Jokainen itse päättäköön, onko tämä tarina sovelias omille silmille. Eli tästä eteenpäin luet vain omalla vastuullasi.
Työpäivä oli ollut aika tyypillinen. Suunnittelua, toteuttamista, kokeilua. Vastauksia kysymyksiin ja kysymyksiä vailla vastausta. Kahvia oli taas mennyt se normaali määrä, eli vähän liikaa. Kaipa sen juontia voisi yrittää rajoittaa heti, kun tämä tästä vähän rauhoittuu. Just niin. Heti tuossa keväällä, ehkä.
Kotona eteisessä takki naulakkoon, kengät naulakon alle ja avaimet omalle paikalleen lipaston päällä olevaan koriin. ”Hei muru!”, huikkasen. Vastaus kuuluu olohuoneesta, joten sinne vaan pusua antamaan ja saamaan. Normaalien päivän tapahtumien kertaamisen jälkeen muru vilkaisee minua jännä ilme silmissään ja toteaa, että haluaisi kokeilla jotain uutta.
Minulla ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, tuollaista ehdotusta kun ei kuule ihan joka päivä. Lyhyet ohjeet kuultuani käyn asiaan. Muutamassa minuutissa pääsen rytmiin kiinni ja huomaan, että tästä tulee raskasta ja hikistä, mutta myös ilmeisen palkitsevaa. Erilaisia otteita tulee kokeiltua kuin itsestään, aina vain parempaa etsien. Jotkut asennot tuntuvat erittäin hyviltä, toisista taas huomaa heti ettei niistä ole jatkuvaan käyttöön. Hartioita alkaa jo hieman kivistää.
Puolen tunnin jälkeen alan uumoilla, että tämä tulee kestämään paljon pidempään kuin luulinkaan. Minulle sopisi jo pieni huilitauko, mutta murun tahti ei osoita laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Perhana, pakkohan tässä on itsekin vain jatkaa. Vaikka muru onkin aika pieni, mahtuu kuoren alle melkoinen määrä energiaa. Ja se energia pitää purkaa milloin aerobic-salilla, milloin kotona erilaisin aktiviteetein. Tässä oli nyt yksi tapa lisää. Sitäpaitsi, minä suoraan sanottuna nautin näistä iltapäivän yhteisistä hetkistä. Silloinkin, kun emme tee mitään erityistä, ja tämä totta tosiaan on sitä "jotain erityistä".
Tunnin jälkeen olen ihan varma, että kohta tilttaan. Eihän tämä touhu enää ole ihmiselle tarkoitettua, ajattelin, mutta tajusin pitää mölyt mahassani. Jos homma jäisi kesken, saisin kuulla siitä vielä pitkään. Eikä sitä yksinkertaisesti voinut jättää tähän. Ei nyt, kun ilmeisesti muru oli itsekin pääsemässä tavoitteeseensa. Hammasta purren loppuun asti, näin se pitää! Muutama minuutti vielä, ei se kauempaa voi viedä. Olisi tyhmää luovuttaa nyt, koska sitten jäisi loppu näkemättä ja kokematta.
Ja loppuihan se, kahden tunnin jälkeen. Hiki valui ihoni joka sopukasta, enkä enää ollut varma, onko käsivarteni kiinni vartalossani. Selkää jomotti, ja jalat olivat maitohapolla. Muru näytti hänkin olevan melko uuvuksissa. Saipahan energiansa purettua. Toivottavasti esitykseni kelpasi. Kysyin, oliko suoritukseni ollut odotusten arvoinen. Valloittava hymy ja hellä suudelma riittivät vastaukseksi. Kyllä elämä sitten joskus on mannaa!
Niin. Kahden tunnin aikana siirsin kahta sohvaa, tietokonepöytää, kahta kirjahyllyä, kirjoituspöytää, televisiotasoa sekä noin kymmentä erisuuruista viherkasvia milloin minnekin päin huonetta. Sohvapöytä siirrettiin ensimmäiseksi huoneesta ulos, sen asettaminen sohvien eteen ei vaadi suunnittelua. Muru itse ei osallistunut siirtelyyn kuin satunnaisesti, hän keskittyi suunnitteluun. Lopputulos? Kaikki muu päätyi lopulta entisille paikoilleen, paitsi traakkipuu siirtyi suuremman sohvan vasemmalta puolelta oikealle puolelle.
Jos joku osaa selittää minulle uudelleenkalustamisen perimmäisen idean, niin kuuntelen/luen korvat/silmät höröllä.
Työpäivä oli ollut aika tyypillinen. Suunnittelua, toteuttamista, kokeilua. Vastauksia kysymyksiin ja kysymyksiä vailla vastausta. Kahvia oli taas mennyt se normaali määrä, eli vähän liikaa. Kaipa sen juontia voisi yrittää rajoittaa heti, kun tämä tästä vähän rauhoittuu. Just niin. Heti tuossa keväällä, ehkä.
Kotona eteisessä takki naulakkoon, kengät naulakon alle ja avaimet omalle paikalleen lipaston päällä olevaan koriin. ”Hei muru!”, huikkasen. Vastaus kuuluu olohuoneesta, joten sinne vaan pusua antamaan ja saamaan. Normaalien päivän tapahtumien kertaamisen jälkeen muru vilkaisee minua jännä ilme silmissään ja toteaa, että haluaisi kokeilla jotain uutta.
Minulla ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, tuollaista ehdotusta kun ei kuule ihan joka päivä. Lyhyet ohjeet kuultuani käyn asiaan. Muutamassa minuutissa pääsen rytmiin kiinni ja huomaan, että tästä tulee raskasta ja hikistä, mutta myös ilmeisen palkitsevaa. Erilaisia otteita tulee kokeiltua kuin itsestään, aina vain parempaa etsien. Jotkut asennot tuntuvat erittäin hyviltä, toisista taas huomaa heti ettei niistä ole jatkuvaan käyttöön. Hartioita alkaa jo hieman kivistää.
Puolen tunnin jälkeen alan uumoilla, että tämä tulee kestämään paljon pidempään kuin luulinkaan. Minulle sopisi jo pieni huilitauko, mutta murun tahti ei osoita laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Perhana, pakkohan tässä on itsekin vain jatkaa. Vaikka muru onkin aika pieni, mahtuu kuoren alle melkoinen määrä energiaa. Ja se energia pitää purkaa milloin aerobic-salilla, milloin kotona erilaisin aktiviteetein. Tässä oli nyt yksi tapa lisää. Sitäpaitsi, minä suoraan sanottuna nautin näistä iltapäivän yhteisistä hetkistä. Silloinkin, kun emme tee mitään erityistä, ja tämä totta tosiaan on sitä "jotain erityistä".
Tunnin jälkeen olen ihan varma, että kohta tilttaan. Eihän tämä touhu enää ole ihmiselle tarkoitettua, ajattelin, mutta tajusin pitää mölyt mahassani. Jos homma jäisi kesken, saisin kuulla siitä vielä pitkään. Eikä sitä yksinkertaisesti voinut jättää tähän. Ei nyt, kun ilmeisesti muru oli itsekin pääsemässä tavoitteeseensa. Hammasta purren loppuun asti, näin se pitää! Muutama minuutti vielä, ei se kauempaa voi viedä. Olisi tyhmää luovuttaa nyt, koska sitten jäisi loppu näkemättä ja kokematta.
Ja loppuihan se, kahden tunnin jälkeen. Hiki valui ihoni joka sopukasta, enkä enää ollut varma, onko käsivarteni kiinni vartalossani. Selkää jomotti, ja jalat olivat maitohapolla. Muru näytti hänkin olevan melko uuvuksissa. Saipahan energiansa purettua. Toivottavasti esitykseni kelpasi. Kysyin, oliko suoritukseni ollut odotusten arvoinen. Valloittava hymy ja hellä suudelma riittivät vastaukseksi. Kyllä elämä sitten joskus on mannaa!
Niin. Kahden tunnin aikana siirsin kahta sohvaa, tietokonepöytää, kahta kirjahyllyä, kirjoituspöytää, televisiotasoa sekä noin kymmentä erisuuruista viherkasvia milloin minnekin päin huonetta. Sohvapöytä siirrettiin ensimmäiseksi huoneesta ulos, sen asettaminen sohvien eteen ei vaadi suunnittelua. Muru itse ei osallistunut siirtelyyn kuin satunnaisesti, hän keskittyi suunnitteluun. Lopputulos? Kaikki muu päätyi lopulta entisille paikoilleen, paitsi traakkipuu siirtyi suuremman sohvan vasemmalta puolelta oikealle puolelle.
Jos joku osaa selittää minulle uudelleenkalustamisen perimmäisen idean, niin kuuntelen/luen korvat/silmät höröllä.