Ystävyys lienee tärkeydessäänkin yksi pliisuimpia sanoja, joita maa päällään kantaa - silti sitä ilman on vaikea olla. Parhaimmillaan ystävyys on yksi elämän kantavista voimista, pahimmillaan se voi olla haava sisimmässä...
Menemättä sen enempää yksityiskohtiin kerron kahdesta tapauksesta, joissa olen todennäköisesti toiminut ystävyyden nimissä väärin, ja käteen on jäänyt vain totaalinen uupumus ja/tai katkeruus. Olen pariin otteeseen ryhtynyt auttamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevaa ystävääni menemällä aivan liian syvälle tilanteeseen mukaan; olen yrittänyt olla joku vitun arjen sankari, ja huomannut melko pian, mutta silti liian myöhään, että voimani eivät riitä pelastamaan ketään. Mikä sitten saakin ihmisen uskomaan, että tosi ystävyys vaatii totaalista heittäytymistä toisen ihmisen ongelmien selvittelyyn ja, että tosi ystävä ei jätä hetkeksikään? Todellisuudessa tällaisissa tilanteissa on vaarantunut niin oma perhe-elämä kuin ystävyyskin. Miksi sitä ei ymmärrä lähteä hakemaan apua ystävälle muualta, vaan yrittää esittää vapahtajaa? Tuoreimmassa tapauksessa koin tulleeni petetyksi suurten uhrausten jälkeen, ja nykyisin anteeksiantaminen ja yhteydenpito kyseisen henkilön kanssa on mahdotonta. Kun auttaa ystävää, tulee samalla avanneeksi jotakin itsestään - ja silloin on otollista tulla syvästi loukatuksi.
Silti en tule toimeen ilman ystävyyttä. Olen saanut niin paljon apua läheisiltä ihmisiltä omissa ongelmatilanteissa, että tuskin pystyn koskaan osoittamaan kiitollisuuttani kylliksi. Omista kokemuksistani johtuen tosin olen hakenut apua tarvittaessa muualtakin, alan ammattilaisilta, jotta ystävyyssuhteet eivät muodostuisi terapiasuhteiksi ja kuivuisi yksipuolisuuteen. Menetys olisi liian suuri.
Ystävyyden ihanuus ja kipu...
Menemättä sen enempää yksityiskohtiin kerron kahdesta tapauksesta, joissa olen todennäköisesti toiminut ystävyyden nimissä väärin, ja käteen on jäänyt vain totaalinen uupumus ja/tai katkeruus. Olen pariin otteeseen ryhtynyt auttamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevaa ystävääni menemällä aivan liian syvälle tilanteeseen mukaan; olen yrittänyt olla joku vitun arjen sankari, ja huomannut melko pian, mutta silti liian myöhään, että voimani eivät riitä pelastamaan ketään. Mikä sitten saakin ihmisen uskomaan, että tosi ystävyys vaatii totaalista heittäytymistä toisen ihmisen ongelmien selvittelyyn ja, että tosi ystävä ei jätä hetkeksikään? Todellisuudessa tällaisissa tilanteissa on vaarantunut niin oma perhe-elämä kuin ystävyyskin. Miksi sitä ei ymmärrä lähteä hakemaan apua ystävälle muualta, vaan yrittää esittää vapahtajaa? Tuoreimmassa tapauksessa koin tulleeni petetyksi suurten uhrausten jälkeen, ja nykyisin anteeksiantaminen ja yhteydenpito kyseisen henkilön kanssa on mahdotonta. Kun auttaa ystävää, tulee samalla avanneeksi jotakin itsestään - ja silloin on otollista tulla syvästi loukatuksi.
Silti en tule toimeen ilman ystävyyttä. Olen saanut niin paljon apua läheisiltä ihmisiltä omissa ongelmatilanteissa, että tuskin pystyn koskaan osoittamaan kiitollisuuttani kylliksi. Omista kokemuksistani johtuen tosin olen hakenut apua tarvittaessa muualtakin, alan ammattilaisilta, jotta ystävyyssuhteet eivät muodostuisi terapiasuhteiksi ja kuivuisi yksipuolisuuteen. Menetys olisi liian suuri.
Ystävyyden ihanuus ja kipu...