Carpe diem - Tartu hetkeen

[hörkkö]

Katsoin tässä viikonloppuna erään erityisen henkilön kanssa todella loistavan elokuvan, Rita Hayworth - Avain pakoon. Elokuvan jälkeen pienessä päässäni pyöri paljon kaikenlaista, olo oli todella harmoninen ja "valaistunut", jos sen noin nyt voi ilmaista. Tästä sain innoituksen avata todella kliseisen ketjun, joka kuulostaa niin tekopyhältä jne..
Niille jotka eivät ole ks. elokuvaa nähneet kerrottakoon, että elokuva seuraa syyttä elinkautisen saaneen miehen hetkiä ja elämää vankilassa, josta paistaa läpi kahlitsemisen tuntu ja hinku päästä vapaaksi elämään. Jokapäiväinen rutiini tappaa hiljaa...vuodet vierivät ja tuska kasvaa. Loppu jätetään kertomatta.

Elämme kaikki täällä kerran (nyt ei oteta uskonnollisia näkökohtia huomioon), kaikilla on oma pieni hetki elää, olla ja vaikuttaa. Pääajatus olisikin, että eläisi sen ajan niin paljon kuin pystyy ja nauttisi elämästä. Mutta, miksi näin ei silti ole? Osa ihmisitä "murskautuu hiljaa", kuten Yrjänä sen ilmaisi. Osa ihmisistä elää epätoivossa, yksin ja toivoo, että kuolema korjaisi pois. Sellaistako elämän kuuluisi olla? Sokrates opetti, että ihmisen tulisi pyrkiä elämään mahdollisimman hyvin ja onnellisesti. Hänen mukaansa kaikki ihmiset tietävät mikä on hyvä elämä ja mitä on onnellisuus, mutta kaikki eivät yksinkertaisesti osaa toteuttaa hyvää elämää. Se johtuu hänen mukaansa erinäisitä asioista, ihmisten luonteenpiirteistä ja ympäristön vaikutuksesta jne.

On hetkiä, jolloin on tuntunut, että päivä tai jopa viikko on mennyt täysin hukkaan. On ollut iltoja jolloin on itsekseen harmitellut asioiden tekemättä jättämistä, on aikoja jolloin elämä ei ole maistunut miltään, kaikki on ollut pelkkää rutiinia ja elämistä laput silmillä. Olenkin miettinyt paljon millainen olisi hyvä elämä, ja mitä voisin tehdä, jotta omastani tulisi mahdollisimman hyvä. En ole osannut omiin ajatuksiin tyhjentävästi vastata, ja Kaiken tämä kitkemiseksi olenkin miettinyt asiaa tältä kantilta: Entäpä, jos saisin lääkäriltä viikon elinaikaa? Mitä tekisin sen viikon? Viettäisinkö päivät koulussa, kävisinkö Jatkoajassa surffailemassa, nukkuisinko öisin 9 tuntia, katselisinko telkkaria, tuntisinko tylsyyttä...jne? Tuskin. Todennäköisesti olisin minulle tärkeiden ihmisten lähisyydessä, kertoisin kuinka paljon he merkitsevät minulle. Ennen kaikkea, tekisin jotain mitä en ole vielä tehnyt, siis toteuttaisin unelmani. Nauttisin, joka hetkestä täysin siemauksin, sillä päivä päivältä olisin lähenpänä kuolemaa. Mutta niinhän me kaikki olemme, toisilla niitä päiviä on vaan enemmän, toisilla vähemmän.

Hyvä elämä on vaikea käsite. Joskus hyvään elämään kuuluu rutiininomaisia hetkiä, kuten työnteko. Ja elämähän ei aina ole ruusuilla tanssimista. Tärkeää on kuitenkin, että voisimme useimmin kirjoittaa onnellisuusketjuun, kuin vitutusketjuun.

Meillä kaikilla on peiliin katsomisen paikka. Ajatelkaamme vaikka näin: Olenko elänyt niin hyvin, olenko tehnyt niin paljon, olenko saanut sanottua kaikki tärkeät asiat, jotta kuolinvuoteellani voisin tyytyväisenä ummistaa silmäni ja sanoa: "Minä elin ja tein kaiken minkä pitikin"?
Näin loppuksi haluan toivottaa kaikille hyvää ja onnellista (loppu) elämää. Tee jo huomenna se mitä olet aina haaveillut tai mitä et ole koskaan, jostain syystä tehnyt. Tartu hetkeen! Sillä ylihuomenna se voi olla jo liian myöhäistä.

EDIT. Nääh, taisi tulla liian syvällistä pohdiskelua...

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti hörkkö

Näin loppuksi haluan toivottaa kaikille hyvää ja onnellista (loppu) elämää. Tee jo huomenna se mitä olet aina haaveillut tai mitä et ole koskaan, jostain syystä tehnyt. Tartu hetkeen! Sillä ylihuomenna se voi olla jo liian myöhäistä.

Miksi vasta huomenna, miksei jo tänään..

Toisaalta, mikäli tekisin sen mikä nyt eniten mielessä pyörii ei kohdallani tulisi sitä ylihuomista.

Olisiko fiksua tarttua hetkeen... tuntuu siltä.

Toisaalta, olenko aina haaveillut sen tekemisestä mikä takaisi kohdallani sen ettei ylihuomista - tai huomista enää tulisi. En ole, mutta en enää jaksa haaveilla mistään muusta kuin siitä. Lopullisesta ratkaisusta... valitettavasti. Toivo paremmasta on sisälläni jo kuollut, tai vähintäänkin se keikkuu hyvin uhkaavasti haudan partaalla.

Onnellinen elämä... Mitä "onni" on? En tiedä enää mitä se on, se on jotain josta en osaa edes haaveilla. Elämä hymyilee minulle karvaisella perseellään, siinä on minulle onnea riittämiin.

Minä katsoin toissailtana Lee Tamahorin leffan "Kerran sotureita" - jälleen kerran. Loistavan raadollinen filmatisointi, karua kerrontaa. Sen katsottuani päässäni pyöri kysymys "Kuka antaisi minulle sen köyden".

Tunnustan. Ahdistava olo, ahdistavia aikoja elelen - olisi pitänyt pysyä poissa tästä ketjusta sillä ei minulla ole mitään annettavaa tälle keskustelulle.

vlad.

 

[fiftyeight]

Re: Re: Carpe diem - Tartu hetkeen

Viestin lähetti vlad
- - -

Tunnustan. Ahdistava olo, ahdistavia aikoja elelen - olisi pitänyt pysyä poissa tästä ketjusta sillä ei minulla ole mitään annettavaa tälle keskustelulle.

vlad.

Ensiksikin, kiitokset hörkölle hienosta kirjoituksesta. Näitä asioita jokainen joutuu joskus miettimään. Toiset ehkä kerran, useimmat useastikin.

Vladille sen verran, että kirjoituksesi ei ole turha, ei myöskään elämäsi. Kuten tiedät, ei kaikkien muidenkaan elämä ole ollut aina ruusuilla tanssimista (joka muuten varmasti sattuisi enkä ole masokisti). Olen nähnyt vierestä rakkaimpieni kuolevan. Olen nähnyt vierestä myös vieraiden ihmisten kuoleman, mm. Anssi Kelan isän. Ne koskettavat joka kerran, pysäyttää miettimään. Se, mitä ne kokemukset ovat minulle antaneet, on entistä suurempi elämäntahto.

Elämä kuljettaa. Eräs vanhan kaverini lempilausahduksia onkin, että elämä on kuin Dallasia (se tv-sarja, you see). Välillä mennään ylöspäin niin perkuleen lujaa, sitten innostutaan liikaa ja aletaan itse sähläämään ja lopulta sotketaan kaikki asiat niin maan perusteellisesti. Sitten syöksytäänkin alas pohjalle asti ja äkkiä. Mutta kun sinne on lopulta pysähdytty, niin eikun kiipeämään taas pikku hiljaa ylöspäin. Step by step. Pikku hiljaa päästään jo normaalin elämän syrjään kiinni. Hetken aikaa tuntuu että elämähän taas maistuu. Kunnes alkaa adrenaliini kohista ja mennäänkin taas ylös, liian kovaa vauhtia. Ja sama rumba uudestaan. Näin se vaan menee.

Pitää oppia nauttimaan hetkestä - carpe diem. Minulla se kesti pitkään, n. 40 vuotta. Ei pidä antaa periksi, vaan katsoa elämän kauniita puolia. Vaikkei niihin saisikaan koskea. Haaveet ovat ihmisen parhaita kavereita. Haaveet on luotu täytettäväksi. Sitten joskus. Tai joskus pitää antaa haaveiden olla haaveita, joskus kun käy niin että haaveen toteutuessa se paljastuu pettymykseksi. Etenkin ihmissuhteissa.

Me kaikki olemme pikku palasia elämän palapelissä. Jokaisella on oma paikkansa, vaikka emme ehkä heti sitä ole löytäneet. Ei pidä hukata omaa palaansa, silloin iso palapeli ei tule koskaan valmiiksi.

Äh, ruoanlaittoon, hus...

 

[Paitselo]

Re: Re: Carpe diem - Tartu hetkeen

Viestin lähetti vlad






Onnellinen elämä... Mitä "onni" on?

Vlad, olen samoilla linjoilla nimim. fiftyeightin kanssa. Olen myös elänyt yli 40-vuotta elämääni enempi tai vähempi asenteella SSDD - Same Shit Different Day, kunnes viime vuoden keväänä syöpään sairastuttuani koko touhu jotenkin kirkastui. Varsinkin sen jälkeen, kun hoitoruljanssin tuloksena oli syövästä putsattu mies - väsynyt mutta todella onnellinen. Tuntuu jotenkin sellaiselta, että on tämän uuden elämän "jatkoajan" myötä saanut uutta puhtia maailmankatsomukseensa. Moni aina ennen niin itsestään selvältä tuntunut asia tuntuu nyt suorastaan ihmeelliseltä. Kuten esimerkiksi herääminen aamulla.
Kysyit että mitä "onni" on? Minun kohdallani se voi olla todella noinkin yksinkertainen asia... aamulla herääminen, pakkaslumihiutaleiden majesteetillinen tanssinäytös ulkona tai vaikkapa tuntemattoman vastaantulijan hymy kadun vilinässä - voi tietysti olla niinkin, että se vastaantulija naureskelee minun poninhännälleni, mutta mitäs siitä - jos näin on, niin olen tehnyt jonkun tuntemattomankin hieman onnellisemmaksi, edes hetkiseksi...

 

[Ted Raikas]

Itse olen ehkäpä sen verran nuori vielä että en voi oikein elämän todellisista vaikeuksista mennä puhumaan, ainakaan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Eipä nyt niin etteikö vaikeita hetkiä olisi jo tähän aikaväliin sattunut ja itsetuhoiset vääjäämättömät ajatukset tulvineet jatkuvalla syötöllä tähänkin mieleen. Kaiketi sellaiset ovat lohduttaneet omalla kierolla tavallaan ja kertoneet että: "jos kaikki menee todella pieleen, niin on ainakin yksi pakoreitti joka lopettaa kaiken sen epäonnistumisen kierteen."

Totta puhuen tuo on pelottava ajatus ja surullinenkin. Jos malttaa mielensä ja antaa sen vääjäämättömyyden tunteen mennä ohi, sitä huomaa miten väärin tuo on sitä kaikkea ainutlaatuisuutta kohtaan joka meille on annettu. Puhun siis elämästä, joka mielestäni meille annetaan vain kerran (en usko uudelleensyntymään persoonakohtaisella tasolla), joten miksi hukata se hieno tilaisuus aistia ja kokea täällä asioita niin kauan kuin mahdollista. Kurjatkin asiat kuuluu elämään, se on totuus kun niitä ei voi välttää, eikä varmaan tulekaan voida. Eläessään tulee osata olla sopivasti masokisti. Paljon jää oppimatta ja tajuamatta jos ei käy läpi raskaita juttuja. Olen oikeastaan vakuuttunut että suurimmat taiteilijat ja ajattelijat tulevat niistä jotka käyvät läpi suuret kiirastulet elämänsä varrella. Pumpulissa ei kehity, kivikko on parempi opettaja. Tuo pitäisi yrittää jokaisen muistaa, vaikka vastenmielistä olisikin.

Itsestäni tuntuu että olen hukannut viikkoja, kuukausia ja jopa vuosia tekemättä mitään hyödyllistä ja kehittävää. Usein kun ajattelee sitä niin masentuu ja miettii että mihin kaikkeen opettavaiseen sen ajan olisi voinut käyttää jos olisi hieman enemmän ollut uskallusta. Menneeseen ei kuitenkaan saisi liikaa takertua, vaan pitäisi ottaa opiksi virheistä ja käyttää se aika mikä on jäljellä. Itse olen sellainen kantapään kautta ihminen, eli toistan virheen kerran kaksi ja sitten kolmas kertaa toden sanoo, joskus vasta ehkä neljäs.

Olen ottanut eräänlaiseksi motoksi tälläisen lauselman: "Niin kauan kun oivallan uusia asioita, minulla on toivoa."

 

[Dougie KillMore]

Eihän tossa ketjunavauksessa suinkaan ollut mitään kliseistä, vielä vähemmän tekopyhyyttä....piristävää nähdä välillä ketjuja joihin jaksaa jotenkin osallistuakin, vastakohtana "Paljonks rautaa nousee?" tai "Onks täällä muita sotapeliaddikteja?"-ketjuille.....

Joka tapauksessa, olen huomannut että moniin noihin sananlaskuihin ja lentäviin lauseisiin, niin kuluneita kuin ne ovatkin, kätkeytyy hyvin tärkeitä ajatuksia jotka usein unohtuvat jokapäiväisessä elämässä vaikka sinänsä ihminen ne allekirjoittaisikin. Tämän vuoksi ne puolustavat paikkaansa ja on hyvä, että ne pyörivät keskuudessamme, saaden toivon mukaan mahdollisimman monen miettimään elämänsä prioriteetteja.

Itse ainakin neuvoisin ihmisiä ottamaan riskejä elämässä. Ja kokeilemaan paljon erilaisia asioita, ei koskaan voi tietää millaisiin asioihin/ihmisiin tutustuu, mitä upeita asioita löytää kun poikkeaa tallatulta polulta.

Muistakaa, että tekemättömiä asioita yleensä katuu enemmän kuin tehtyjä.

 

[V-man]

Yksi asia jota kuulee ihmisten hokevan on "Olisi mukava reissata vähän maailmaa... Vielä minä joskus... Reilaaminen olisi hauskaa..." ym. vastaavaa. Perheelliset ja töissä tiukasti kiinni olevat ihmiset ovat asia erikseen, mutta nyt puhun ihmisistä joilla ei ole mitään sidoksia mihinkään suuntaan.

Itse olen hokenut nuita samoja mantroja jo vuosia ja suunnitellut milloin minnekkin lähtemistä, mutta en ole viitsinyt pitää välivuotta opiskeluista. Viime kesänä kyllästyin totaalisesti omaan saamattomuuteni ja aloin suunnitella pitempää matkaa. Kahden viikon päästä meikämandoliino lentää Malesiaan ja sieltä edelleen Australiaan, jossa olisi tarkoitus hengailla vapulle asti. Mitä ponnisteluja/uhrauksia tämä loppujen lopuksi edellytti:

1. Jätän väliin kevätlukukauden opiskelut (Big Deal)
2. Olen ollut nyt 2kk "joulutöissä"
3. Laitoin kämpän pois ja roudasin tavarat porukoiden nurkkiin kevään ajaksi.

Vuosikausia suunnittelemani reissu siis toteutuu kun vaan päätin, että se toteutuu. Jos en lähtisi nyt, niin huomaisin muutaman vuoden päästä tekeväni lopputyötä jollekkin firmalle ja siinä vaiheessa pitää pedata jo itselle vakituista työpaikkaa, joten reissaaminen valmistumisen jälkeen ei ole välttämättä mahdollista. Toinen mahdollinen "jarru" on tietysti seurusteleminen. Nyt kun on sinkku niin on hyvä lähteä. Ei seurusteleminenkaan tietenkään mikään ehdoton este ole, mutta usein se on se asia joka sitoo ihmisen tiettyyn maahan tai jopa tietylle paikkakunnalle. Mitään isoja velkojakaan minulla ei ole eikä ylipäätään mitään syitä eikä tekosyitä. Siispä arrive derci ja täältä tullaan helteet!

ps. Ainut asia joka jää reissun takia harmittavasti näkemättä on Kärppien kultajuhlat. Onneksi on Nettimega ;)

 

[Gagne]

Tänään on se eilinen, josta huomenna voit olla ylpeä.

Sain tuollaisen pienen pienen taulun lahjaksi eräältä vaikutuspiirissäni olleelta ihmiseltä.

Ensin ajattelin, että perkele. Kolme vuotta on tuotakin katsellut, kädestä pitäen luotsannut ja sen sotkuja siivoillut. Ja ei viskipulloa?

Laitoin kuitenkin tuon taulusen vessaan, sinne kakkalistojen ja korkkareiden mekkaan. Joka kerta k*sella käydessäni tuo taulu osuu silmääni.

Ennen taulua esim. opiskelu/ mikään ns. "järkevä" ei liiemmin motivoinut. Kävin koulutustani vastaavissa töissä, ja kysyttäessä valmistumisesta vastasin: "Hei. Mä saan aina töitä."

Pikku hiljaa tuon mantran vaikutus on kuitenkin alkanut näkyä. Kahden vuoden aikana esim. opintoviikkoja oli kertynyt tasan 0. Taulun saapumisen jälkeen niitä on tullut gradun ynnä muun verran niin paljon, että voin ilokseni ilmoittaa sukulaisille olevani yliopiston rehtorin nimikirjoituksella varustettua paperia vaille maisteri.

Ihmisen mieli on outo. Kun sille toistaa tarpeeksi kauan jotain, tuo mieli ottaa viestin vastaan. Varsinkin jos tahtoa viestin vastaanottamiselle löytyy edes hitunen. Ja tässä se ongelmista suurin onkin. Rekan alle menemiset/ juna-aikataulujen kyttäilyt tulevat silloin mieleen, jos ihminen viettää aikaa henkisesti/fyysisesti yksin. Ajatukset rupeavat kiertämään kehää.

Eli vlad. Ulos ihmisten pariin, vaikka ne olisivatkin sitten kuinka puupäisiä tahansa.

 

[tant gredulin]

Re: Tänään on se eilinen, josta huomenna voit olla ylpeä.

Viestin lähetti Gagne
Ihmisen mieli on outo. Kun sille toistaa tarpeeksi kauan jotain, tuo mieli ottaa viestin vastaan. Varsinkin jos tahtoa viestin vastaanottamiselle löytyy edes hitunen.

Allekirjoitan kaiken. Ajattelumalli on muutettavissa, tosin se vaatii vähän vaivannäköä, jota nykyihminen ei aina 'mullehetikaikkinyt' -mielentilassaan jaksa. Kannattaa jaksaa, kannattaa muuttua, kannattaa miettiä. Kannattaa ajatella sanojen ja lauseiden todellista merkitystä ja viedä siitä syntyvää ajatusketjua eteenpäin - elämä näyttää hetken päästä aivan uuden näkökulman.

Jos muuttuminen ja hetkeen tarttuminen tuntuu vaikealta, voi olla hyvä miettiä 'mitä tässä on menetettävää'. Oman itsensä tunteminen ja sen tiedon hyödyntäminen on tärkeää: Toimitko positiivisella vai negatiivisella energialla? Sen tiedon jälkeen itsensä manipuloiminenkin on mahdollista :)

Edit: Ps. Carpe Diem -elämäntyylin vastakohtana voidaan pitää 'sitku'-elämää. 'Sitku' mulla on auto, 'sitku' mulla on kesäloma... jne ad infinitum. Jatkuvassa odotuksessa elämä valuu käsistä jälkiä jättämättä.

 

[jta]

No jopas osui kohdalleen.

Olen tässä viimeisen puolen vuoden - vuoden aikana tietoisesti koettanut elää carpe diem hengessä ja todellakin tarttua elämän eteeni tuomiin mahdollisuuksiin.

Entisestä sulkeutuneesta jurottajasta on tullut harjoituksen kautta iloinen ja avoin ihminen, jonka seurassa tuntuvat viihtyvän lähes tulkoon kaikki. Jotkut jopa paremmin kuin luulinkaan, sillä elämässäni on nyt ihminen, josta on kovaa vauhtia muodostumassa paljon enemmän kuin ystävä.

Elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta. Entisen päivästä toiseen laahustamisen sijaan odotan tätä nykyä jokaista uutta päivää, sillä näen sen tilaisuutena oppia uutta, tavata uusia ihmisiä ja olla onnellinen elämässäni jo olevien rakkaiden ihmisten kanssa.

Elämä on lyhyt. Sitä ei todellakaan kannata tuhlata.

 

[Sistis]

Hetkeen tarttuminen. Mitä se on?

Itse olen analysoinut aina silloin tällöin elämääni ja koettanut selvittää, mikä on sen tarkoitus ja mikä ylipäätään on asenteeni sitä kohtaan.

Oma elämäni on näennäisesti helvetin hyvällä tolalla. Kaveripiiri on laaja. Opinnot ovat hyvällä mallilla ja menestys on ollut kohtalainen. Lisäksi on oman alan työpaikka, jossa minut tunnutaan haluavan pitää vaikka väkisinkin. On harrastuksia. On luottamusta erilaisien luottamustoimien kautta.

Mutta mutta... Siltikin elämästä tuntuu puuttuvan jokin kipinä. Tuntuu siltä, että päivät menevät liian samanlaisina. Herää, mene koululle, käy työpaikalla, istu luennolla, istu kahviossa, puhu kavereiden kanssa paskaa, tule kotiin, tee ruokaa, katso telkkaria, mene nukkumaan... Kaikki tuntuu toisinaan maistuvan puulta. Ehkä tämä on sitä vanhenemisen tuomaa ikäkriisiä. Ehkä tämä on vain kaamosmasennusta. Mene ja tiedä.

Oikeastaan joskus tuntuu siltä, että olen vain yksi koneisto tässä isossa oravanpyörässä. Välillä mietin, merkitsenkö kenellekään mitään persoonana, vai olenko ihmisille vain koneisto, joka auttaa heitä silloin kun he tarvitsevat apua. Oikeastaan hävettää tuntea tällaisia ajatuksia, kun juuri äskettäinkin sain syntymäpäivänäni mukavan persoonallisia lahjoja ystäväpiirini henkilöiltä... mutta siltikin sitä joskus vaan ajattelee niin. Varsinkin yksinäisinä, stressin täyttäminä arki-iltoina, kun rankan päivän päätteeksi tulee viettämään iltaa väsyneenä opiskelijasoluunsa.

Aina silloin tällöin, kun kuulee huonoja uutisia, silmät yleensä aukeavat ja tajuan, miten onnellisessa asemassa sentään olen. On oikeastaan täysin omaa syytäni, että en osaa aina arvostaa elämääni, sillä se on kuitenkin päällisin puolin ihan kunnossa. Pitäisi vaan keksiä taas joitain tavoitteita, joiden vuoksi ponnistella.

 

[Snakster]

Onpa hienoja kirjoituksia tässä ketjussa.

Itse olen myös koittanut elää sillä tavalla, että hirveästi ei jäisi jossiteltavaa. Jos johonkin asiaan tulee mahdollisuus tarttua, siihen tartutaan. Samoin, jos joku mielenkiintoinen asia juolahtaa mieleen, se on pakko toteuttaa.

Ehkä suurin yksittäinen hetkeen tai tilaisuuteen tarttuminen tapahtui itselleni vuonna -99, jolloin opinnot eivät edenneet, olin jämähtänyt paskaduuniin, vakituista suhdetta tuntui olevan mahdoton muodostaa ja viikonloput menivät erilaisissa juottoloissa. Kaiken tämän keskelle jostain juolahti mieleen ajatus Etelä-Amerikkaan lähtemisestä vähän pidemmäksikin aikaa. En todellakaan osaa sanoa mistä ajatus tuli, sillä mitään kytköksiä en ko. maanosaan omannut, enkä osannut edes kieltä. Kun ajatus oli päähän pälkähtänyt ei sitä enää voinut perua, ja tuota pikaa löysinkin itseni Boliviasta asumasta ja töitä paiskimasta.

Tuon lähtöpäätöksen jälkeen kaikki on sitten mennyt jotenkin nappiin. Opinnot sain loppuun pikavauhtia heit palattuani, vaimo löytyi samalta reissulta ja muutenkin tapahtui varmaan aika paljon monenlaista kasvua.

Niinpä ollen olen sitä mieltä, että kynttiläänsä ei todellakaan kannata pitää vakan alla. Jos mieleen tulee pahaenteinen ajatuksen aloitus: "entä jos...", niin ei kun tulta päin. Sanoohan vanha sanontakin, että parempi katua tehtyä kuin tekemättä jätettyä.

 

[Dougie KillMore]

Viestin lähetti jta
Elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta. Entisen päivästä toiseen laahustamisen sijaan odotan tätä nykyä jokaista uutta päivää, sillä näen sen tilaisuutena oppia uutta, tavata uusia ihmisiä ja olla onnellinen elämässäni jo olevien rakkaiden ihmisten kanssa.

Elämä on lyhyt. Sitä ei todellakaan kannata tuhlata.

Hienoa kuulla. Oletko muuten samaa mieltä siitä, että aika tuntuu kuluvan nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee. Jotenkin se tuntuu järjenvastaiselta, sen pitäisi olla toisinpäin koska jokaisen uuden vuoden vaikutus kokonaisikään on aina vain vähäisempi....mutta noin se vain tuntuu olevan. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että aika on aika ja sillä selvä, se on muuttumaton ja kaikille sama....nykyään en pidä juuri mitään enää varmana, tämä on myös heijastumaa siitä että kannatan Kerhoa ja kuka tahansa tietää, että kolmen-neljän maalin johto ei varmoja pisteitä takaa :).

Aika jännää muuten, miten tavallaan on positiivisempaa nähdä painajaisia kuin unia, missä kaikki villeimmätkin unelmat käyvät toteen....osaa heti arvostaa enemmän neljän raajan omistamista ja paikallaan olevaa päänuppia kun ei joutunutkaan vampyyri-ihmissusileijonan suihin :)

Punaista lankaa tästä viestistä ei taida löytää etsimälläkään, mutta kuitenkin.....Amamos la vida!!

 

[Pärde]

Minä menen iästäni huolimatta Predan linjoille.

Itselläni on omassa "menneisyydessäni" (lainaukset siksi, että omasta mielestäni on hassua puhua menneisyydestä parikymppisenä) eräs tapahtuma, joka on jättänyt vahvan jälkensä kaikkeen elämässäni. Miltei jokainen pienikin yksityiskohta on liittyneenä siihen. Voisi sanoa, että se määrittää elämääni tiettyyn pisteeseen saakka.

Aihioon liittyen tämä tapahtuma on vaikuttanut myös elämänfilosofiaani. Itse arvostan ehkä kokemisen astetta enemmän kuin määrää. Nyt niille Predan linjoille, joskus elämä vain tuntuu pysäyttävän minut. Esim. talvinen tähtitaivas tuntuu minut aina pysäyttävän. Ukkosmyrskyt samoin.

Monet ihmiset tuntuvat olevan nykyään "raadan nyt, saan palkinnon joskus myöhemmin" -tyyppisiä (vrt. dokaaminen työviikon päätteeksi), mutta itse yritän pitää jokaisen päivän 'mukavana'. Tämä ei vaadi mitään mieltä räjäyttävää, esim. hyvä gourmet-ateria on joskus nautinto ja hyvä kokemus.

Toki aina on vaikeita aikoja - joskus todella vaikeitakin - mutta jollain niistä aina repii itsensä kuiville. Ehkä se on sitä 58:n mainitsemaa 'elämänhalua', mene ja tiedä. Koska loppujen lopuksi olen mieluummin elossa kuin kuollut. Maanantaina sen huomasi selviten, kun juhlistin elossa oloni 14:ttä vuosipäivää.

On toki minullakin asioita, joita haluan tehdä, paikkoja joita haluan nähdä jne. Tosin onhan tässä aikaakin....

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Predator
Vlad, olen samoilla linjoilla nimim. fiftyeightin kanssa. Olen myös elänyt yli 40-vuotta elämääni enempi tai vähempi asenteella SSDD - Same Shit, Different Day, kunnes viime vuoden keväänä syöpään sairastuttuani koko touhu jotenkin kirkastui. Varsinkin sen jälkeen, kun hoitoruljanssin tuloksena oli syövästä putsattu mies - väsynyt mutta todella onnellinen.

Niin... ehkäpä minullakin on vielä edessä se päivä jolloin voin sanoa olevani terve, jolloin olen parantunut "sairaudestani". Siiheksi tämä elämä tuntuu olevan melkoista tervanjuontia, päivä kerrallaan tässä on koetettava taistella - vaikka tuo narun etsiminen käsiin - kaulaan onkin käynyt mielessä kerran jos toisenkin. Kohdallani tätä rumbaa on jo jatkunut eriasteisena vuosia joten ei ihme, että maailma alkaa näyttää silmissäni tavattoman mustalta, mikäs siinä, musta on kaunista. Liika on kuitenkin liikaa..

Olen oppinut, että niin kauan kuin on elämää on toivoa. Toivoa sopii, että tämä pitää paikkansa.

Toivo, häivähdys siitä pidättelee minut tälläkin hetkellä täällä teidän kiusananne. Ehkäpä huominen on jo aurinkoisempi päivä, tämä oli eilista parempi.

vlad.

 

[fiftyeight]

Viestin lähetti vlad
- - -
Toivo, häivähdys siitä pidättelee minut tälläkin hetkellä täällä teidän kiusananne. Ehkäpä huominen on jo aurinkoisempi päivä, tämä oli eilista parempi.

vlad.

Huominen on parempi, jos itse niin tahdot.

Kyllä tässä aika ajoin on itse kutakin päähän pätkitty ja raakalla kädellä, mutta aina se auringonsäde sieltä jostain vaan sitten lopulta löytyy. Juuri silloin kun tuntuu ettei sitä enää ole olemassakaan.

Kuten joku jo mainitsikin, ihmisellä pitää olla kipinä elämiseen. Se, mistä sen välillä kadoksissa olevan kipinän löytää, onkin vaikeampaa. Muttei mahdotonta. Useimmiten käykin niin, että se kipinä tulee vastaan ja sitä ei edes itse heti huomaa. Lopulta se on kytenyt jo jonnin aikaa sisällä, ja vasta sitten sen hiffaa. Samoin kuin auringon säteen. Vaikka se paistaisi, niin aina sitä ei huomaa.

 

[Paitselo]

Viestin lähetti fiftyeight
Samoin kuin auringon säteen. Vaikka se paistaisi, niin aina sitä ei huomaa.

Nimenomaan. Periaatteessahan aurinko paistaa aina jossakin päin maailmaa. Mustien ja läpitunkemattomien pilvien peittäessä taivaankannen aurinko paistaa kuitenkin siellä pilvien yläpuolella koko ajan - tänne meidän maan matoisten reppahousujen niskaan myrskypilvet suoltavat loskaa ja paskaa, mutta AINA ennenpitkää pilviharso väistyy ja tarvitaankin taas aurinkolaseja.
Pian taas keväiset hanget loistavat auringossa, banaanikotkat ilmestyvät puiden oksille tuomaan kevään ja uuden elämän sanomaa, koiranpaska haisee puistoissa paljastuessaan sulavan lumen alta ja kaupunkien katukuvaan ilmestyvät lyhyemmät hameet ja pitemmät tuopit. Eipä aikaakaan kun pää on täynnä räkää heinänuhan takia, kesälomalla sataa koko ajan ja kahden kuukauden hellejakso alkaa loman jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä. That´s life. Ja kun sitä tarkemmin miettii, niin enpä tätä pois antaisi. En sitten millään.

 

[Gagne]

Viestin lähetti Predator
kahden kuukauden hellejakso alkaa loman jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä. That´s life. Ja kun sitä tarkemmin miettii, niin enpä tätä pois antaisi. En sitten millään.

Tuohan on vain ammatinvalintakysymys... ;)

"Kyllä maailman tahko laahas, se täytyy tunnustaa. Mutta kyllä siinä kului tahkokin." -Pari forssalaista-

Pieni johtopäätös: tee miellyttäviä asioita, joista tiedät, että ne jäävät jälkeesi. Mm. lapset. Niiden tekeminenhän on niin vaativa prosessi, että ennen ensimmäistäkään osumaa pitää varmistaa runsaan harjoittelun kautta lopullisen toteutuksen taso.

Eli: "Lemmiskele aina kun voit. Se tekee hyvää." - Kurt Vonnegut

"Kyllä se taas tästä." - Gagne

 

[fiftyeight]

Viestin lähetti Predator
Nimenomaan. Periaatteessahan aurinko paistaa aina jossakin päin maailmaa.
- - -

Nimenomaan. Itse olin kirjoittavinani jotain hienoa abstraktilla ja henkisellä tasolla mutta toimiihan se noinkin, parahin Preda.

Taidanpa siis jättää nämä maailmaa parantavat henkevyydet niille, jotka sen paremmin osaavat. Taas lyötyä lyötiin...

Ps. Prkl kun se aurinko paistaa joka kerran kun kaunis nainen hymyilee.... nimim. Olenko perverssi?

 

[Paitselo]

Viestin lähetti fiftyeight


Taidanpa siis jättää nämä maailmaa parantavat henkevyydet niille, jotka sen paremmin osaavat. Taas lyötyä lyötiin...

Ps. Prkl kun se aurinko paistaa joka kerran kun kaunis nainen hymyilee.... nimim. Olenko perverssi?

Dear 58. Ei ollut mitenkään tarkoitus lyödä lyötyä. Laajensin vain sen sinun abstraktin suulberijuttusi käsittämään meteorologisia ilmiöitä noin niinkuin yleisesti käytännön ja sateessa kastuneen takatukan tasolla.

Etkä ole perverssi. Kauniin naisen hymy saa todella auringon paistamaan, vaikka oman naaman edessä lautasella olisi kylmää maksalaatikkoa. Kun vajaan kahden kuukauden päästä pääsen näkemään melko läheltä livenä Shania Twainin hymyn, niin voipi olla että aurinko jää siinä tilanteessa toiseksi. Elämässä pitää olla kaiken tasaisen ja ainakin näennäisesti harmaan puurtamisen lisäksi hohdokkaita välietappeja - kun on yhden saavuttanut, voi kehittää sitten taas uuden tavoitteen jne.

 

[fiftyeight]

Viestin lähetti Predator
- - -
Etkä ole perverssi. Kauniin naisen hymy saa todella auringon paistamaan, ....
- - -

Kiitos, Preda, vanha ponnari. Pelastit iltani. En olekaan pervo, vaikka et ole sitä vaimoltani kysynyt.

Mutta asiaan. Mikähän kumma siinä on, että silloin joskus ennen ei sitä huomannut maailman kauneutta? Ihan yhtä kiire oli silloin kuin nytkin, mutta elämässä on nykyisin sellaista harmoniaa ettei kiire häiritse? Kauneus maailmassa lumoaa, sitä huomaa eri tavalla kaikki kauniit asiat, detaljit.... vaikka stana joutui jo prillitkin hankkimaan että näkee illalla lukea.

 

[Rööri]

Onnimannista omena

Pojat painiskelevat näemmä täällä perimmäisten kysymysten äärellä. Liekkö pääsevät edes vyöryttämään?

Onnela on lipsahtanut otteesta, taikka muuten vaan hakusessa? Löytyneekö koskaan se ikuinen auvo – paitsi Predalle, joka ”onnen” ammentaa aamuisista heräämisistä – pervoa. Kadehdittavaa toki sinänsä, jos kaveri heittää herätyskellolle volttia sekopäisenä riemusta. Itse jatkaisin mielummin uniani. Olen iltaihmisiä, enkä näin ollen voi tuta tuota pakahduttavaa ilon tunnetta, mutta sinulle se kaikin mokomin suotakoon. Ja samaan aikaan toisaalla Vlad saippuoi hamppuköyttä silkkaa synkkyyttään. Pitäisikö teitä oikeasti ymmärtää?

No mitä se tavoiteltu ”onni”, taikka kelpo elämä sitten on? Onko se jokin pysyvä, seesteisen autereinen tila, jonne kelpaisi elon purtensa luovia? Tulisiko tuossa tosiaan tarttua hetkeen hetken perästä kuin Tartzan liaaneihinsa, kiitäessään yllä maihin jämähtäneen rahvaan? Pitääkö parantua pakottavista pukamista, jotta voisi ammentaa "onnea" terveen perseen pyyhkimisestä? Älkää uskoko, en minäkään.

Onnen hetket ovat lyhyitä. Selkeitä rytmihäiriön omaisia piikkejä elämän sydänkäyrässä. Ei "onni" tunnu miltään ilman vastakohtia. Rakastelu on makeinta muhevan riidan päätteeksi. Kesäviikonlopun aamuja mökillä ei voita mikään raskaan työviikon jälkeen. Armottoman vitutuksen purkaa parhaiten mieletön hurjastelu moottorikelkalla. Jatkuva ”onni” olisi pelkkää puuduttavaa pohjalaista tasamaata ilman arjen tervehdyttäviä vastamäkiä. Soon pojat Elämää! Nauttikaa siitä ihan ilman hetkien perässä hillumista.


”Carpe daisari – Tartu tissiin” (Rööri)

 

[Rööri]

Viestin lähetti fiftyeight

Mutta asiaan. Mikähän kumma siinä on, että silloin joskus ennen ei sitä huomannut maailman kauneutta? Ihan yhtä kiire oli silloin kuin nytkin, mutta elämässä on nykyisin sellaista harmoniaa ettei kiire häiritse? Kauneus maailmassa lumoaa, sitä huomaa eri tavalla kaikki kauniit asiat, detaljit.... vaikka stana joutui jo prillitkin hankkimaan että näkee illalla lukea.

Noh, saatan nyt kuulostaa omahyväiseltä, mutta luulen, että silmäsi kaiken alleen hautaavalle kauneudelle on avannut virikkeellinen erätaukoseura kotiotteluissamme. Tai sitten alkaa jo ikä painaa?

 

[Sparrow]

Viestin lähetti fiftyeight
Huominen on parempi, jos itse niin tahdot.

Pitää pitkälti paikkansa, mutta ei todellakaan ole käytännössä niin helppo asia. Tämän minulle viimeistään kirkasti rakkaan puolisoni vaikea elämänvaihe, joka osittain jatkuu vieläkin. Hän kärsi masennuksesta ja paniikkihäiriöistä ja minä idiootti olin mennä siihen leikkiin mukaan. Parina iltana masennuin itsekin aivan täysin hänen purkaessa tuntojaan minulle ja arvatkaapa huviksenne, paransiko minun masentumiseni hänen mielialaansa? Sitten yhtäkkiä päässäni jokin nitkahti ja tuntui, kuin olisin kasvanut henkisesti samassa hetkessä ainakin viisi metriä (öhh).

Olin toki aiemminkin oivaltanut jossain määrin, että parhaiten tuen puolisoani olemalla "normaali" ja hymyilemällä hänelle kuten aiemminkin. Mutta tuon lopullisen oivalluksen saatuani pystyin oikeasti elämään niin, että tuin häntä olemalla iloinen ja energinen. Tämä muutos toki vaati veronsa, sillä viikon kuluttua perjantaina olin henkisesti aivan loppu. Masennuksesta ei ollut kyse, mutta nuo ponnistelut veivät hetkellisesti mehut.

Mitenkö tästä kaikesta päästään lähemmäs ketjun aihetta? No siten, että jaksaminen ja toisen tukeminen vaikeina hetkinä vaatii mielestäni hetkeen tarttumista. Jokaisesta pienestä iloisesta asiasta pitäisi ottaa kaikki irti ja jokaiseen saamaasi hymyyn pitäisi vastata hymyllä. Nämä siis vain esimerkkejä siitä, miten hetkeen voi tarttua. Minä ammennan päivittäin hyvää oloa nimenomaan mm. ihmisten hymyistä ja ystävällisestä käytöksestä. Lisäksi elän oikeasti mahdollisimman tarkasti periaatteideni mukaisesti.

Periaatteisiini kuuluu mm. toisten huomioon ottaminen mahdollisimman usein. Tämä kärjistyi muutama viikko sitten Turun liikenteen seassa, kun liikennevaloissa edessämme (puolisoni ja minun) nuolivaloa odottanut auto yhtäkkiä sammui eikä lähtenyt enää käymään. No, tuohon paikkaan ei voitu tietenkään jäädä, mutta veimme auton kauemmas parkkiin ja kävelimme katsomaan, josko ko. auton kuski vielä tarvitsisi apua. Eihän sinne kukaan ollut pysähtynyt auttamaan, joten kävelin auton luo ja koputin lasiin. Itseni ikäinen kaveri siellä oli ja auto oli kuulemma keittänyt yli. Tarjosin työntöapua ja se kelpasi. Emäntä auton rattiin ja tämän miehen kanssa työnsimme auton risteysalueen yli bussipysäkille. Koskaan en tullut kysyneeksi miehen nimeä tai mitään muutakaan, mutta minulle riitti kiitos.

Tuo tapaus on radikaaleinta toisten huomioon ottamista, mitä vähään aikaan olen tehnyt ja olen siitä ylpeä. Toteutin hieman periaatteideni mukaan elämistä, tartuin tilaisuuteen ja sain hyvän mielen. Tuollaisista asioista minä siis kaivan esille lisämaustetta onnelliselle elämälle. Onnellinen elämä lieneekin suurimpia haasteita ihmisen elämässä ja kuitenkin tavoitteen voi saavuttaa pienilläkin asioilla. Jotta ihminen pystyisi todella tarttumaan hetkeen ja saavuttamaan onnellisuuden, hänen on toki tehtävä ns. rauha itsensä kanssa. Omaan pieneen mieleen on kirkastettava, mikä itselle on tärkeää ja miten haluaa elämänsä elää.

Minä olen siitä hieman erikoinen, että luonteeltani olen melkoinen romantikko. Pienet, kauniit asiat saavat minut iloiseksi. Kunniallisuus, rehellisyys ja rakkaus ovat minulle ne kaikkein tärkeimmät elämänarvot. Eihän kukaan jaksa/pysty jokaisesta päivästä nauttimaan, sillä totaalisesti vinojakin päiviä vain on. Henkisesti todella vahva ja suuri ihminen pystyy varmasti näistäkin päivistä kaivamaan jotain hyvää, mutta ihmisellä on myös lupa olla surullinen ja alakuloinen. Kunhan muistaa, että nurkan takana on varmasti iloisia asioita odottamassa.

Tässähän tätä tarinaa jo olikin. Yrittäkäähän hyvät ihmiset kirkastaa itsellenne ne tärkeimmät arvot. Älkää pelätkö olla sitä, mitä oikeasti olette. Carpe diem.

 

[tant gredulin]

Viestin lähetti Sparrow
Periaatteisiini kuuluu mm. toisten huomioon ottaminen mahdollisimman usein.

Ne vanhat totuudet ovat yhä edelleen tosia - 'Hymyile, ja maailma hymyilee kanssasi'. 'On autuaampi antaa kuin ottaa'. Tekemällä asioita, joista tulee jollekin hyvä mieli, saa hyvän mielen myös itselleen. Kaikille se ei ehkä ole luontainen tapa toimia, mutta siihenkin voi opetella. Kannattaa muuttua, kannattaa pyrkiä parempaan, kannattaa myös olla itselleen armollinen jos aina ei jaksa.

Viestin lähetti Sparrow
Eihän kukaan jaksa/pysty jokaisesta päivästä nauttimaan, sillä totaalisesti vinojakin päiviä vain on. Henkisesti todella vahva ja suuri ihminen pystyy varmasti näistäkin päivistä kaivamaan jotain hyvää, mutta ihmisellä on myös lupa olla surullinen ja alakuloinen.

Oman kokemukseni mukaan vaikeinta elämässä on arkipäivän ja tylsyyden sietäminen. Joka asiasta ei saa kicksejä, se on varmaa. Elämässä on siksi hyvä olla jokin 'intohimo' - vaikkapa harrastus tai ihmissuhde - jonka kokee nautinnollisena ja siihen arkipäivään oman mausteensa antavana.

Ja kuten niin moni muukin ketjuun kirjoittava, olen minäkin joutunut kantapään kautta monta asiaa opettelemaan. Kaikkea mikä elämässä on hyvää ei useinkaan huomaa ennen kuin sen on joko tilapäisesti tai lopullisesti menettänyt.