Isä-ukko laittoi joskus 1980-luvun alussa työkalupakkiinsa Lukon tarran. Olin jos sen verran iso ja tiesin sen olevan kovin erikoista ottaen huomioon, että isäni oli (r.i.p) kova Ässien kannattaja ja vei myös minut - ainoan lapsensa - katsomaan 1984 Ässät - Tappara -finaalia, joka on ensimmäinen näkemäni jääkiekko-ottelu. Jälkeenpäin ymmärsin tarran liimauksen olevan puhdasta kunnioitusta vastustajaa kohtaan.
Muistan miten outoa oli se, että Isomäen jäähallissa opein "vihaamaan" Lukkoa, mutta isäni opetti minut kunnioittamaan vastustajaa ja sen, että peli alkaa ja loppuu kaukalossa. Sen jälkeen jokaisen urheilijan pitää pystyä olemaan toisen kaveri. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta kyllä tuossa meni aikaa ymmärtää, että lopulta niiden paitojen alla on ihan tavallisia miehiä, jonkun poikia ja jonkun poikien isiä.
Eikä tee nyt yhtään tiukkaa sanoa, että tämä jo keski-iässä oleva patasydän lähettää onnen toivotuksen Raumalla ja toivon, että saisitte juhlia tänä keväänä kultaa. Sen te olette todella ansainneet.