En todellakaan muistele lämmöllä armeija-aikaani, mutta osallistumiseni armeija-henkiseen keskusteluun vapaan puolella sai muistot tulvahtamaan läpi mieleni virran.
Ensimmäinen suoranaista ahdistusta aiheuttanut tekijä oli vaalimani hius-lookin totaalinen muuttuminen. Minusta hampista tuli kertaheitolla naapurin kiltti poika. Seuraavana päivänä astuin junaan noin tuhannen saman kohtalon omaavan kanssa ja matka kohti kasarmin rientoja oli alkanut.
Heti asemalla minua kohtasi yllätys, sillä alkajaisiksi joku toimittajan rutkale halusi tekaista minusta jutuntynkää lehteensä. Siinä se melskasi jaloissa koko päivän kysellen yhtä jos toista jonninjoutavaa, kun mieli oli muutenkin hermostunut ja tunnelma kuin vessaa pestessä. Hirvittävien, typerien, tylyjen alkuseremonioiden jälkeen kouraan lyötiin säkillinen tavaraa ja ohjeeksi "kanna poika kanna, kyllä tietä riittää". Sullottuani nuo tavarat epämääräiseen, mutta aika kotoiseen järjestykseen hivenen homeelta tuoksahtavaan kaappiini, luulin loppuillan kuluvan kavereita hakiessa ja sängyssä makoillen. Luuloni osottautui vääräksi - mutta sillä hetkellä minusta oli tullut Uuno Turhapuro.
Luultavasti suomen armeijassa ei ole ollut kuin kaksi huonompaa sotilasta kuin minä. Ainoa asia, jonka ehkä kaikkien yllätykseksi osasin oli ampuminen. En ollut koskaan ampunut ennen, ammuin "väärällä" silmällä ja muutenkin vaikutin monien mielestä haaveilevalta porkkananpurijalta. Komppanian paras ampuja oli kuitenkin juuri tuo porkkananpurija.
Jos johonkin oli lähdettävä, käskyt sattuivat aina huonoimpaan mahdolliseen hetkeen - kuten päivittäiseen vessareissuun. Siiinäpä sitä sontaa sitten väänsit hiki otsalta kirvoten, peräsuoli räjähtämäisillään. Onnekseni usein oli niin auvoisa lohtu tuolle hätäisellä hyyssireissulle, että kiireestäni huolimatta olivat muut ehtineet jo nousta kuormurin lavalle ja poistua maastoon. Yleensä nämä päivät kuluivat osaltani tupaa mopatessa ja punkassa kuorsaten.
Lerielämään ehdin tutustua yhden yön verran ja totesin: ei enää ikinä. Hyttysten syötävänä, sotaleikkejä leikkimässä ja kaminaa taikka korpea vartioimassa - ei perkele. Oman vartiovuoroni aikana onnistuin vielä kuulemaan jäniksen tahi muun suloisen elävän liikehdintää sysisestä korpimaisemasta ja ryntäsin suuna sekä päänä huutamaan hälytystä. HÄLYTYYYYYS !!! Puolen tunnin passailun jälkeen sain osakseni jupinaa ja mutinaa - etenkin niiltä, jotka olivat juosseet alusvaatteisillaan ilman saappaita yökosteaan metsikköön ja rojahtaneet vielä poteroonsa semmoisella voimalla, että heidän alusvaatteensa olivat täynnänsä männynneuloja, hiekkaa ynnä pieneliöitä, kuten muurahaisia. Typerykset ajattelin minä.
Niinpä olikin ehkä parempi, että en enää koskaan ollut yhtään yötä leirillä antamassa vääriä hälytyksiä, vaan käytin sen ajan siviilissä - tosin tärkeään tehtävään: minä koitin urakalla hoidella kotona odottavia sotaleskiä. Tuon loppuyönkin sain vartiosta vapaaksi ja aamutunneille eräs ystävällinen solttu tarjosi minulle pontikkaa, jota ahnaasti joimme ja käryytimme sätkiämme. Kunnes koitti aamu. Kello 6.15 saimme nauttia haisevasta pakista aamupuuron ja lähteä sen perästä suunnistamaan. Pikkupöpinöissä emme löytäneet kuin yhden rastin, mutta sitäkin rattoisamman kivetyksen kanavan varresta. Siellä nautimme kauniina kesäaamuna lopun pontikan ja päihdyimme ehkä hivenen liikaakin.
Kiitos loistavien näyttelijän lahjojen, emme kärähtäneet, vaan yhdessä muiden urhojen kanssa saimme rynnätä iltapäivän päätteeksi hyvin ansaitsemallemme viikonloppulomalle.
Ehkä joskus on syytä terapialuonteisesti muistella lisää, mutta tämän enempään en tällä kertaa usko pystyväni. Psdhiiuuu !
Uusia takaumia pelolla odottaen,
Oiva
Ensimmäinen suoranaista ahdistusta aiheuttanut tekijä oli vaalimani hius-lookin totaalinen muuttuminen. Minusta hampista tuli kertaheitolla naapurin kiltti poika. Seuraavana päivänä astuin junaan noin tuhannen saman kohtalon omaavan kanssa ja matka kohti kasarmin rientoja oli alkanut.
Heti asemalla minua kohtasi yllätys, sillä alkajaisiksi joku toimittajan rutkale halusi tekaista minusta jutuntynkää lehteensä. Siinä se melskasi jaloissa koko päivän kysellen yhtä jos toista jonninjoutavaa, kun mieli oli muutenkin hermostunut ja tunnelma kuin vessaa pestessä. Hirvittävien, typerien, tylyjen alkuseremonioiden jälkeen kouraan lyötiin säkillinen tavaraa ja ohjeeksi "kanna poika kanna, kyllä tietä riittää". Sullottuani nuo tavarat epämääräiseen, mutta aika kotoiseen järjestykseen hivenen homeelta tuoksahtavaan kaappiini, luulin loppuillan kuluvan kavereita hakiessa ja sängyssä makoillen. Luuloni osottautui vääräksi - mutta sillä hetkellä minusta oli tullut Uuno Turhapuro.
Luultavasti suomen armeijassa ei ole ollut kuin kaksi huonompaa sotilasta kuin minä. Ainoa asia, jonka ehkä kaikkien yllätykseksi osasin oli ampuminen. En ollut koskaan ampunut ennen, ammuin "väärällä" silmällä ja muutenkin vaikutin monien mielestä haaveilevalta porkkananpurijalta. Komppanian paras ampuja oli kuitenkin juuri tuo porkkananpurija.
Jos johonkin oli lähdettävä, käskyt sattuivat aina huonoimpaan mahdolliseen hetkeen - kuten päivittäiseen vessareissuun. Siiinäpä sitä sontaa sitten väänsit hiki otsalta kirvoten, peräsuoli räjähtämäisillään. Onnekseni usein oli niin auvoisa lohtu tuolle hätäisellä hyyssireissulle, että kiireestäni huolimatta olivat muut ehtineet jo nousta kuormurin lavalle ja poistua maastoon. Yleensä nämä päivät kuluivat osaltani tupaa mopatessa ja punkassa kuorsaten.
Lerielämään ehdin tutustua yhden yön verran ja totesin: ei enää ikinä. Hyttysten syötävänä, sotaleikkejä leikkimässä ja kaminaa taikka korpea vartioimassa - ei perkele. Oman vartiovuoroni aikana onnistuin vielä kuulemaan jäniksen tahi muun suloisen elävän liikehdintää sysisestä korpimaisemasta ja ryntäsin suuna sekä päänä huutamaan hälytystä. HÄLYTYYYYYS !!! Puolen tunnin passailun jälkeen sain osakseni jupinaa ja mutinaa - etenkin niiltä, jotka olivat juosseet alusvaatteisillaan ilman saappaita yökosteaan metsikköön ja rojahtaneet vielä poteroonsa semmoisella voimalla, että heidän alusvaatteensa olivat täynnänsä männynneuloja, hiekkaa ynnä pieneliöitä, kuten muurahaisia. Typerykset ajattelin minä.
Niinpä olikin ehkä parempi, että en enää koskaan ollut yhtään yötä leirillä antamassa vääriä hälytyksiä, vaan käytin sen ajan siviilissä - tosin tärkeään tehtävään: minä koitin urakalla hoidella kotona odottavia sotaleskiä. Tuon loppuyönkin sain vartiosta vapaaksi ja aamutunneille eräs ystävällinen solttu tarjosi minulle pontikkaa, jota ahnaasti joimme ja käryytimme sätkiämme. Kunnes koitti aamu. Kello 6.15 saimme nauttia haisevasta pakista aamupuuron ja lähteä sen perästä suunnistamaan. Pikkupöpinöissä emme löytäneet kuin yhden rastin, mutta sitäkin rattoisamman kivetyksen kanavan varresta. Siellä nautimme kauniina kesäaamuna lopun pontikan ja päihdyimme ehkä hivenen liikaakin.
Kiitos loistavien näyttelijän lahjojen, emme kärähtäneet, vaan yhdessä muiden urhojen kanssa saimme rynnätä iltapäivän päätteeksi hyvin ansaitsemallemme viikonloppulomalle.
Ehkä joskus on syytä terapialuonteisesti muistella lisää, mutta tämän enempään en tällä kertaa usko pystyväni. Psdhiiuuu !
Uusia takaumia pelolla odottaen,
Oiva