynnä olevan kopperon lattialla ja moni takaa-ajettu on yrittänyt paniikissa soittaa apua kolikoiden putoillessa kopperon lattialle vapisevien sormien välistä.
Ja nyt kasvaa huimaa vauhtia uusi sukupolvi, joka ei koskaan tule näkemään puhelinkoppia livenä.. eikä haistamaan kopin aromeja... eikä vittuuntumaan, kun se puhelinluettelo oli aina revitty seinästä irti just silloin kun sitä olisi tarvinnut. Jotenkin surullista ja antiseptista.
Onko muilla muistoja asian tiimoilta?