Stögö voisi katsoa nauhalta viikonloppuna pelatun Dallas vs. Minnesota matsin.
Noissa tilanteissa tosin usein on ongelmana jälkiviisaus. Aikalisä tai molarin vetäminen maalilta tavanomaisesta poikkeavassa tilanteessa tulkitaan helpostin lopputuloksen mukaisesti ja analyysi/mielipide perustuu juurikin tuohon lopputulokseen. Jos mainitsemassasi tilanteessa olisi tullut aloitustappio ja esimerkiksi 27 sekuntia ennen loppua väsynyt ykkönen olisi jouduttu iskemään hyökkäyspään aloitusta ja sitä kautta tasoitusta hakemaan, niin todennäköisesti tuomio olisi ollut toinen: todennäköisemmin olisi kirottu "turhaan" otettua aikalisää ja mietitty sen vaikutusta ykkösen jaksamiseen loppuhetkillä.
Varsinkin yksittäisten otteluiden kohdalta on helppo löytää omaan agendaan sopivat esimerkit. Varmasti lähivuosiltakin löytyy tapauksia, joissa "toivottomasta" tilanteesta ollaan noustu rinnalle ja jopa ohi vetämällä molari ulos kun aikaa on reilusti. Toisaalta jos puhtaasti prosenttien pariin hypätään, niin molarin veto byyriltä varsinkin useamman maalin takaa-ajoasemassa johtaa useammin kaverin kuin omaan voittoon. Ja vaikka voitto olisikin epätodennäköinen vaihtoehto ns. toivottomassa tilanteessa, niin aina voi jossitella mikä olisi paras vaihtoehto: otetaanko "rehellisesti" 3-0 turpaan ja annetaanko esimerkiksi vähemmän peliaikaa saaneille muutama extraminuutti, vai haetaanko 3-1 kavennusta loppuun asti ykkösmiehityksellä? Yhdessä tilanteessa ensimmäinen jälkiehto voi tarjota jopa moraalibuustia vähemmän pelanneille ja samaan aikaan estää kärkiäijien pettymystä reisille menneen kavennusmaalin haun takia. Toisaalta toisessa vaihtoehdossa sitten ne kärkikaverit iskevät neljä sisään ja vetävät huikealla itseluottamuksella seuraavan päivän pelissä. Jälkiviisaana on helppo sanoa toimiko joku ratkaisu vai ei, oleellisempaa on mielestäni mietitä onko tarjolla olevien riskien ja onnistumisten suhde linjassa panokseen ja toisiinsa nähden.
Henkilökohtaisesti toivon sitä, että koutsi on aktiivinen ja toimii pelin aikana pelin vaatimusten mukaisesti. Esimerkiksi Westerlundin kohdalla on erittäin pettynyt siihen, että pelin aikana hänen panoksensa rajoittuu liian pitkälti tuomareille puhumiseen ja liian vähän esimerkiksi yrityksiin kääntää momentumia. Toisaalta perusteltuna en näe sitäkään, että esimerkiksi tamimaiseen tyyliin otetaan timeout kun first periodin alussa defender tekee personal mistaken. Lisäksi valmennuksellisesti tuntuu melkoisen riskaabelilta lähteä muuttamaan omaa tyyliään yhtäkkiä: yksittäisessä ottelussa koutsin tyylistä poikkeava aikalisä tai tyhjä maali saattaa herätellä joukkuetta, mutta omasta linjasta jatkuvasti poikkeava tekeminen saattaa luoda epävarman tunnelman koppiin.
En suoranaisesti usko siihen, että valmentamiseen olisi yksi ja ainoa tapa jos tavoitteena on menestyminen. Sen sijaan uskon siihen, että valmentajan täytyy olla kuin kameleontti. Hänen täytyy pystyä sopeutumaan eri tilanteisiin, oli se tilanne sitten ottelun sisällä tai koko kauden perspektiivistä katsottuna. Yksittäisessä ottelussa täytyy pystyä menemään oman mukavuusalueen ulkopuolelle jos tilanne sitä vaatii ja toisaalta valmentaja ei voi tuudittautua siihen, että jokaisena kautena joukkue olisi kuin hyvän haltijan hänelle antama. Toisaalta valmentajan täytyy olla myös johdonmukainen ja uskoa omaan tekemiseensä, että hän pystyy sen uskon ja luottamuksen myös joukkueelleen myymään. Hyvä valmentaja ei ole mustavalkoinen mitä tulee ajatusmaailmaan, mutta toisaalta hänen toimintansa ei voi hyppiä laidasta laitaan kuin pingispallo kiinalaisten käsittelyssä.
Kun Pekka Virta on ketjussa mainittu, niin pakko sanoa hänestäkin pari sanaa. Ensinnäkin omaan silmääni hän vaikuttaa koutsilta, joka todennäköisimmin saa joukkuensa ylittämään odotukset jos hän on mukana kokoamassa joukkuetta ja budjetti on Liigan häntäpäätä tai korkeintaan alempaa keskikastia. Toisaalta hän on myös sen oloinen valmentaja, että itse en lähtisi lyömään vetoa siitä, että hän ikinä voittaisi Suomen mestaruutta päävalmentajana. Kun hänen uraansa katsoo, niin odotuksiin nähden parasta lätkää hänen joukkueensa on pelannut silloin, kun joukkue on pystynyt toteuttamaan hänen kiekollisempaa pelityyliään. Toisaalta jos rosteri on hiemankin poikennut tuosta, hän ei ole pystynyt mukautumaan rosterin vahvuuksiin ja heikkouksiin, vaan tulokset puhuvat puolestaan. Periaatteessa mikään pelillinen asia ei suoranaisesti estä Virtaa voittamasta sitä kirkkainta mitalia, mutta realiteetit puhuvat vastaan: jotta noin puhtaasti hänen pelikirjaansa sopiva joukkue saadaan koottua, täytyy laadusta tinkiä. Kiekollisesti tarpeeksi suvereenia joukkuetta on äärimmäisen vaikea koota liigabudjeteilla ja kaiken lisäksi hän antaa paljon eteen sillä, että jokkueet ovat olleet varsin yksipuolisia. Jos hänen joukkueellaa menee kaikki aivan nappiin, saattaa parhaana vuotena runkosarja päättyä vaikka ykköstilaan. Hyvä runkosarjasijoitus ei kuitenkaan takaa sitä, että tiiviit pleijarisarjat päättyisivät iloisesti. Pleijareissa vastustajan tunteminen, vastustajaan sopeutuminen ja vastustajan huojuttaminen korostuvat. Noita taas en näe Virran vahvuuksina, vaan pikemminkin suurimpina heikkouksina.
Jos parasta tulosta saaneita koutseja tarkemmin tarkastellaan, niin yleensä kolme ominaisuutta nousevat esille. Ensimmäinen on ajan ja paikan ajoitus omaan tyyliin sopivaksi. Esimerkiksi Shedden ei ikinä mestaruutta Suomessa voittanut, mutta oli loppupeleissä yksittäisten tapahtumien päässä siitä, että olisi tosissaan siitä tapellut. Hänen valmennustyylinsä ei ollut mikään vallankumouksellinen, mutta sopi Suomen silloisiin kaukaloihin ja käytössä olleisiin joukkueisiin erittäin hyvin. Jos hän olisi saanut käsiinsä esimerkiksi tämän hetken KalPan, olisi lopputulema todennäköisemmin lähempänä Virran TPS:ää. Toinen tärkeä nimittäjä on kyky muuntautua. Jortikka ei tässä lopulta kunnolla onnistunut ja se kuuden kullan Midas oli liigauransa viimeiset vuodet resursseihin nähden ylisuorittava selittäjä. Toisaalta Rautakorpi onnistui sen verran mukautumaan, että koutsasi Tapparan lopulta takaisin huipulle. Kolmas ja kenties tärkein ominaisuus on kyky luoda jotain tyystin uutta. Varsinkin Kärpissä Kari Jalonen onnistui siinä, että joukkueen tietty ammattimaisuus hyppäsi aivan uudelle tasolle. Samoin Jukka Jalonen on onnistunut luomaan sellaisen katsantokannan peliin, että jopa lajiin perehtymättömämpikin toimittaja osaa kirjoittaa asiasta edes oikeilla nimillä.
Noiden kolmen ryhmästä sijoittaisin Törmäsen tällä hetkellä jonnekin kategorioiden 2 ja 3 välimaastoon. Puhtaasti hänen uraansa katsoen hän on ollut paikoissa, joissa hänen tyylinsä on ollut tähän asti varsin toimiva: hänen ei ole tarvinnut suuresti mukautua, mutta toisaalta vasta nyt hänellä on siihen edes tarvetta. Ja se tarve taas ei ole samaa tasoa kuin ylemmässä kappaleessa olevilla esimerkeillä. Hyppäys ykköskategoriaan ei ole mahdoton ajatus omasta mielestäni sekään, mutta tuo ei ole ihan tämän hetken asia: valmentaja voi kehittyessään luoda jotain uutta ja kaunista, mutta kesken kauden tuota ei tapahdu missään nimessä tapahdu ja tuskin myöskään kesken yhden valmennusprojektin.
Henkilökohtaisesti mulla on kaikki usko ja luottamus Törmäsen valmennuskykyihin, tosin ei aivan yhtä vankkumaton kuin ~1½ vuotta takaperin. Hänen puolustuksekseen on kuitenkin sanottava se, että Jokerit ja HIFK ovat tällä hetkellä suomalaisvalmentajille ne kaikista vaikeimmat paikat: paine on suurin mahdollinen ja huonolla hetkellä syitä/tekosyitä ei kukaan kuuntele. Näistä kahdesta pistäisin vielä HIFK:n siinä mielessä vaikeammaksi, että HIFK antaa vähemmän tasoitusta omassa sarjassaan mitä tulee muihin resursseihin. Törmäselle mikään muu kuin finaalipaikka on pettymys, siinä missä Westerlundille konferenssifinaalit (vai millä nimellä nämä nyt menevätkään...) olisi jo itsessään melkein kuin mestaruus.
