Suomen ampumahiihdolle käy Mäkäräisen jälkeen samoin, kuin alppihiihdolle on käynyt Poutiaisen ja Palanderin jälkeen. Ei liene tarvitse sen kummempia perusteluja - tulokset puhuvat puolestaan.
Joo alppihiihtopuolella ei oikeastaan ole ketään muuta ollutkaan kuin Uotila, Palander ja Poutiainen. Ehkä vähän kärjistäen. Sellainen mielikuva että ihan henkilökohtaisen intohimon ja panostuksen myötä he tuolle tasolle pääsivät eivätkä niinkään minkään liiton järjestelmän tuotteina. Voi olla että olen väärässäkin.
Ampumahiihdossa sensijaan Suomella on pitkät perinteet ja takavuosikymmeninä on kannettu mitaleja kotiin kaksin käsin. Mutta kyllähän tuo homma on menestysnäkökulmasta lopahtanut aikalailla jo 90-luvun lopulla. 1998 on viimeisin viestimitali arvokisoista (naisten pronssi). Vuosituhannen vaihteessa ja 2000 luvun alkupuolella näkyvimmät kaverit olivat Puurunen ja Hietalahti. Hietalahti heistä enemmän keräsi menestystä ja keskimäärin taitaa olla vähän paremmat sijoitukset ja parempi taso. Puurusella sitten ne kaksi palkintopallisijoitusta ja molemmat osuivat MM-kisoihin. Sitten kun Puurunen lopetteli niin Mäkäräinen oli tuloillaan. Ja nyt siinä Mäkäräisen taustalla on ollut Eder, joka on tehnyt muutaman nappionnistumisen urallaan muttei hänkään jatka enää pitkään.
Mutta mielestäni on jo viimeiset noin 20 vuotta tilanne ollut se, että aivan yksittäisten urheilijoiden varassa on menty. Ja varmaan sieltä joskus taas nousee joku yksittäinen tähti joka voi pärjätä maailmallakin. Nyt sitä henkilöä ei ole näköpiirissä, mutta eiköhän se sieltä tule.
Mielestäni tuo kertoo lähinnä siitä että jo pitkään on liiton toiminta ollut ala-arvoista. Ei siis kyse siitä että vain tämä Mäkäräisen aika on menetetty eikä saatu hyödynnettyä hänen markkina-arvoaan. Vaan jo ennen sitä on homma sakannut eikä valmennus- ja maajoukkuejärjestelmä ole pystynyt tuottamaan urheilijoita huipulle. Mäkäräinen on ollut se poikkeus ja ehkä vähän oman tiensä kulkija joka joka tapauksessa olisi noussut huipulle.
Sitten jos katsoo muita maita, niin käytännössä kaikilla huippumailla on useita urheilijoita, jotka voivat menestyä ja nousta palkintopallisijoille. On enemmän sellainen joukkuetunnelma vaikka yksilöurheilusta puhutaankin. Tuo sitten taas, uskoisin, auttaa siihenkin että ihan koko urheilevan yleisön odotukset eivät kohdistu vain yhden urheilijan harteille. Samoin maajoukkueen leireillä ja harjoituksissa on useita samantasoisia urheilijoita, mistä hyötyvät kaikki.
Itse rinnastaisin tuota ampumahiihdon tilannetta enemmän ehkä mäkihypyn kanssa. Siis jos miettii historiaa. Mäkihypyn viimeinen suuri nimi oli Ahonen. Ja hänkin aika pitkään yksin piti hommaa hengissä. Tulevaisuudessa uskon, että menee vähän tuohon samaan kuin ampumahiihdossa eli sieltä saattaa joku yksittäinen urheilija nousta huipulle, mutta missään tapauksessa ei joukkuetasolla ole näköpiirissä nousua maailman huipulle. Ja mielestäni mäkihypyn kanssa on ollut aika samanlainen kehitys kuin ampumahiihdossa eli 2006 on ollut viimeksi joukkuekilpailutasolla menestystä ja sen jälkeen Ahonen sekä muiden yksittäiset onnistumiset ovat olleet ainot valonpilkahdukset.
Siinä mielessä ampumahiihdolla on vielä vähän parempi tilanne että lisenssiurheiljoita on melkein 800 (2018) ja heistä yli 400 on alle 21-vuotiaita. Mäkihypyssä+yhdistetyssä on noin 100 aikuisten ja 200 nuorten lisenssiä tai Skipassia (2019).
Samat oireet toki vaivaavat montaa muutakin yksilölajia huippu-urheilutasolla. Seuraavaksi on jännä nähdä miten käy maastohiihdon kanssa. Siellä toki on paljon lisenssiurheilijoita ja paljon nuoria eli tilanne on sinänsä paljon parempi. Mutta kärki tuntuu kapenevan koko ajan.
Se mikä on positiivista, niin erilaiset harraste- ja kuntoliikuntatapahtumat tuntuvat kasvattavan suosiotaan. Hiihto, suunnistus, polkujuoksu yms. ovat suosittuja ja sehän on yleisesti ihmisten terveyden kannalta tärkeämpää kuin huippu-urheilumenestys.