Laitetaan nyt vielä kolmaskin novelli tänne luettavaksi. Tarinan nimi on....
HUONOJA UUTISIA
Aamu oli aurinkoinen ja hiljainen. David jätti oven raolleen ja asteli laattakivien yli pihatielle. Hän kiersi Fordinsa ja varoi huolellisesti astumasta kasteiselle nurmikolle tai liikaamasta aamutakkiaan auton kuraiseen kylkeen.
Kun hän sivuutti takapuskurin, hän näki aamulehtensä, Morning Postin. Hyvä. Kukaan ei ollut ehtinyt nyysiä sitä. Aina joskus joku varasti sen, varsinkin viikonloppuisin.
Ei kuitenkaan tänä aamuna. Oli kannattanut nousta aikaisin.
Väljälle rullalle kierretty sanomalehti, jonka ympärillä oli kumilenkki, lojui nurmikolla vähän matkan päässä Davidin ajotien reunasta.
Frank Sandersonin puolella.
Kumartuessaan poimimaan lehden David vilkaisi naapurinsa ajotien ja pihan ja etukuistin suuntaan.
Sandersonin lehteä ei näkynyt missään.
Todennäköisesti hän on jo käynyt hakemassa sen, David ajatteli.
Jollei joku sitten ole kähveltänyt sitä.
Toivottavasti sen perhanan punaniska ei pidä tätä omana lehtenään.
David oikaisi selkänsä, tunki lehden kainaloonsa ja palasi auton ja nurmikon välistä kaistaletta pitkin talolleen.
Hän astui eteiseen ja veti ulko-oven kiinni. Hän heitti lehden sohvapöydälle, ja kääntyessään hän oli näkevinään että lehti jotenkin tutisi oudosti.
Hän tuijotti lehteä pitkään.
Morning Post lojui liikkumattomana lasipintaisella pöydällä. SE oli kierretty melko väljäksi, toispuoleiseksi rullaksi. Hänen silmäkulmastaan havaitsema liike oli luultavasti vain sitä, että lehti keinui heiton jäljiltä edestakaisin.
Lehtikäärö vavahteli uudestaan ja rajummin.
David hätkähti.
Rottamainen, pitkäkuonoinen naama työntyi esiin lehtikäärön sisältä. Se oli karvaton ja musta nahka näytti öljytyltä. Se tuijotti häntä tulenpunaisin silmin. Se paljasti hampaansa.
- Mikä helvetin... David henkäisi, kun otus vilisti ulos keinahtelevan lehtikäärön sisältä ja ryntäsi suoraan häntä kohti kynnet rapisten pöydän pinnalla, hampaat naksahdellen.
David astui ymmällään taaksepäin.
MIKÄ HELKKARI TUO ON?
Otus jätti niljaisen vanan pöydän lasipintaan. Se ei pysähtynyt pöydän reunalle. Se mätkähti alas, putosi hiljaa tömähtäen matolle ja vilisti pysähtymättä kohti Davidin jalkoja.
Hän hyppäsi syrjään. Otus vaihtoi suuntaa ja tuli uudelleen häntä kohti.
David tanssi sivuun, harppasi nojatuolin luo ja loikkasi sen päälle. Hänen jalkansa vajosivat istuimen upottaviin pehmusteisiin. Hän kiikkui ja huitoi nojatuolilla seisten ja yritti säilyttää tasapainonsa, kun hän kääntyi ympäri. Hän laski toisen polvensa tuolin pehmustetun käsinojan varaan.
Hän näki mustan otuksen vipeltävän kohti.
Se ei missään tapauksessa ollut rotta. Tosin sillä oli jyrsijän pää, mutta kapea kaula pyöristyi luodin muotoiseksi ruumiiksi, joka oli viitisentoista senttiä pitkä kiiltävänahkainen, lihaisa musta pötkäle. Mutta sen takajalkoihin päättyvä ruumis ei kaventunut peräpäästään. Sen takapää oli kuin litteä musta levy. Sillä ei ollut lainkaan häntää.
Tuolin juurelle ehdittyään se iski kyntensä verhoilukankaaseen ja alkoi kiivetä.
David repäisi tohvelin jalastaan. Se oli kehno ase mutta tyhjää parempi. Hän huitaisi sillä otusta. Pehmeä tossunpohja lässähti otuksen kylkeen, mutta lyönti ei saanut sitä irrottamaan otettaan. Se jatkoi kiipeämistään tuolin etureunaa pitkin tulinen katse suunnattuna Davidiin, leuat naksahdellen, kuola suusta roiskuen.
..... JATKUU .....
HUONOJA UUTISIA
Aamu oli aurinkoinen ja hiljainen. David jätti oven raolleen ja asteli laattakivien yli pihatielle. Hän kiersi Fordinsa ja varoi huolellisesti astumasta kasteiselle nurmikolle tai liikaamasta aamutakkiaan auton kuraiseen kylkeen.
Kun hän sivuutti takapuskurin, hän näki aamulehtensä, Morning Postin. Hyvä. Kukaan ei ollut ehtinyt nyysiä sitä. Aina joskus joku varasti sen, varsinkin viikonloppuisin.
Ei kuitenkaan tänä aamuna. Oli kannattanut nousta aikaisin.
Väljälle rullalle kierretty sanomalehti, jonka ympärillä oli kumilenkki, lojui nurmikolla vähän matkan päässä Davidin ajotien reunasta.
Frank Sandersonin puolella.
Kumartuessaan poimimaan lehden David vilkaisi naapurinsa ajotien ja pihan ja etukuistin suuntaan.
Sandersonin lehteä ei näkynyt missään.
Todennäköisesti hän on jo käynyt hakemassa sen, David ajatteli.
Jollei joku sitten ole kähveltänyt sitä.
Toivottavasti sen perhanan punaniska ei pidä tätä omana lehtenään.
David oikaisi selkänsä, tunki lehden kainaloonsa ja palasi auton ja nurmikon välistä kaistaletta pitkin talolleen.
Hän astui eteiseen ja veti ulko-oven kiinni. Hän heitti lehden sohvapöydälle, ja kääntyessään hän oli näkevinään että lehti jotenkin tutisi oudosti.
Hän tuijotti lehteä pitkään.
Morning Post lojui liikkumattomana lasipintaisella pöydällä. SE oli kierretty melko väljäksi, toispuoleiseksi rullaksi. Hänen silmäkulmastaan havaitsema liike oli luultavasti vain sitä, että lehti keinui heiton jäljiltä edestakaisin.
Lehtikäärö vavahteli uudestaan ja rajummin.
David hätkähti.
Rottamainen, pitkäkuonoinen naama työntyi esiin lehtikäärön sisältä. Se oli karvaton ja musta nahka näytti öljytyltä. Se tuijotti häntä tulenpunaisin silmin. Se paljasti hampaansa.
- Mikä helvetin... David henkäisi, kun otus vilisti ulos keinahtelevan lehtikäärön sisältä ja ryntäsi suoraan häntä kohti kynnet rapisten pöydän pinnalla, hampaat naksahdellen.
David astui ymmällään taaksepäin.
MIKÄ HELKKARI TUO ON?
Otus jätti niljaisen vanan pöydän lasipintaan. Se ei pysähtynyt pöydän reunalle. Se mätkähti alas, putosi hiljaa tömähtäen matolle ja vilisti pysähtymättä kohti Davidin jalkoja.
Hän hyppäsi syrjään. Otus vaihtoi suuntaa ja tuli uudelleen häntä kohti.
David tanssi sivuun, harppasi nojatuolin luo ja loikkasi sen päälle. Hänen jalkansa vajosivat istuimen upottaviin pehmusteisiin. Hän kiikkui ja huitoi nojatuolilla seisten ja yritti säilyttää tasapainonsa, kun hän kääntyi ympäri. Hän laski toisen polvensa tuolin pehmustetun käsinojan varaan.
Hän näki mustan otuksen vipeltävän kohti.
Se ei missään tapauksessa ollut rotta. Tosin sillä oli jyrsijän pää, mutta kapea kaula pyöristyi luodin muotoiseksi ruumiiksi, joka oli viitisentoista senttiä pitkä kiiltävänahkainen, lihaisa musta pötkäle. Mutta sen takajalkoihin päättyvä ruumis ei kaventunut peräpäästään. Sen takapää oli kuin litteä musta levy. Sillä ei ollut lainkaan häntää.
Tuolin juurelle ehdittyään se iski kyntensä verhoilukankaaseen ja alkoi kiivetä.
David repäisi tohvelin jalastaan. Se oli kehno ase mutta tyhjää parempi. Hän huitaisi sillä otusta. Pehmeä tossunpohja lässähti otuksen kylkeen, mutta lyönti ei saanut sitä irrottamaan otettaan. Se jatkoi kiipeämistään tuolin etureunaa pitkin tulinen katse suunnattuna Davidiin, leuat naksahdellen, kuola suusta roiskuen.
..... JATKUU .....