Miten tiivisti pidätte yhteyksiä perheenne kanssa? Missä menee raja, jolloin tuntuu, että joku perheen jäsenistä puuttuu liikaa asioihinne? Mitä olette valmis sietämään sen nimissä, että samaa perhettä kuitenkin ollaan...?
Nyt, kun molemmat vanhempani ovat eläkkeellä, olen tullut ajatelleeksi, kuinka tärkeää olisi saada asua suhteellisen lähellä, jotta yhteisiä hetkiä voisi viettää mahdollisimman paljon omien vanhempien kanssa. (Nyt välillämme on 400 km.) Äidilläni tosin on taipumusta ohjelmoida kaikkien tekemisiä liikaa, joten välillä on pakko konahtaa, että nyt on syytä rauhoittua. Hän kun tulee kotiimme kovin touhukkaasti; tiskaa, järjestelee, haravoi pihamaita...Toisinaan, liiankin usein oikeastaan, on siis pakko toppuutella. Isäni puolestaan elää kotonamme meidän ehdoillamme, joten hänen kanssaan ei ole tarvinnut neuvotella tällaisista.
Appivanhempani ovat hekin työteliäitä, mutta anopilla on taito olla puuttumatta meidän asioihin. Appi puolestaan olisi karsimassa metsäämme tai keräämässä mustikoita ja sieniä jatkuvasti; häntä ei tahdo edes kahvihetkeksi saada aloilleen. Käy hieman hermoille.
Äitini ja appiukon vuoksi heidän vierailunsa ovat usein aika rasittavia, sillä heillä lienee niin voimakas halu auttaa, että se menee "överiksi". En haluaisi viettää aina aikaa pihamaalla haravoiden siksi, että äiti on taas laittanut tuulemaan, vaan hauskempaa olisi ihan tavallinen seurustelu, saunominen, käynnit jossakin mielenkiintoisissa paikoissa jne. Kyllä me vaimon kanssa ehdittäisiin ne lehdet haravoimaan myöhemminkin, jos nyt huvittaa. Omapa pitäisi olla asiamme, jaksammeko haravoida vaikö emmekö.
Meillä kun ei ole lapsia, niin emme ole joutuneet pohtimaan vanhempiemme ja appivanhempiemme kanssa kasvatuksellisia asioita. Sivusta seuranneena olen kuitenkin tullut havainneeksi, että lapsien suhteen tuntuu olevan monilla sen verran erilaisia näkemyksiä, että jopa perheiden ihmissuhteet ovat koetuksella, kun isovanhemmat puuttuvat liikaa. Näin käy varsinkin, jos asutaan liian lähellä.
Vaan kuten sanoin - kun on aikuisiän elänyt vanhemmista melko kaukana, tuntuisi hyvältä saada heidät lähemmäksi. Jospa oppisimme elämään yhdessä ja erikseen. He etsiskelevät jo asuntoa Etelä-Suomesta, joten eiköhän muuttokuorma ole pian tulossa...
Nyt, kun molemmat vanhempani ovat eläkkeellä, olen tullut ajatelleeksi, kuinka tärkeää olisi saada asua suhteellisen lähellä, jotta yhteisiä hetkiä voisi viettää mahdollisimman paljon omien vanhempien kanssa. (Nyt välillämme on 400 km.) Äidilläni tosin on taipumusta ohjelmoida kaikkien tekemisiä liikaa, joten välillä on pakko konahtaa, että nyt on syytä rauhoittua. Hän kun tulee kotiimme kovin touhukkaasti; tiskaa, järjestelee, haravoi pihamaita...Toisinaan, liiankin usein oikeastaan, on siis pakko toppuutella. Isäni puolestaan elää kotonamme meidän ehdoillamme, joten hänen kanssaan ei ole tarvinnut neuvotella tällaisista.
Appivanhempani ovat hekin työteliäitä, mutta anopilla on taito olla puuttumatta meidän asioihin. Appi puolestaan olisi karsimassa metsäämme tai keräämässä mustikoita ja sieniä jatkuvasti; häntä ei tahdo edes kahvihetkeksi saada aloilleen. Käy hieman hermoille.
Äitini ja appiukon vuoksi heidän vierailunsa ovat usein aika rasittavia, sillä heillä lienee niin voimakas halu auttaa, että se menee "överiksi". En haluaisi viettää aina aikaa pihamaalla haravoiden siksi, että äiti on taas laittanut tuulemaan, vaan hauskempaa olisi ihan tavallinen seurustelu, saunominen, käynnit jossakin mielenkiintoisissa paikoissa jne. Kyllä me vaimon kanssa ehdittäisiin ne lehdet haravoimaan myöhemminkin, jos nyt huvittaa. Omapa pitäisi olla asiamme, jaksammeko haravoida vaikö emmekö.
Meillä kun ei ole lapsia, niin emme ole joutuneet pohtimaan vanhempiemme ja appivanhempiemme kanssa kasvatuksellisia asioita. Sivusta seuranneena olen kuitenkin tullut havainneeksi, että lapsien suhteen tuntuu olevan monilla sen verran erilaisia näkemyksiä, että jopa perheiden ihmissuhteet ovat koetuksella, kun isovanhemmat puuttuvat liikaa. Näin käy varsinkin, jos asutaan liian lähellä.
Vaan kuten sanoin - kun on aikuisiän elänyt vanhemmista melko kaukana, tuntuisi hyvältä saada heidät lähemmäksi. Jospa oppisimme elämään yhdessä ja erikseen. He etsiskelevät jo asuntoa Etelä-Suomesta, joten eiköhän muuttokuorma ole pian tulossa...