Autismi

[Pottakameli]

Yritin etsiä onko aiheelle omaa ketjua, mutta en löytänyt! Niinpä päätin avata ketjun, jossa voit kertoa kokemuksista, ongelmista tai vaikka ilon - ja surunhetkistä, joita olet omakohtaisesti tai läheisesi kautta olet kokenut.
Olen pistänyt merkille, että joillakin nimimerkeillä olisi ollut autismi diagnoosin saaneita lapsia. Itselläni on myös sama tilanne ja olisi mielenkiintoista kuulla miten arkenne rullaa ja vaikuttaako autismi siihen millä lailla.

 

[Domi28]

Yritin etsiä onko aiheelle omaa ketjua, mutta en löytänyt! Niinpä päätin avata ketjun, jossa voit kertoa kokemuksista, ongelmista tai vaikka ilon - ja surunhetkistä, joita olet omakohtaisesti tai läheisesi kautta olet kokenut.
Olen pistänyt merkille, että joillakin nimimerkeillä olisi ollut autismi diagnoosin saaneita lapsia. Itselläni on myös sama tilanne ja olisi mielenkiintoista kuulla miten arkenne rullaa ja vaikuttaako autismi siihen millä lailla.

Huomasin vasta nyt tämän ketjun.
Meillä on 6-vuotias autistinen poika ja arki on kyllä keskimäärin aivan vitun raskasta.
Poika on kyllä ihan iloinen lapsi, mutta aina välillä tulee turhautumiskohtauksia (lähinnä koska poika ei osaa puhua ja ei siksi tule ymmärretyksi) ja silloin huutoa piisaa. Meillä ei onneksi ole esiintynyt raivokohtauksia, kuten eräällä pojan eskarikaverilla. Ne voivat olla aikuisen miehenkin mielestä melko pelottavia. Vaimo oli kerran ollut hakemassa poikaa, kun tämä luokkatoveri sai raivokohtauksen päiväkodissa. Kaksi hoitajaa oli pidellyt poikaa lattialla paikoillaan, jottei tämä olisi vahingoittanut itseään tai muita.

Päivittäin toivon, että olisi tehty abortti, kuten olisin halunnut. Vaimon uskonto kuitenkin kielsi sen. Samoin päivittäin toivoisin olevani kuollut.
Kuitenkin jokainen autistinen lapsi (ja vanhemmatkin) on erilainen ja siksi toivotankin teille voimia. Ei se välttämättä ole maailmanloppu.
On siellä hyviäkin hetkiä. Kuten silloin, kun lapsi löytää vahvuutensa. Meillä se oli palapelit, joiden tekemisessä kakara on todella hyvä. Vähän sademiehen tyyliin.

 

[mjr]

Huomasin vasta nyt tämän ketjun.
Meillä on 6-vuotias autistinen poika ja arki on kyllä keskimäärin aivan vitun raskasta.

Meille syntyi 2010 autistinen poika - tai syntyikö sitten, ensimmäisen vuoden kehitys oli ihan normaali, sitten toisen vuoden aikana aiemmin opitut asiat tippuivat pois ja lapsi vain heijasi itseään sitterissä tuntikausia, ei mitään katsekontaktia tai juuri mitään muutakaan kontaktia. 1-5 -ikävuodet ovat sumussa, en muista paljonkaan, muuta kuin että olin jossain helvetissä. Avioliittokin sitten kariutui kuin meistä tuli kahden hengen erittäin uupunut omaishoitoyksikkö eikä mikään parisuhde. Vaan hitaasti tilanne kuitenkin parantui, poika alkoi rauhoittua ja tuli päälle valtava perusiloisuus. Joka toinen viikko on minulla ja vuoroviikkoisuus on ollut todellakin tarpeen, mutta silti. Ja tuo tietty seestyminen iän myötä on myös erittäin tyypillistä.

Siinä helvetissä tuli hyvin toivottomia ajatuksia mieleen, oli ikään kuin kuolemansynkkä pakko vain jaksaa. Mutta se on ajattelun vääristymää, ei ole mitään sellaista pakkoa. Meillä on vielä hyvät tukijärjestelmät, tietysti miinuksena se, että täytyy itse ottaa selvää ja kamppailla byrokratian kanssa - Kelalta pitää jokainen lain edellyttämä tukitoimi kiskoa irti kuin kipeän poskihampaan, mutta kuitenkin ne järjestelmät ovat siellä. Vammaisjärjestöt tarjoavat myös tukitoimia, etenkin vertaistuki on äärettömän hyödyllistä ja voimaannuttavaa. Ymmärrän täysin että tälläisen kuuleminen ei välttämättä kauheasti helpota: jos joku olisi minulle sanonut näitä juttuja vuonna 2014 niin se olisi lähinnä uuvuttanut vain enemmän. Mutta väitän sitli että kannattaa sinnitellä, antaa ajan kulua, suunta tulee aivan oikeasti kääntymään.