Lasten harrastaminen on aikamoinen savotta myös perheille. Toki siitä myös saa itselleen paljon, jos oma asenne on oikea ja seurayhteisössä on kivaa porukkaa. Mutta kyllä se paljon ottaakin ja oma ”ohjelmoimaton” vapaa-aika on kortilla, varsinkin, jos on useampia harrastavia lapsia, joita pitää kuskata. Ja lätkäjunnuja pitää. Aina kimppakyyteihinkään ei ole mahdollisuutta. Työn ja vapaa-ajan yhteensovittaminen voi olla hyvinkin haastavaa, mutta hirveän moni perhe siihen kuitenkin pystyy. Se on upea juttu.
Ihan jo käytännön syistä se oma lähiseura voi olla usein paras ja helpoin seuravaihtoehto. Tämä kaikille sallittakoon. Kun lapsi kasvaa ja kehittyy pelaajana, monille avautuu uusia mahdollisuuksia seuravaihtoonkin, mutta siltikään kaikki lapset eivät halua vaihtaa joukkuetta. Siinä vaiheessa, kun nuori itse on valmis meille tulemaan, tervetuloa. Samaan hengenvetoon toivon, että mahdollisimman moni olisi lopulta käytettävissä edareihin, jos taidot vain riittävät. Siinä vaiheessa, kun pelaaja edareihin sopimuksen tekee, on sitten se ja sama, onko pelannut junnuvuotensa siellä tai täällä, kunhan sydän on punainen. Totta kai sitä toivoisi, että mahdollisimman moni junnuputken läpikäynyt olisi omaksi kasvatiksi laskettava, mutta jos ajatuksissa oikeasti siintää vaikkapa USA:n yliopistokiekkoilu, pari junnuvuotta täällä ei takaa jatkon suhteen välttämättä yhtään mitään. Kannatan ehdottomasti opiskelua, mutta seuran näkökulmasta ei ole kovin hedelmällistä, jos kaikki huippulahjakkuudet tähtäävät ensisijaisesti USA:n yliopistoihin. Opiskelun ja lätkän voi yhdistää myös Suomessa ja siihen kyllä jokaista kannustan, sillä opinnot ovat oikeasti hyvää vastapainoa lätkälle ja tuovat kirjatiedon lisäksi myös eväitä muuhun elämään.
