Ruohonjuuritason jääkiekon kellariosasto on oma maailmansa, jossa sattuu ja tapahtuu. Sen piirissä liikkuu monenlaista legendaarista hahmoa ja virtuoosia: a) oldschool lätkäjätkiä, joiden ura ei koskaan oikein auennut, b) menetettyjä lupauksia, c) menetettyjä melkein lupauksia, d) oman elämänsä karalahtia, e) niitä, jotka omasta mielestään olisivat vähintään liigastaroja, jos junnuvalmentaja olisi ollut edes kelvollinen, f) juniorijoukkueiden dropouteja, joita ei enää treenaaminen oikein napannut, g) niitä leppoisia insinöörejä, joista tulee Mr. Hyde, kun lätkäkamat on päällä, h) ynnä muita starboja. Ja sitten on pienenä vähemmistönä ne, joiden mielestä on mukava pelailla hymyssä suin, koska jääkiekko on kiva harrastus. Tämä värikäs maailmaa aukenee niille, jotka eksyvät jäähalleille (jos semmoinen paikkakunnalla sattuu olemaan) siihen aikaan, kun sinne ei oikeastaan kenenkään pitäisi eksyä: arkiaamuisin kello 6-7 tai iltaöisin juuri ennen vuorokauden vaihtumista. Niillä vuoroilla, jotka eivät ole kelvanneet kenellekään muulle jäähallin käyttäjälle.
Olen itse aikanaan pelannut Itävallassa alasarjakiekkoa. Siitä on jo pitkä aika, nimittäin luistimiakaan en ole laittanut jalkaan enää vuosikausiin, ja muut kiekkokamat puolestaan ovat olleet koskemattomana pelikassissa lähes 10 vuotta.
Minkälaista on alasarjakiekko Itävallassa? Ensinnäkin, kuten olettaa sopii, taso on melkoisen... noh... vaihteleva. Kokonaisuudessaan siis ihan paska. On siellä pelaajia, joilla on kohtuullinen käsitys siitä, miten jääkiekkoa pelataan. Ja sitten siellä on se suuri enemmistö.
Sarjoille leimallisinta pelaajatyyppiä edustavat ne päälle nelikymppiset, joille pärjääminen alasarjoissa näyttää olevan vähintäänkin elämän suuntaa määrittelevä asia. He ovat monesti juuri tämmöisiä wannabe-oldschool-lätkäjätkiä, jotka ihannoivat keskialueen avojäätaklauksia, tappeluita, jääkiekon koodistoa sekä wanhan liiton jääkiekkoilijoiden vapaa-ajanviettoa viinanvetämisineen. Nämä ovat niitä, jotka määrittelevät tuolla sen "pelikulttuurin". He ovat äärimmäisen innokkaita hakemaan kovia pommeja, mutta ongelma on se, että heillä ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miten pitäisi taklata. Seurauksena siellä sai vastaanottaa jatkuvasti puhelimeen ja antenniin kajahtelevia taklauksia sekä ryntäyksiä yleensä kyynärpäällä tai hanskalla suoritettuna. Polvitaklauksia sai väistellä joka pelissä, jos ehti. Näiden urotekojen takia vähintään joka toisessa matsissa tilanne alkoi eskaloitumaan. Ongelmaa pahensi se, että tuomarit olivat aina aivan kuutamolla: Itävallan kaltaisessa jääkiekon kehitysmaassa on vielä huomattavasti Suomea pahempi pula tuomareista, ja siellä jämäsarjoissa oli sitä myöten kaikenmoista raitapaitaa, joista kaikilla ei varmaan ollut edes tuomarikorttia. Välillä mentiin yhdellä tuomarilla, kun mistään ei kai ollut löytynyt toista. Tuomarien tason seurauksena nuo päähän kohdistuneet taklaukset, selkäänajot, polvitaklaukset sekä kaikennäköiset halonhakkuut ja poikkarit menivät yleensä läpi sellaisenaan, koska tuomarit eivät nähneet niissä mitään rikettä tai sitten eivät uskaltaneet viheltää, koska siitäkin olisi tullut hirveä hässäkkä noiden häiriköiden kanssa.
Yleensä mitään isompaa loukkaantumista ei sattunut siitä yksinkertaisesta syystä, että pelin nopeus ja tempo olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Jokusen kerran kuitenkin kolahti kovaa. Esimerkiksi kerran, kun vastustajan joku tämmöinen sankari veti keskialueen avojääpommin kolmannessa erässä suoraan meidän - sarjatasoon nähden erittäin taitavan ja nopean - pelaajan päähän. Meidän pelaaja vietiin aivotärähdyksen takia lanssilla sairaalaan eikä se ollut mikään ihan kevyt täräys, sillä hänellä ei enää ainakaan kyseisellä kaudella ollut asiaa kaukaloon ja joutui myös töistä pitkälle saikulle (en tiedä, miten siitä edespäin, koska itse muutin seuraavana kesänä Suomeen). Luonnollisestikaan siitä taklauksesta ei tullut minkäännäköistä rangaistusta, ja loppumatsi meni aivan pelleilyksi: taklaaja piileskeli, ja meidän oldschool-ukot jahtasivat kaikkea mikä liikkuu. Kättelyssä tuli vielä tappelu, ja pelin jälkeen pukukoppikäyävällä meidän valmentaja (kyllä, meillä oli oikein valmentaja - itsekin vanha jyrä), kävi vielä taklaajan kimppuun, joten siellä käytävälläkin oli vielä hirveä mylly ja yleinen hässäkkä päällä. Tuosta lopun härdellistä paukkui pelikieltoja molempien joukkueiden pelaajille, ja meidän valmentaja sai viiden ottelun toimitsijakiellon. Sitä toimitsijakieltoa vielä valvottiin, koska kyseinen koutsi poistettiin hallista seuraavassa pelissä (ei ollut edes vaihtoaitioissa, vaan "katsomossa" pleksin takana).
Olosuhteet olivat kanssa välillä mielenkiintoiset. Wienin Stadthallen harjoitushallin jää nimittäin tuppasi sulamaan kulmista, ja välillä sieltä paistoi ihan betoni läpi. Siellä oli mukavaa kulmaväännöissä. Yhden hallin kaukalo oli puolestaan pitkä, mutta naurettavan kapea ja kulmat hyvin jyrkät (hallia kutsuttiin jääkanavaksi): siellä kannatti heittää kiekkoa kulmaan, koska se pomppasi sieltä sopivassa kulmassa dumpattuna suoraan vastustajan maalin edustalle.
Mites teillä? Minkälaisia tarinoita löytyy palstalaisten kokemuspankeista?
Olen itse aikanaan pelannut Itävallassa alasarjakiekkoa. Siitä on jo pitkä aika, nimittäin luistimiakaan en ole laittanut jalkaan enää vuosikausiin, ja muut kiekkokamat puolestaan ovat olleet koskemattomana pelikassissa lähes 10 vuotta.
Minkälaista on alasarjakiekko Itävallassa? Ensinnäkin, kuten olettaa sopii, taso on melkoisen... noh... vaihteleva. Kokonaisuudessaan siis ihan paska. On siellä pelaajia, joilla on kohtuullinen käsitys siitä, miten jääkiekkoa pelataan. Ja sitten siellä on se suuri enemmistö.
Sarjoille leimallisinta pelaajatyyppiä edustavat ne päälle nelikymppiset, joille pärjääminen alasarjoissa näyttää olevan vähintäänkin elämän suuntaa määrittelevä asia. He ovat monesti juuri tämmöisiä wannabe-oldschool-lätkäjätkiä, jotka ihannoivat keskialueen avojäätaklauksia, tappeluita, jääkiekon koodistoa sekä wanhan liiton jääkiekkoilijoiden vapaa-ajanviettoa viinanvetämisineen. Nämä ovat niitä, jotka määrittelevät tuolla sen "pelikulttuurin". He ovat äärimmäisen innokkaita hakemaan kovia pommeja, mutta ongelma on se, että heillä ei ole harmainta aavistustakaan siitä, miten pitäisi taklata. Seurauksena siellä sai vastaanottaa jatkuvasti puhelimeen ja antenniin kajahtelevia taklauksia sekä ryntäyksiä yleensä kyynärpäällä tai hanskalla suoritettuna. Polvitaklauksia sai väistellä joka pelissä, jos ehti. Näiden urotekojen takia vähintään joka toisessa matsissa tilanne alkoi eskaloitumaan. Ongelmaa pahensi se, että tuomarit olivat aina aivan kuutamolla: Itävallan kaltaisessa jääkiekon kehitysmaassa on vielä huomattavasti Suomea pahempi pula tuomareista, ja siellä jämäsarjoissa oli sitä myöten kaikenmoista raitapaitaa, joista kaikilla ei varmaan ollut edes tuomarikorttia. Välillä mentiin yhdellä tuomarilla, kun mistään ei kai ollut löytynyt toista. Tuomarien tason seurauksena nuo päähän kohdistuneet taklaukset, selkäänajot, polvitaklaukset sekä kaikennäköiset halonhakkuut ja poikkarit menivät yleensä läpi sellaisenaan, koska tuomarit eivät nähneet niissä mitään rikettä tai sitten eivät uskaltaneet viheltää, koska siitäkin olisi tullut hirveä hässäkkä noiden häiriköiden kanssa.
Yleensä mitään isompaa loukkaantumista ei sattunut siitä yksinkertaisesta syystä, että pelin nopeus ja tempo olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Jokusen kerran kuitenkin kolahti kovaa. Esimerkiksi kerran, kun vastustajan joku tämmöinen sankari veti keskialueen avojääpommin kolmannessa erässä suoraan meidän - sarjatasoon nähden erittäin taitavan ja nopean - pelaajan päähän. Meidän pelaaja vietiin aivotärähdyksen takia lanssilla sairaalaan eikä se ollut mikään ihan kevyt täräys, sillä hänellä ei enää ainakaan kyseisellä kaudella ollut asiaa kaukaloon ja joutui myös töistä pitkälle saikulle (en tiedä, miten siitä edespäin, koska itse muutin seuraavana kesänä Suomeen). Luonnollisestikaan siitä taklauksesta ei tullut minkäännäköistä rangaistusta, ja loppumatsi meni aivan pelleilyksi: taklaaja piileskeli, ja meidän oldschool-ukot jahtasivat kaikkea mikä liikkuu. Kättelyssä tuli vielä tappelu, ja pelin jälkeen pukukoppikäyävällä meidän valmentaja (kyllä, meillä oli oikein valmentaja - itsekin vanha jyrä), kävi vielä taklaajan kimppuun, joten siellä käytävälläkin oli vielä hirveä mylly ja yleinen hässäkkä päällä. Tuosta lopun härdellistä paukkui pelikieltoja molempien joukkueiden pelaajille, ja meidän valmentaja sai viiden ottelun toimitsijakiellon. Sitä toimitsijakieltoa vielä valvottiin, koska kyseinen koutsi poistettiin hallista seuraavassa pelissä (ei ollut edes vaihtoaitioissa, vaan "katsomossa" pleksin takana).
Olosuhteet olivat kanssa välillä mielenkiintoiset. Wienin Stadthallen harjoitushallin jää nimittäin tuppasi sulamaan kulmista, ja välillä sieltä paistoi ihan betoni läpi. Siellä oli mukavaa kulmaväännöissä. Yhden hallin kaukalo oli puolestaan pitkä, mutta naurettavan kapea ja kulmat hyvin jyrkät (hallia kutsuttiin jääkanavaksi): siellä kannatti heittää kiekkoa kulmaan, koska se pomppasi sieltä sopivassa kulmassa dumpattuna suoraan vastustajan maalin edustalle.
Mites teillä? Minkälaisia tarinoita löytyy palstalaisten kokemuspankeista?
Viimeksi muokattu: