Kun MusaKorneri kuoli :(, ja arvostelut.netin ja mesta.netin sivut ei oikein innosta JEEE RAZMUZ RULEZ!!!!!!!!!-kommentteineen syvällisempään runoiluun, ajattelin käyttää Vapaata keskustelua härskisti hyväkseni ja vähän arvioida levyjä.
Oli tarkoitus tässä viestissä arvioida noin 4-5 tänä vuonna ílmestynyttä levyä, mutta tämä ensimmäinen veti akun sen verran tyhjäksi, että täytyy tehdä jatkokertomus. Tulevina päivinä olisi tarkoitus ladella enemmän tai vähemmän kriittisiä sanoja ainakin Manboyn, J. Karjalaisen ja Toolin uusista tuotoksista.
Ette varmaankaan arvaa, minkä arvioin ensimmäisenä.
<b>Manic Street Preachers - <i>Know Your Enemy</i></b>
Manicsien kuudes albumi ja kolmas jRJ (jälkeen Richey Jamesin) saattoi olla kaupallinen itsemurha hittiparaati <i>This Is My Truth Tell Me Yours</i>in jälkeen, mutta sai fanit ja monet kriitikotkin huokaamaan helpotuksesta. Hyvinkin eri tyylisiä biisejä sisältävä albumi on <i>The Holy Bible</i>n ohella ainoa Manics-lätty, jolta ei yksittäistä napakymppibiisiä pysty poimimaan ja ehkä juuri siksi kokonaisuus on vakuuttanut minua niin paljon, että olen valmis jopa nostamaan tämän bändin toiseksi parhaaksi levyksi. THB pitää tukevasti ykköspaikkaa, mutta nämä kolme viimeistä kilpailevat tasapäisesti kakkostilasta, mielipide vaihtuu melkein päivittäin...
Jospa arvostelisin tätä ihan biisi biisiltä.
<b>Found That Soul</b> - Ihanteellinen levyn ja keikan avausbiisi. Suoraviivaista rokkausta, ei kovin omaperäistä, mutta toimii. Julkaistiin sinkkuna yhtä aikaa <i>So Why So Sad</i>n kanssa ja sijoittui niistä kahdesta huonommin. Tämä julkaistiin virallisesti tosin vain Britanniassa.
<b>Ocean Spray</b> - Levyn kolmas single ja oli kehnoiten sijoittunut pikkukiekko sitten Richey Jamesin aikojen. James Dean Bradfield debytoi sanoittajana tässä, syöpään kuolleelle äidilleen omistamassa herkässä kappaleessa. Rumpali Sean Mooren trumpettisoolo kruunaa biisin, mutta silti olen pikkuisen kyllästynyt tähän. Aluksi se oli suurimpia suosikkejani tältä levyltä, tosin. Varmasti henkilökohtaisella tasolla hyvin tärkeä biisi JBD:lle, voin hyvin kuvitella sen, sillä olemme kohtalontovereita.
<b>Intravenous Agnostic</b> - Rupinen rokki, levyn huippuhetkiä, ehdottomasti. Olisin veikannut singlebiisiksi, mutta mikäli levyltä ei julkaista yli neljää sinkkua, olin väärässä.
<b>So Why So Sad</b> - Hmmm... Aluksi kummastelin hyvinkin paljon tätä Beach Boys-tyylistä rallatusta, varsinkin kun uutta levyä oltiin markkinoitu rokkaavampana kuin edeltäjiään. Sitten lyödään ekana sinkkuna pöytään tällainen kepeä kesärallatus? "Ensijärkytyksestä" toivuttuani olen oppinut pitämään tästä biisistä hyvinkin paljon, siitä tulee hyvälle tuulelle, mikä on joskus aina tärkeää musiikkiakin kuunnellessa. Mielenkiinnolla odotan, kuinka tästä selvitään livenä kaikkine stemmalauluineen.
<b>Let Robeson Sing</b> - Neljäs sinkku, ilmestyy syyskuun alussa. Oma suosikkibiisini tältä levyltä. Kepeästi keinuvan urkusaundin ja puoliakustisen kitaran varassa kulkeva melodian riemuvoitto. Biisi on omistettu mustalle laulaja/kansalaisoikeusaktivisti Paul Robesonille. Loppupuolella kuultava runonpätkä "Freedom Train" on itse Robesonin lausuma ja tulevalla sinkulla Manicsit koveroivat biisiä, jota Robeson lauloi. Olikohan se nimi <i>Didn't My Lord Deliver Daniel</i>.
<b>The Year Of Purification</b> - Aluksi oli suosikkejani, nyt tuntuu enemmän ja enemmän täyteraidalta. Ei huono, mutta keskiverto biisinkirjoittaja taikoo tällaisen tarvittaessa vartissa kasaan.
<b>Wattsville Blues</b> - Nicky Wire laulaa ja ilmeisesti myös säveltää? Sympaattisella tavalla kömpelö biisi. Wire lauloi myös biisin <i>Ballad Of The Bangkok Novotel</i>, mutta se dylan-goes-punk-ralli uhrattiin sinkun b-puoleksi. Biisinä se on melkein parempi.
<b>Miss Europa Disco Dancer</b> - Onko tämä parodiaa vai ihan oikea discobiisi? Ilman lopun "braindead motherfuckers"-hokemaa menisi täydestä, mutta nyt tuntuu vähän nauravan päin naamaa diskohileille. Sävellyksenä kuitenkin hyvä.
<b>Dead Martyrs</b> - Levyn eniten vanhaa Manicsia muistuttava tuotos. Sopisi niin nimensä, sanojensa, sävelensä ja toteutuksensa puolesta yhtä hyvin <i>Generation Terrorists</i>-debyytille. Perusrokkia, toimii.
<b>His Last Painting</b> - Joku on ehtinyt sanoa tätä plagiaatioksi Beatlesin Day Tripperistä. Ainakin tempo on huomattavasti hitaampi. En kyllä muutenkaan hirveästi yhtäläisyyksiä kuule. Mukava melodianpätkä, joka ei oikein tunnu puhkeavan kukkaan.
<b>My Guernica</b> - Sssairrrraan säröisen kitarariffin varassa kulkeva rockeri. Kuuluu myös suosikkeihini, ehkäpä levyn toiseksi paras biisi. Riffi on taas niitä, mitä aloittelevat autotallikitaristit voivat soittaa parikymmentä kertaa peräkkäin ja kuvitella olevansa koviakin kitaristeja...
<b>The Convalescent</b> - Tämä vaikutti alkusi pelkältä täyteraidalta, mutta mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen siitä pitänyt. Sanoituksessa vilahtelee enemmän tai vähemmän kuuluisia julkkiksia Payne Stewartista Haile Gebreselassieen ja Jack Kevorkianista Brian Warneriin (Marilyn Manson).
<b>Royal Correspondent</b> - Täyteraita, tylsä sellainen. Olisi hyvin voitu jättää hyllylle, niin levyn kestokin olisi pienentynyt.
<b>Epicentre</b> - Katso edellinen kohta. Tämä on vain vielä tylsempi ja yli kuusiminuuttisena lisäksi ylipitkä.
<b>Baby Elian</b> - Kun Elian-poikaa palloteltiin kuubalaisen isän ja jenkkiläisten sukulaisten välillä, arvasin, että hänestä tulee joku maininta johonkin Manics-biisiin. En sentään olisi uskonut, että ihan omaa biisiä saa. Yksi levyn parhaista ja tarttuvimmista kertosäkeistä, mutta siihen se jääkin. Kuulostaa New Orderin ylijäämäraidalta.
<b>Freedom Of Speech Won't Feed My Children</b> - Kitaravelho Kevin Shields vierailee tällä raidalla. En kyllä tiedä miksi, sillä ei tässä mitään niin monimutkaista ole, etteikö Bradfield olisi pystynyt sitä soittamaan. Sanoitus piikittelee amerikkalaista elämäntapaa sen verran sarkastisesti, että luin jostain jopa kommentin, että mitä ne nyt rupesi jenkkejä ylistämään, vaikka ovat aiemmin olleet lähinnä vasemmistolaisia. Periaatteessa tässä biisissä on rutkasti hittipotentiaalia, mutta voi olla, ettei näin kantaaottavaa biisiä enää julkaista sinkkuna. Generation Terroristsilta olisi julkaistu...
Reilun viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen tulee vielä McCarthy-cover <b>We Are All Bourgeois Now</b>. Tämä versio on mielestäni parempi kuin alkuperäinen, mutta McCarthy oli soittotaidoiltaan varsin keskinkertainen bändi, niin se ei vielä hirveästi ole.
Vaikka tämä jonkin verran ylipitkä levy ja nuo pari yllämainittua olisi voitu hyvin jättää arkistoihin pölyyntymään annan arvosanaksi <b>9/10</b>
Oli tarkoitus tässä viestissä arvioida noin 4-5 tänä vuonna ílmestynyttä levyä, mutta tämä ensimmäinen veti akun sen verran tyhjäksi, että täytyy tehdä jatkokertomus. Tulevina päivinä olisi tarkoitus ladella enemmän tai vähemmän kriittisiä sanoja ainakin Manboyn, J. Karjalaisen ja Toolin uusista tuotoksista.
Ette varmaankaan arvaa, minkä arvioin ensimmäisenä.
<b>Manic Street Preachers - <i>Know Your Enemy</i></b>
Manicsien kuudes albumi ja kolmas jRJ (jälkeen Richey Jamesin) saattoi olla kaupallinen itsemurha hittiparaati <i>This Is My Truth Tell Me Yours</i>in jälkeen, mutta sai fanit ja monet kriitikotkin huokaamaan helpotuksesta. Hyvinkin eri tyylisiä biisejä sisältävä albumi on <i>The Holy Bible</i>n ohella ainoa Manics-lätty, jolta ei yksittäistä napakymppibiisiä pysty poimimaan ja ehkä juuri siksi kokonaisuus on vakuuttanut minua niin paljon, että olen valmis jopa nostamaan tämän bändin toiseksi parhaaksi levyksi. THB pitää tukevasti ykköspaikkaa, mutta nämä kolme viimeistä kilpailevat tasapäisesti kakkostilasta, mielipide vaihtuu melkein päivittäin...
Jospa arvostelisin tätä ihan biisi biisiltä.
<b>Found That Soul</b> - Ihanteellinen levyn ja keikan avausbiisi. Suoraviivaista rokkausta, ei kovin omaperäistä, mutta toimii. Julkaistiin sinkkuna yhtä aikaa <i>So Why So Sad</i>n kanssa ja sijoittui niistä kahdesta huonommin. Tämä julkaistiin virallisesti tosin vain Britanniassa.
<b>Ocean Spray</b> - Levyn kolmas single ja oli kehnoiten sijoittunut pikkukiekko sitten Richey Jamesin aikojen. James Dean Bradfield debytoi sanoittajana tässä, syöpään kuolleelle äidilleen omistamassa herkässä kappaleessa. Rumpali Sean Mooren trumpettisoolo kruunaa biisin, mutta silti olen pikkuisen kyllästynyt tähän. Aluksi se oli suurimpia suosikkejani tältä levyltä, tosin. Varmasti henkilökohtaisella tasolla hyvin tärkeä biisi JBD:lle, voin hyvin kuvitella sen, sillä olemme kohtalontovereita.
<b>Intravenous Agnostic</b> - Rupinen rokki, levyn huippuhetkiä, ehdottomasti. Olisin veikannut singlebiisiksi, mutta mikäli levyltä ei julkaista yli neljää sinkkua, olin väärässä.
<b>So Why So Sad</b> - Hmmm... Aluksi kummastelin hyvinkin paljon tätä Beach Boys-tyylistä rallatusta, varsinkin kun uutta levyä oltiin markkinoitu rokkaavampana kuin edeltäjiään. Sitten lyödään ekana sinkkuna pöytään tällainen kepeä kesärallatus? "Ensijärkytyksestä" toivuttuani olen oppinut pitämään tästä biisistä hyvinkin paljon, siitä tulee hyvälle tuulelle, mikä on joskus aina tärkeää musiikkiakin kuunnellessa. Mielenkiinnolla odotan, kuinka tästä selvitään livenä kaikkine stemmalauluineen.
<b>Let Robeson Sing</b> - Neljäs sinkku, ilmestyy syyskuun alussa. Oma suosikkibiisini tältä levyltä. Kepeästi keinuvan urkusaundin ja puoliakustisen kitaran varassa kulkeva melodian riemuvoitto. Biisi on omistettu mustalle laulaja/kansalaisoikeusaktivisti Paul Robesonille. Loppupuolella kuultava runonpätkä "Freedom Train" on itse Robesonin lausuma ja tulevalla sinkulla Manicsit koveroivat biisiä, jota Robeson lauloi. Olikohan se nimi <i>Didn't My Lord Deliver Daniel</i>.
<b>The Year Of Purification</b> - Aluksi oli suosikkejani, nyt tuntuu enemmän ja enemmän täyteraidalta. Ei huono, mutta keskiverto biisinkirjoittaja taikoo tällaisen tarvittaessa vartissa kasaan.
<b>Wattsville Blues</b> - Nicky Wire laulaa ja ilmeisesti myös säveltää? Sympaattisella tavalla kömpelö biisi. Wire lauloi myös biisin <i>Ballad Of The Bangkok Novotel</i>, mutta se dylan-goes-punk-ralli uhrattiin sinkun b-puoleksi. Biisinä se on melkein parempi.
<b>Miss Europa Disco Dancer</b> - Onko tämä parodiaa vai ihan oikea discobiisi? Ilman lopun "braindead motherfuckers"-hokemaa menisi täydestä, mutta nyt tuntuu vähän nauravan päin naamaa diskohileille. Sävellyksenä kuitenkin hyvä.
<b>Dead Martyrs</b> - Levyn eniten vanhaa Manicsia muistuttava tuotos. Sopisi niin nimensä, sanojensa, sävelensä ja toteutuksensa puolesta yhtä hyvin <i>Generation Terrorists</i>-debyytille. Perusrokkia, toimii.
<b>His Last Painting</b> - Joku on ehtinyt sanoa tätä plagiaatioksi Beatlesin Day Tripperistä. Ainakin tempo on huomattavasti hitaampi. En kyllä muutenkaan hirveästi yhtäläisyyksiä kuule. Mukava melodianpätkä, joka ei oikein tunnu puhkeavan kukkaan.
<b>My Guernica</b> - Sssairrrraan säröisen kitarariffin varassa kulkeva rockeri. Kuuluu myös suosikkeihini, ehkäpä levyn toiseksi paras biisi. Riffi on taas niitä, mitä aloittelevat autotallikitaristit voivat soittaa parikymmentä kertaa peräkkäin ja kuvitella olevansa koviakin kitaristeja...
<b>The Convalescent</b> - Tämä vaikutti alkusi pelkältä täyteraidalta, mutta mitä enemmän olen sitä kuunnellut, sitä enemmän olen siitä pitänyt. Sanoituksessa vilahtelee enemmän tai vähemmän kuuluisia julkkiksia Payne Stewartista Haile Gebreselassieen ja Jack Kevorkianista Brian Warneriin (Marilyn Manson).
<b>Royal Correspondent</b> - Täyteraita, tylsä sellainen. Olisi hyvin voitu jättää hyllylle, niin levyn kestokin olisi pienentynyt.
<b>Epicentre</b> - Katso edellinen kohta. Tämä on vain vielä tylsempi ja yli kuusiminuuttisena lisäksi ylipitkä.
<b>Baby Elian</b> - Kun Elian-poikaa palloteltiin kuubalaisen isän ja jenkkiläisten sukulaisten välillä, arvasin, että hänestä tulee joku maininta johonkin Manics-biisiin. En sentään olisi uskonut, että ihan omaa biisiä saa. Yksi levyn parhaista ja tarttuvimmista kertosäkeistä, mutta siihen se jääkin. Kuulostaa New Orderin ylijäämäraidalta.
<b>Freedom Of Speech Won't Feed My Children</b> - Kitaravelho Kevin Shields vierailee tällä raidalla. En kyllä tiedä miksi, sillä ei tässä mitään niin monimutkaista ole, etteikö Bradfield olisi pystynyt sitä soittamaan. Sanoitus piikittelee amerikkalaista elämäntapaa sen verran sarkastisesti, että luin jostain jopa kommentin, että mitä ne nyt rupesi jenkkejä ylistämään, vaikka ovat aiemmin olleet lähinnä vasemmistolaisia. Periaatteessa tässä biisissä on rutkasti hittipotentiaalia, mutta voi olla, ettei näin kantaaottavaa biisiä enää julkaista sinkkuna. Generation Terroristsilta olisi julkaistu...
Reilun viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen tulee vielä McCarthy-cover <b>We Are All Bourgeois Now</b>. Tämä versio on mielestäni parempi kuin alkuperäinen, mutta McCarthy oli soittotaidoiltaan varsin keskinkertainen bändi, niin se ei vielä hirveästi ole.
Vaikka tämä jonkin verran ylipitkä levy ja nuo pari yllämainittua olisi voitu hyvin jättää arkistoihin pölyyntymään annan arvosanaksi <b>9/10</b>
Viimeksi muokattu: