Siis periaatteessa semmoinen järjestelmä jossa yksilö ei omista mitään, vaan suuryhtiöt omistaisivat kaiken?
Avaan tuota logiikkaa vähän enemmän.
Ajatellaan ensin autoa, se on minusta suht hyvä esimerkki. Kun autovalmistaja tekee auton, niin se tärkein tekijä on löytää tuolle automallille ostaja. Myyntihinnassa kuoletetaan kaikki: suunnittelukustannukset, infrastruktuurin kustannukset (tehdas, yms), raaka-ainekustannukset, valmistuskustannukset (ml. robottien käyttämä energia ja muut) ja niin edelleen. Automallia suunniteltaessa lähdetään siitä, että arvioidaan, kuinka monta kappaletta kyseistä mallia saadaan myytyä, ja sen pohjalta jyvitetään kiinteät kustannukset auton myyntihintaan.
Ongelma tässä mallissa on se, että (ilman lainsäädäntöä) valmistaja antaa autolleen lähinnä perävalotakuun. Kun se ajetaan ulos liikkeestä, raha on vaihtanut omistajaa eikä valmistajalla ole enää intressiä kyseistä autoyksilöä kohtaan. Ainoastaan eri maiden lainsäädäntö voi pakottaa valmistajaa vastaamaan tuotteestaan vähän pidemmälle, esim. lakisääteisenä takuuaikana. Mutta jokainen auton omistaja tietää, kuinka tuskallista on saada varaosia vanhempiin malleihin, sen jälkeen kun niitä ei enää saa tehtaalta. Takuuaika kun on lähinnä sitä varten, että jos tuotteessa on ollut valmistusvirhe, se korvataan: ei niin, että korvattaisiin luonnollista kulumista.
Toinen ongelma on se, että valmistajalla ei ole kovin suuria intressejä esimerkiksi kilometrikustannusten alentamiseen, koska ne maksaa kokonaan auton käyttäjä, joko yksityinen, ammattiautoilija tai leasing-firma. Valmistajaa ei kiinnosta myöskään se, että miten auton jälleenmyyntiarvo käyttäytyy eli se, paljonko autosta saa takaisin sitten, kun se pitää vaihtaa.
Jos auto pysyisi tehtaan riesana kehdosta hautaan, niin, että autosta tehdas saisi tuloja esim. per ajettu kilometri, niin yhtäkkiä autotehtaita alkaisi kummasti kiinnostaa sellaiset seikat kuin kulutus, korjaamistarve ja sen hinta, ja se, että mikä olisi omaisuuden jälleenmyyntiarvo: esimerkiksi siis se, että miten vanha auto kierrätetään uudeksi malliksi (koska muuten se joutuisi myymään pihallaan olevan romuauton romuttamolle about kilohinnalla).
Ajatellaan, että autosta maksettaisiin tehtaalle per ajettu kilometri. Tehdas vastaisi ihan kaikista käyttökuluista (pl. tietysti auton tahallinen vahingoittaminen). Silloin auton valmistushinta (jonka osasia lueteltiin edellä) jaettaisiin autolla ajetulle kilometrimäärälle - mitä enemmän kilometrejä autolla voi ajaa, sen pienemmäksi menee valmistuksen osuus kilometrikustannuksissa. Kun autotehdas maksaisi bensat ja sähköt, niin sille olisi edullista koettaa painaa nämä juoksevat kustannukset alas. Samoin sen pitäisi miettiä, että paljonko autoa pitää korjata elinkaaren aikana ja paljonko tästä tulee sille kustannuksia.
Autotehtaiden olisi pohdittava tarkkaan, että kauanko ne pitävät vanhempia malleja ajossa ja missä vaiheessa on parempi korvata malli uudella. Luulisin, että tehtailla olisi paljon isommat intressit pyrkiä siihen, että mallit ovat "upgreidattavissa" eli samat osat passaavat myös seuraavaan malliin. Näin ainakin sellaisissa osissa, jotka eivät kulu kovin nopeasti.
Todennäköisesti autoihin tulisi "hintaluokkia", jos haluaa aina ajaa uusimmilla malleilla, niin pitää maksaa enemmän, sitten mallin vanhetessa sitä liisataan ajettavaksi halvemmalla. Todennäköisesti siis autotehdas pyrkisi kuolettamaan valmistuskustannukset ensimmäisen 100-200,000 ajokilometrin aikana, mutta koettaisi pitää auton ajossa vielä pitkään sen jälkeen tuottamassa rahaa.
Toimiakseen tehtaiden välillä pitäisi tietysti olla kilpailua. Ilman kilpailua - esim. kartellit - autotehtailla ei olisi kovin suurta intressiä alkaa painamaan kilometrikustannuksia alaspäin.
Tällä hetkellä nämä kilometrikustannukset ml. kierrätyskustannukset sekä auton arvon alenema ovat auton käyttäjän harteilla. Sitä varten on kokonainen "teollisuudenala" (autolehtiä yms), jotka koettavat selvittää kuluttajalle, kuinka kalliiksi milläkin autolla ajaminen tulee. Valitettavasti ostohinta on silti useimmiten kuluttajalle kaikkein ratkaisevin tekijä auton valinnassa, ei sen kilometrikustannukset (joita kuluttajan on joka tapauksessa vaikea arvioida).
Se, mikä vaivaa autoteollisuutta, vaivaa myös montaa muuta teollisuudenalaa, esimerkiksi siis vaikkapa kodinkoneita ja vaateteollisuutta. Kodinkoneissa ei ehkä ole ihan mahdollista se, että valmistaja vastaisi myös niiden kuluttaman sähkön maksamisesta, mutta jos se jotenkin onnistuisi, niin se kyllä passaisi.
Vaateteollisuudelle olisi ihan oikein, että sen sijaan, että ne koettavat houkutella ihmiset ostamaan aina vain uusia vaatteita, ne joutuisivat huolehtimaan myös jo ostetuista vaatteista. Siinä vain vaara saattaa olla sellainen, että jos vaatteita aletaan kovasti kärräämään takaisin Kiinaan, niin siellä niitä poltetaan isoina rovioina. Mieluummin jotenkin niin, että vaate pysyisi kiertämässä niin kauan kun se on jotensakin käyttökelpoinen, vaikka sitten korjattuna, paikattuna ja parsittuna, ja sitten kun siitä ei ole enää siihen, niin sen saisi jotenkin takaisin langaksi ja siitä takaisin kankaaksi.
- - -
Mutta siis tällaisia ajatuksia tuossa oli taustalla. En ole toteutusta paljoa miettinyt, vaan ainoastaan juuri sitä, että niin kauan kun teollisuuden ykkösintressi on saada tekemänsä tuote myytyä, niin se ei paljoa välitä elinkaarikustannuksista. Jos teollisuus saadaan maksamaan tuotteen koko elinkaaren kustannukset, ne otetaan huomioon, mutta samalla sitten tuotteesta pitää tulla tehtaalle rahaa koko sen käyttöiän ajan.
