Tässä ketjussa lienee hyvä aloittaa omakin kirjoittelu.
Kuten monelle muulle myös tähänkin ketjuun kirjoittaneelle, minullekin kannattaminen on ennen muuta tunteita ja niiden vuoristorataa.
Ja tunteita lätkä on tarjonnut aina. Muistan joskus skidinä ihastuneeni Bluesiin kun näin livenä Jan Calounin kaatamassa Tapparaa, mutta parasta ottelussa oli kuitenkin omiin käsiin ensimmäistä kertaa saatu kiekko. Kannatus kesti ehkä kaksi viikkoa, kiekko oli hyllyssä varmaan kymmenen vuotta. Seuraavat muistikuvat ovat Jokereiden mestaruudesta vuodelta 2002, mutta ne hetket elin lähinnä faijani pettymyksen kautta kun mestaruutta ei tullutkaan. Pikakelaus kevääseen 2003, enkä ole faijaa montaa kertaa nähnyt niin onnellisena kuin silloin keväällä. Seurasin sen jälkeen lätkää hetken Tappara-lasien läpi, mutta orastava kannatus kuihtui yhtä nopeasti kuin Bluesin tapauksessa. Keväällä 2004 seurasin Jokereiden puolivälieriä Kärppiä vastaan ja ihastuin Glen Metropolitiin. Pienen pojan mielestä täytyi olla ihan vitun kova jätkä, jos pystyi laukomaan niin kovaa, että kiekko hujahtaa maskin läpi. Omaa seuraa ei kuitenkaan vielä ollut, vaikka lätkää tulikin seurattua.
Kaikki muuttui vuonna 2007 ja esiteini innostui, kun eräs Jokereissa pelaava taituri sattui muuttamaan samaan taloyhtiöön. Siinä sitä ujona miehenä katseltiin ikkunasta muuttoautojen purkua, jossain kohtaa uskaltauduttiin sanomaan moikat ja heti kauden alussa istuttiin Jaffalla katsomassa, miten juuri se minun tuntema pelaaja kentällä pärjää. Noh, IFK:lta tuli tukkaan 3-0, mutta side seuraan oli luotu. Tämän pelaajan kautta tuli Jokereiden edesottamuksia seurattua se kausi ja kun keväällä vitutti kauden päättyessä pettymykseen, oli oma joukkue viimein tullut valittua.
Sen jälkeen kannattaminen Liiga-aikoina olikin tunteiden vuoristorataa. Vaikka kaksi ensimmäistä Talviklassikkoakin otti koville, ei mikään ole ikinä tuntunut urheilun saralla niin pahalta, kuin himaan käveleminen kolmannen ja ratkaisevan jälkeen. Ei edes Hentusen läpiajo ja kevät 2011. Bussipysäkillä joku IFK-paitainen muksu tuli vielä erikseen kertomaan, että herruus on nyt sitten ikuisesti heillä sen faijan riemuitessa taustalla. Oli kyyneleet lähellä, mutta ei kehdannut.
No, oli niitä positiivisiakin hetkiä, joista suurimpana ehdottomasti Hardtin jatkoaikamaali 24.3.2012. Mulla oli katsomossa jo kamat valmiiksi käsissä nopeaa poistumista varten Granlundin rankkarin aikana, mutta ilta päättyikin parhaaseen lätkäfiilikseen, joka mulla on tähän päivään mennessä katsomossa tai sen ulkopuolella ollut. Videota tulee edelleen silloin tällöin kelailtua. Todella positiivisia muistoja on myös Turun valtauksesta vuodelta 2014. Dominoiva esitys kaukalossa, jutustelu turkulaisten kanssa baarissa pelin jälkeen ja sen otteluketjun lukeminen silloin lämmittävät mieltä vielä tänäkin päivänä.
Uutiset KHL:ään siirtymisestä otin vastaan sekavin tuntein, mutta joukkuetta en aikonut jättää. Innolla seurasin joukkueen rakentamista kesän yli ja onhan se myönnettävä, että kyseessä oli hieman eri tason nippu, kuin viimeisellä Liiga-kaudella. Ensimmäinen KHL-ottelu oli mielenkiintoinen kokemus, sillä vaikka kentällä oli edelleen Jokerit, oli tunne täysin erilainen kun vastustajaa ei tuntenut yhtään. Tai tarkemmin sanottuna tunnetta ei vain ehkä ollut niin paljoa kuin Liiga-aikoina. Kuten aiemmin joku kirjoittaja mainitsikin, oli kummallista olla täysin hiljaisessa Areenassa vastustajan tehdessä maalin. Olin silti iloinen nimivahvasta joukkueesta ja aloin totuttelemaan uudenlaiseen ympäristöön.
Pari vuotta olin innoissani. Liigaa paljon parempi pelin taso, paikallisväännön rauhoittuminen ja vierailevat tähdet Arenalla saivat minut puolelleen, vaikka vastapainona olikin tällä palstalla niin moneen kertaan puidut ongelmat taloudesta Putiniin. SKA:sta tuli uusi “paikallisvastustaja”, pelin tasosta nautti ja keväät päättyivät totutusti ensimmäisellä tai toisella kierroksella, kuten niin monesti Liigassakin (heh).
Tällä kaudella aloin kuitenkin heräämään. Mitä KHL-ajasta on jäänyt käteen? Noh, ei ainakaan aiemmin aiemmin mainittua tunteiden vuoristorataa. Oli se ensimmäisen vuoden SKA-kotivoitto joo, mutta ei se ansaitsisi olla edes samassa lauseessa Hardtin jatkoaikamaalin kanssa. Tappiot eivät ole suuremmin edes vituttaneet. On ollut hieno 50-vuotisjuhla, mutta on ollut myös maalattua pukuhuonetta, omistajia pakotelistalla, mulle vähän vierasta maalilaulua ja surkeata tuomaritoimintaa, vaikka viimeksi mainittu onkin pääosin ollut hyvällä tasolla. Kummasti vain tietyissä peleissä tai tiettyä joukkuetta vastaan tuomareidenkin taso on saattanut tiettyjen tuomioiden kohdalla flopata.
Kaikesta tästä on johtunut se, että kannattaminen on pikkuhiljaa muuttunut seuraamiseksi. Tunnetta on, mutta ei tarpeeksi. Tähän asti on istuttu Jaffalla kausikortilla ja ajattelin jo tämän kauden aikana, että ensi kaudeksi sitä ei enää tule, mutta perkele, että tuo joukkue tekee sen hankalaksi. Nyt viimeksi suu oli messingillä Normanin jatkon jälkeen, kuten oli myös Reginin, O’Neillin ja Zapolskin jatkojen aikaan, mutta samalla fakta on se, että seurasin tällä kaudella Jokereita vähemmän kuin koskaan aiemmin, vaikka pleijarit tulikin katsottua melkein kokonaan. Ja kun en päässyt viimeistä kotiottelua katsomaan, niin enemmän vitutti se, etten päässyt katsomaan Tolvasen toistaiseksi viimeisiä otteita Jokerinutussa kuin se, että joukkueeni kevät katkesi taas aikaisin. Hieno sarja oli kyllä TsSKA:ta vastaan, ei sillä.
Jokerit on tällä hetkellä vähän väliinputoaja. Hyvällä pelin ja show’n tasolla pääsi pitkälle, mutta hyvää ja parempaa jääkiekkoa löytää NHL:stä. Jokereista toivoisin löytyvän enemmän tunnetta. Myös vastustajan faneja alkaa olla iso ikävä, jopa sitä KHL-aikojen alussa meidän puolella provonnutta porilaista. Vaikka alkuun oli pari kolme vuotta kiva olla rauhassa, niin kyllä vastustajan fanit niin Jatkoajassa kuin oikeassa elämässäkin tuovat aika paljon lisäarvoa otteluiden seuraamiseen. Ja se yhteisöllisyys kun vaikka yhdessä dissattiin Rantalaa. Vähän se on yksinäistä tuolla KHL:ssä tarpoa.
En tiedä vielä ensi kaudesta, aika näyttää. Näiden asioiden perusteella toivoisin kuitenkin vielä joskus näkeväni Jokerit kotimaan sarjoissa.