Visailu&kisailu-osiossa oli Realcowboyn avaama ketju, jossa haettiin paljasjalkaisia kotiseutulaisia pisteyttämällä jatkoaikalaisia samalla paikkakunnalla asuneiden sukupolvien mukaan. Tuon ketjun innoittamana päätin rykäistä pystyyn ketjun, jossa voimme purkaa tuntojamme kotiseuturakkaudestamme tai -rakkaudesttomuudestamme, juurista tai niiden puutteesta ja niin edelleen.
Niin, itse olen syntynyt sekä viettänyt suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani pienessä Länsi-Savossa sijaitsevassa rautatiekaupungissa. Sieltä läytyi kaikki tarvittava silloisiin elämäntilanteisiin niin koulutuksen kuin myös vapaa-ajan suhteen. Muutaman vuoden perheemme seikkaili Keski-Suomessa, mutta identiteettini säilyi kutakuinkin länsi-savolaisena.
Kun sitten armeijan jälkeen muutin opiskelujeni perässä tänne Länsi-Uusimaalle, tunsin tulleeni melkolailla erilaiseen Suomeen, kuin siihen mihin olin tottunut. Porukka kun puhuikin aivan omituisesti, eikä näillä ole vieläkään kovin hyvä huumorintaju, vaikka olen sitä yrittänyt kohentaa jo neljän vuoden ajan!
Noiden neljän vuoden aikana en ole juurtunut tänne oikeastaan yhtään. Ei sillä, että paikkakunnassa mitään vikaa olisi; palvelut löytyy, ja jos ei löydy, ajaa Helsinkiin alle tunnissa. Kuitenkin huolimatta omistamastemme talosta, jokusesta ystävästä ja vaimon suvusta minua ei pidättelisi mikään, jos täältä pitäisi lähteä. Järki ehkä kehottaisi välttämään talon myymistä, mutta ei muuta.
Tämä alustus oli melkoinen vuodatus ja sen kummemmin miettimättä kokoon raavittu. Toivottavasti saatte siitä jotain irti. Jos ette saa, kysyn teiltä, kuinka olette sopeutuneet uusille kotipaikkakunnillenne? Mitkä asiat edesauttoivat asiaa? Minä nimittäin luulen, että esimerkiksi työpaikka kotipaikkakunnalta (siis mikäli ei sama kuin synnyinpaikka) auttaa sopeutumaan paremmin, koska tällöin tuntee kuuluvansa johonkin yhteisöön asuinkylässään.
Että tällaista näin ennen nukkumaanmenoa.
Niin, itse olen syntynyt sekä viettänyt suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani pienessä Länsi-Savossa sijaitsevassa rautatiekaupungissa. Sieltä läytyi kaikki tarvittava silloisiin elämäntilanteisiin niin koulutuksen kuin myös vapaa-ajan suhteen. Muutaman vuoden perheemme seikkaili Keski-Suomessa, mutta identiteettini säilyi kutakuinkin länsi-savolaisena.
Kun sitten armeijan jälkeen muutin opiskelujeni perässä tänne Länsi-Uusimaalle, tunsin tulleeni melkolailla erilaiseen Suomeen, kuin siihen mihin olin tottunut. Porukka kun puhuikin aivan omituisesti, eikä näillä ole vieläkään kovin hyvä huumorintaju, vaikka olen sitä yrittänyt kohentaa jo neljän vuoden ajan!
Noiden neljän vuoden aikana en ole juurtunut tänne oikeastaan yhtään. Ei sillä, että paikkakunnassa mitään vikaa olisi; palvelut löytyy, ja jos ei löydy, ajaa Helsinkiin alle tunnissa. Kuitenkin huolimatta omistamastemme talosta, jokusesta ystävästä ja vaimon suvusta minua ei pidättelisi mikään, jos täältä pitäisi lähteä. Järki ehkä kehottaisi välttämään talon myymistä, mutta ei muuta.
Tämä alustus oli melkoinen vuodatus ja sen kummemmin miettimättä kokoon raavittu. Toivottavasti saatte siitä jotain irti. Jos ette saa, kysyn teiltä, kuinka olette sopeutuneet uusille kotipaikkakunnillenne? Mitkä asiat edesauttoivat asiaa? Minä nimittäin luulen, että esimerkiksi työpaikka kotipaikkakunnalta (siis mikäli ei sama kuin synnyinpaikka) auttaa sopeutumaan paremmin, koska tällöin tuntee kuuluvansa johonkin yhteisöön asuinkylässään.
Että tällaista näin ennen nukkumaanmenoa.