Ansaksen lausunnoissa Veikkaajassa murhaavinta on visioiden lohduton putkinäköisyys ja silkka lajinomainen asiantuntemattomuus. Sanottavansa Iso-H pukee tutun töykeään ja ylimieliseen minä-muotoon, välittämättä lainkaan siitä että varsinkaan seuran sisäisiä asioita ei välttämättä tarvitsisi puida yhdenkään lehden palstoilla kahden aukeaman laajuisesti. Tälläisenään tämä Ansas vs. Koivu vs. Jortikka vs. Narvanmaa -kädenvääntö on silkkaa nöyryyttävää farssia, joka riistää penailevalta seuralta sen viimeisenkin uskottavuuden median, pelaajien, agenttien ja liikemaailman silmissä.
Mutta asiaan. Triplamestaruudet eivät kuulemma tulleet pelaajilla vaan huippuprofiilin valmentajilla, jotka Don tietenkin itse valitsi. Tämä ei varmastikaan ole kuin 50% totta. Esimerkiksi Hannu Jortikka on pelillisenä strategina erinomainen mutta yhtälailla hän on päässyt valitsemaan joukkueeseensa kerman päältä muiden seurojen nuollessa näppejään. Miksiköhän Ansas aktiivisesti unohtaa tämän, vai liittykö tämä kenties kahden viime kesän dramaattisiin epäonnistumisiin pelaajamarkkinoilla? Ja miksi hän lapsekkaasti inttää esim. ensimmäisen triplan tulleen muulla kuin rahalla väkisin ostamalla, vaikka toisessa yhteydessä puhuukin mestaruuden saavuttamisen neuroottisesta pakosta seurassa tuolloin? TPS:hän oli kokoonpanoltaan neljän kentän laajuudelta maajoukkuetasoa vuosina 1988-91, ja totta puhuen myös Tammisen ja Keinosen kaudella aiemmin.
Yhtään mestaruutta ei voiteta yhdelläkään pelijärjestelmällä tai vanhahtavasti pelkoon ja ahdistukseen valjastetulla johtamiskulttuurilla a la Hannu Ansas pelkästään, voittamiseen tarvitaan perustavaa laatua olevan ja riskit minimoivan kollektiivipelin (vrt. nyky-TPS) ohella myös poikkeuslahjakasta yksilövoimaa ja tahtoa realisoida yksilöosaamisella kruunaten yhteinen päämäärä mestaruuksiksi (vrt. tuplatripla-TPS). Tässä päävalmentaja pystyy totta kai olemaan paljossakin avuksi mutta yksinään hänkään ei mestaruuksia yhdellekään seuralle tuo, sidossuhde pelaajamateriaaliin ja sen henkiseen hyvinvointiin suhteessa optimaaliseen suoritustasoon on päivänselvästi hyvin keskeinen.
Myöskään Vladimir Jursinovin saavutukset eivät tulleet pelkästään poikkeuksellisen korkean valmennustietämyksen, taktisen alkemian tai muun vastaavan auktoriteettiaseman tuloksena, mukana menestystekijöitä analysoitaessa olivat myös määrällisesti ja laadullisesti huipputasokkaat pelaajaresurssit, joihin oli tehokkaasti imuroitunut 18-22-vuotiaiden nousevien pelaajien parhaimmisto koko Suomen alueelta. Se että pojat olivat medianäkyvyyden suhteen kenties nobodyjä on tässä toissijaista. Ikäluokkatasolla poikkeuksellisen tasokkaita 1995 mestareita on Suomen maajoukkue, SM-liiga, Elitserien ja NHL-seurat huipputasolla pullollaan vielä tänä päivänäkin, melko hyvä saavutus kavereilta, jotka ilmeisesti olivat vain harmaita koneiston osasia Jätte-Hannumme fantastisissa ajatuksissa. Muu jääkiekkomaailma on ehkä Saku Koivusta, Jere Lehtisestä, Marko Kiprusoffista, Lasse Pirjetästä, Antti Aallosta, Kimmo Rintasesta, Fredrik Norrenasta ja muista hiukan toista mieltä. Tämän ja monen muun asian ikääntyvä Don unohtaa merkillisen valikoivasti. On ehkä korkea aikakin saattaa kaikkensa antanut mies ansaittuun lepoon - ironista kyllä, mahdollisimman kaukana kiekkokaukaloista.