Kyllä suomalaisen Stanley Cup -voittajan pitäisi vain viedä pysti vanhempiensa kotiin, ja sijoittaa se keskelle olohuonetta jonkun räsymaton päälle. Sitten voidaan kutsua vähän sukulaisia kahvittelemaan. Kiusaantuneen hiljaisuuden vallassa sitten ollaan siinä olohuoneessa kaapeista kaivetuilla, huonosti istuvissa juhlavaatteissa joissa kukaan ei tunne oloaan kotoisaksi. Huonokuntoisimmat istuu niillä neljällä istumapaikalla mitä olohuoneen kulahtanut sohva ja kaksi hieman sohvan kanssa saman sävyistä nojatuolia tarjoavat. Loput sitten seisovat seiniin ja ovenkarmeihin nojaten ja pitelevät keittiön perimmäisistä kaapeista kaivettuja superpieniä posliinikahvikuppeja tasseillaan toisessa kädessä, ja toisessa samaan settiin kuuluvaa superpientä posliinilautasta johon on leikattu säädyllisen pieni pala äidin K-marketista hakemaa mansikkakakkua - yksi pala per vieras otetaan, loppu kakku jätetään keittiön pöydälle ja sitä ei haeta lisää vaikka emäntä välillä hiljaisellä äänellä kehottaa vieraita hakemaan lisääkin. Välillä laitetaan joko tassi tai pieni kakkulautanen lähimmälle tasolle, ja otetaan pieni, mustunut hopealusikka jotka on myös kaivettu sieltä perimmäisestä kaapista, ja sillä vähän huljutetaan pienessä kahvikupissa olevaa juhlamokan, kahden sokeripalan ja kevytmaidon sekoitusta, tai kaapaistaan pieni pala K-marketin mansikkakakusta suuhun.
Siinä kun ollaan pari tuntia sitten istuttu ja seistä pönötetty katsekontakteja vältellen lähes täydellisessä hiljaisuudessa - mustuneiden hopealusikoiden kilistämiset ja vanhan kaappikellon tikitys on ainoat äänet, jotka on hiljaisuutta ajoittain rikkoneet, ja ehkä joku hölösuu on kertaalleen jonkun kommentin päivän säästä heittänyt ilmoille, joihin muut on sitten hieman ynähtäneet - suvun vanhimmista joku huomauttaa, että jaa kello onkin jo tuon verran, eiköhän me tästä lähdetä. Siitä sitten yksitellen seurueet poistuvat, pelaajan äiti pistää keittiössä astiat pesukoneeseen, isä ja pelaaja seisovat käytävällä kädet taskussa ja ottavat vastaan kiusaantuneina kiusaantuneet onnittelut nyt sitten vielä siitä pokaalin voitosta, onhan se ihan komea kyllä, että tuota, onnea vaan joo ja me tästä nyt lähdetään sitten. Keittiön pöydälle jää loput mansikkakakusta. Poika ottaa pokaalin räsymatolta, ja kuljettaa sen isän farmarivolvolla seuraavalla pelaajalle.
Selänteellähän tämä oli varmaan se Panu.@FASlapsi Loistava kuvaus. Unohtui vielä se suvun musta lammas, alkoholisoitunut setä/eno joka kutsutaan velvollisuuden tunnosta, joka ei kuitenkaan pysty olemaan ryyppäämättä. Ja umpitunnellissa alkaa sitten kertomaan omasta lahjakkaasta urastaan jääkiekkoilijana joka katkesi ikävään loukkaantumiseen 17-vuotiaana, muuten hänestä olisi tullut NHL-tähti. Ja kyllähän juhlakalun saavutus on osittain hänen ansiotaan, sillä jääkiekkoilu kulkee tietenkin veressä, ja onhan hän antanut vaikka kuinka paljon neuvoja siskon/veljen pojalleen miten uralla kuuluisi edetä!
Jännää, ettei joku pysty erottamaan kauden aikana kaukalossa tapahtuvia pelaajien välisiä asioita siitä, että kauden jälkeen kipon voittaneet pelaajat haluavat juhlia sen kipon kanssa. Tuossa ei ole yhtään mitään ristiriitoja, koska tuolla arvostetaan voittamista viimeisen päälle ja voittajille kaikki sallitaan, kunhan siinä ei epäkunnioiteta vastustajia. Joo, urpoiluahan se on jos tahallaan sitä kipon kopiota telotaan, mutta siinä ei ole mikään mikä alentaisi muiden joukkueiden pelaajien itseisarvoa. Korkeintaan se vaan lisää sitä nälkää, että perkele, minäkin haluan vetää sitä spaghettia tuosta kiposta tai vastaavaa.Jännää, että pohjoisamerikkalaiset huutelevat kaikenlaisen kunniakoodin perään ja välillä ovat niin takakireitä kuin olla ja voi, mutta sitten kannun kanssa voi sikailla ihan urakalla. En haluaisi puhua mistään kaksinaismoralismista, mutta ristiriitaiselta tämä minusta kuulostaa.
Kyllä suomalaisen Stanley Cup -voittajan pitäisi vain viedä pysti vanhempiensa kotiin, ja sijoittaa se keskelle olohuonetta jonkun räsymaton päälle. Sitten voidaan kutsua vähän sukulaisia kahvittelemaan. Kiusaantuneen hiljaisuuden vallassa sitten ollaan siinä olohuoneessa kaapeista kaivetuilla, huonosti istuvissa juhlavaatteissa joissa kukaan ei tunne oloaan kotoisaksi. Huonokuntoisimmat istuu niillä neljällä istumapaikalla mitä olohuoneen kulahtanut sohva ja kaksi hieman sohvan kanssa saman sävyistä nojatuolia tarjoavat. Loput sitten seisovat seiniin ja ovenkarmeihin nojaten ja pitelevät keittiön perimmäisistä kaapeista kaivettuja superpieniä posliinikahvikuppeja tasseillaan toisessa kädessä, ja toisessa samaan settiin kuuluvaa superpientä posliinilautasta johon on leikattu säädyllisen pieni pala äidin K-marketista hakemaa mansikkakakkua - yksi pala per vieras otetaan, loppu kakku jätetään keittiön pöydälle ja sitä ei haeta lisää vaikka emäntä välillä hiljaisellä äänellä kehottaa vieraita hakemaan lisääkin. Välillä laitetaan joko tassi tai pieni kakkulautanen lähimmälle tasolle, ja otetaan pieni, mustunut hopealusikka jotka on myös kaivettu sieltä perimmäisestä kaapista, ja sillä vähän huljutetaan pienessä kahvikupissa olevaa juhlamokan, kahden sokeripalan ja kevytmaidon sekoitusta, tai kaapaistaan pieni pala K-marketin mansikkakakusta suuhun.
Siinä kun ollaan pari tuntia sitten istuttu ja seistä pönötetty katsekontakteja vältellen lähes täydellisessä hiljaisuudessa - mustuneiden hopealusikoiden kilistämiset ja vanhan kaappikellon tikitys on ainoat äänet, jotka on hiljaisuutta ajoittain rikkoneet, ja ehkä joku hölösuu on kertaalleen jonkun kommentin päivän säästä heittänyt ilmoille, joihin muut on sitten hieman ynähtäneet - suvun vanhimmista joku huomauttaa, että jaa kello onkin jo tuon verran, eiköhän me tästä lähdetä. Siitä sitten yksitellen seurueet poistuvat, pelaajan äiti pistää keittiössä astiat pesukoneeseen, isä ja pelaaja seisovat käytävällä kädet taskussa ja ottavat vastaan kiusaantuneina kiusaantuneet onnittelut nyt sitten vielä siitä pokaalin voitosta, onhan se ihan komea kyllä, että tuota, onnea vaan joo ja me tästä nyt lähdetään sitten. Keittiön pöydälle jää loput mansikkakakusta. Poika ottaa pokaalin räsymatolta, ja kuljettaa sen isän farmarivolvolla seuraavalla pelaajalle.
Nämä saa muuten hiljaiseksi siten, kun seuraavissa hautajaisissa kysyy "Nooh, koskas on sinun vuorosi?".Ainoa, mikä taisi kuvauksestasi puuttua, on iäkkäät sukulaiset tenttaamassa juhlistettavan nuoremmilta sisaruksilta: "Noooh, koskas on sinun vuorosi?"
Aivan timanttinen sukujuhlien sielunmaiseman kuvaus kerrassaan. Ja se selän takana supina mikä alkaa vieraiden keskuudessa (perhepiirissä tietty) heti kun auton moottori pärähtää pihassa käyntiin ja isäntäväen silmä välttää. "Mitähän nuokin oikein nyt ovat olevinaan".Meinasin jo innostua, että unohdit sään kommentoinnin, mutta olithan sinä sen muistanut.
Tuli viestiä lukiessa sellainen kevyt ahdistus päälle, kun muistaa kuinka perseestä tuommoisessa juhlissa on istua. Kiusallinen hiljaisuus, välillä joku yksittäinen kommentti säästä ja sitten ne kiusalliset äänet mitkä kahvia ryystäessä tulee. Ja välillä yksittäinen "joo-o", mikä ei liity mihinkään.
Täydellinen kuvaus!
Valioliigaakin ehtii kesällä seuraamaan:
Eihän tää ole todellista… toisessa ottelussa nilkka paskaks ja pitkä huili? No, kertonee riittävästi herrasta että mailatta yritti vielä estää tyhjän maalin syöksymällä. Hinta on toki aika kova…
