Pettymys on valtaisa. Jos kysymyksessä olisi ns. normikausi, sanoisin, että tämä oli farssi. Mutta, koska tämäkään kausi ei ollut normi, ei edes lähellä sitä, tyydyn toteamaan, että lopputulos on valtava pettymys. Syyllisiä en halua etsiä, koska mitä se hyödyttäisi? Virheistä on opittava.
Ehkä tässä tuli selväksi sekin, että kukaan tai mikään ei kestä määräänsä enempää pettymyksiä ja jatkuvia muutoksia. Joskus olisi kiva, kun menisi vaikka viikkokin ilman huonoja uutisia tai muutoksia.
Olen pettynyt. Mutta en ole pettynyt ihmisiin, vaan lopputulokseen. Olen nähnyt aika monta HIFK:n edarijengiä ja voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että kyllä siellä kaikki antoivat kaikkensa logolle ja toisilleen. Kyllä sieltä sielu löytyy. Mun mielestä toi joukkue olisi ansainnut enemmän, mutta toisaalta taas saatiin se, mitä ansaittiin, koska ei pystytty kentällä parempaan. Urheilu on raakaa. Vittumaisen raakaa. Liikaa jouduttiin antamaan tasoitusta sillä, että korona vei monesta pelaajasta mehut just silloin, kun olisi pitänyt hinkata asiat kuntoon.
Pettymyksestä huolimatta: saappaat jalassa kaaduttiin. Kiitos jokaiselle pelaajalle, minä koen, että annoitte kaikkenne.
Ja jos joku nyt kuvittelee, että puolivälieristä ulos on mulle ihan ok ja tyydyn tähän ja mulle on pääasia, että on kivaa, tiedoksi, että näin ei ole. Mutta mulla on myös silmät päässä ja tiedostan tosiasiat. Enkä myöskään koskaan lyö lyötyä. Mä vaadin, että jokainen antaa kaikkensa ja mä koen, että näin myös kävi.
Onko kaikki täydellistä? Ei todellakaan. Jäikö parannettavaa? Jäi, ihan helvetisti. Sekä tuloksellisesti että pelillisesti. Mutta hävetä ei tarvitse. Mä koen, että kaikki annettiin kentälle, enkä mä henkilökohtaisesti voi vaatia enempää. Mä luulen, että meidän pettymykset häviää kyllä pelaajien pettymyksille. Kun illalla ei meinaa uni tulla, ajattelen sitä.
Muokattu kirjoitusvirheitä.