Pidän itseäni hyvinkin empaattisena ihmisenä, joskus jopa liiankin. Mulle ei tuota ongelmia asettautua toisen ihmisen paikalle ja katsoa asioita myös oman näkövinkkelini ulkopuolelta.
Muutama kuukausi sitten kuulin entisen koulukaverini, silloisen hyvän ystävän, sairastuneen syöpään. Vaikka elämä heittelikin meitä eri suuntiin, koin hyvin vahvasti ne samat tunteet, mitä koin tätä ystävääni kohtaan meidän ollessa hyvinkin läheisiä. Yksi ensimmäisiä fiiliksiäni saadessani kuulla hänen sairaudestaan oli: "sääli, että sain kuulla siitä vasta nyt". Olisin halunnut olla ystäväni rinnalla tai käytettävissä silloin, kun taistelu sairautta vastaan oli rankinta. Hänen tapauksessaan onneksi ystävät jaksoivat tukea, eikä tietääkseni kukaan kovasti säikähtänyt ja katkaissut välejä. Sitäkin kuulemma sattuu todella usein. Itselleni tällainen ajatusmaailma on todella kaukainen. Otin kuitenkin välittömästi tähän vanhaan ystävääni yhteyttä ja juttelimme sekä sairaudesta että kaikesta muustakin vuosien varrella tapahtuneesta. Puhelun lopuksi sanoin, että toivon hänen muistavan, ettei sellaista asiaa olekaan, jota ei voisi mulle kertoa. Vaikka keskellä yötä. Lisäsin vielä, että voi olla joskus vaikeaa purkaa tuntojaan niille kaikkein läheisimmille ihmisille, joten tarvittaessa olen käytettävissä. Minä kun en ole liian lähellä, eikä mua tarvitse suojella oman suruni keskellä. Vaikka toki ystäväni puolesta surinkin.
Olen yhden ainoan kerran kohdannut ihmisen, jonka tiedettiin olevan kuolemassa. Kummisetäni, johon en juurikaan ollut pitänyt yhteyttä, makasi sairaalassa jo täysin poissaolevana. Koska kyseessä oli äitini veli, pyysin äitiäni ilmoittamaan, kun tilanne menee niin huonoksi, että on jäähyväisten aika. Kun se hetki koitti, menin sairaalaan, pidin kummisetääni kädestä kiinni ja vain hymyilin lempeästi. Hän ei tunnistanut minua, eikä reagoinut puheeseen, mutta voisin vaikka vannoa, että hän näki hymyni. En tiedä, mitä hänen päässään tuolla hetkellä pyöri, tuskin mitään, mutta haluan uskoa, että hän aisti läsnäoloni. Toivon, että hän ymmärsi katseestani ja läsnäolostani, että minä todella välitin, vaikka emme yhteyttä juuri pitäneetkään. Kun kummisetäni sitten kuoli, olin tiiviissä yhteydessä hänen poikaansa, serkkuuni. Annoin käytännön vinkkejä asioiden hoidosta ja sanoin olevani käytettävissä, jos tarvitsee olkaa johon nojata. Yhteydenpitomme olikin tuolloin tiivistä, sittemmin taas vähäisempää, mutta uskon, että serkkuni tietää, että kävi elämässä miten tahansa, muhun voi ottaa yhteyttä.
Olen herkkä, mutten kuitenkaan yliherkkä. Olen käytännön ihminen ja yleensä ensireaktioiden joukossa on miettiä, miten käytännössä tulee toimia, jos jotain ikävää sattuu. Herkkyyteni näkyy siinä, että saatan tahtomattani ottaa turhan suurta roolia sellaisen ihmisen elämässä, jonka elämä on järkkynyt syystä tai toisesta. Tiedostan kuitenkin tämän ja olenkin pyytänyt erilaisissa "kriisitilanteissa" sanomaan suoraan, jos tekemiseni tai sanomiseni tuntuu liian tuppautuvalta. Se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Joskus on vain vaikea näyttää välittämistään niin kuin toinen ihminen sen haluaisi kokea.
Ystävieni ongelmat, surut ja murheet ovat myös omiani, vaikka en niihin pystyisi vaikuttamaankaan. Olen kuitenkin olemassa. Joskus voi tuntua siltä, että ei ole ketään kenelle voisi vaikkapa kiukutella. Mulle voi, koska mä osaan laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja jonkun tilanteen ollessa päällä, katsoa asian läpi sormieni. Siitä ei saa kuitenkaa tulla tapaa, koska en suostu kenenkään likasangoksi, mutta jos ystäväni kaipaa tällaista purkautumiskeinoa hädän hetkellä, suon sen hänelle. Enhän minä ole se, joka kärsii.
Sen verran on elämässä tullut surua ja murhetta koettua, että tiedän, kuinka paljon jo pelkkä kuunteleminen ja toisen ihmisen läsnäolo tuo helpotusta. Onneksi mullakin on elämässäni sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät asettumaan toisen ihmisen tilanteeseen, enkä juurikaan ole törmännyt vähätteleviin kommentteihin. Tällaisten ihmisten arvoa on vaikea mitata mitenkään, mutta uskon omien ystävieni tietävän heidän merkityksensä minulle.