Kylläpä täällä nyt Mooren Bondeja dissataan. Tiedoksi vaan, että kyllä ne on ihan tarkoituksella koomisia ja hieman camp henkisiä. Miten tämmönenkin voi mennä joltain ohi. Oon kuullut myös, että Tropic Thunder on huono sotaelokuva ja mikä tässä Spinal Tapissa on hauskaa kun kertoo vaan jostain bändistä.
Moore on itsekin sanonut, että "Sean was the killer, I was the lover"
Ei kukaan täällä ole varmaan väittänyt että ne olisi tehty vahingossa humoristiseksi. Ihmisiä tympii lähinnä se, että stintti kesti liian pitkään, ja kun Mooren hyvät puolet ovat lähinnä komediassa ja stunteilla tehdyissä toimintajaksoissa, niin se ei voi mitenkään kantaa vuodesta toiseen. Jos kässärissä on ongelmia, niin se näkyy raa'asti valkokankaalla. Tämän takia leffojen taso vaihtelee aika helvetisti Bondien status ja suuri budjetti huomioiden. Viimeiset ovat oikeasti huonoja, mutta myös alkupäässä on ongelmia (junttikyttä, kääpiö, ikäerot) ja asioita jotka olisi voinut tehdä halutessaan paljon paremmin suht helposti.
Tropic Thunder ja Spinal Tap ovat toki hyviä leffoja, mutta ne ovatkin omilla jaloillaan seisovia teoksia. Kritiikki olisi aika paljon suurempaa jos Thunderin nimi olisi vaikka ”Rambo 5” tai ”Predator 3” ja joku Ben Stiller vetäisi pääroolin.
Komediallisessa agenttisarjassa ei ole mitään vikaa, mutta miksi Bondit piti muuttaa puhtaaksi pelleilyksi kun kyseessä oli kuitenkin tunnettu ja rakastettu hahmo? Joku ”Pyhimyksen tutkimukset/isku/kosto/paluu” olisi toiminut paremmin Mooren leffasarjana, vaikka rahan kanssa olisi voinut olla vaikeampaa.
Se ei ole Mooren tai Brosnaninkaan vika että heidät palkattiin ja leffoja tuli molemmilta liikaa. Heitä on aivan turha syyttää, ja miesten vahvuudet huomioiden ymmärrän tavallaan miksi mentiin campin suuntaan. Kyseenalaista on lähinnä pitikö kiinnityksiä tehdä ylipäätään, ja ainakaan jatkosopimuksia. Esim Älä Kieltäydy Kahdesti näyttää heti alussa raa’asti sen, mistä Bond jäi paitsi kun Connery (tai jopa Lazenby) oli poissa 70-luvulla. Connery laittaa pahiksia nippuun ja ampuu konetuliaseella sen verran voimakkaasti, ettei Moorella ole missään vaiheessa noin hyviä tappeluita. Ja Connery olisi ollut vain nuorempi tuosta edeltävät 12 vuotta. Oikeissa Bondeissa on vielä laadukkaat taustajoukot, joten koreografiat ja ajoittaiset stuntit olisivat auttaneet enemmän kuin Never Say Never Againissä tapahtui.
Connery on kuitenkin hyvä tähti siinä mielessä, että kohtaukset voidaan kuvata läheltä kun hän pystyy itsekin tekemään jotain asioita.
Tuo jälkimmäinen on hieman outo lause Moorelta.
Connery oli toki Tappaja, mutta hän oli myös parempi rakastaja oikeastaan kaikissa uransa vaiheissa. Varsinkin 70-luvulta eteenpäin Moore ei enää oikein saanut yhteyttä naisiin, ja homma meni alusta alkaen isälliseksi nuorten tyttöjen opastamiseksi + yksipuoliseksi komedialliseksi virnuiluksi, jonka päätteeksi naiset lankeavat suoraan ilman mitään viitteitä lämpenemisestä. Tykkään kyllä paljon Mooren maneereista, mutta ne sopisivat juurikin komedioihin. Miehen parasta antia olivat 60-luvun kevyet sarjat. Isäni on kertonut että Ivanhoe oli aikanaan niin loistava Mooren tähdittämä sarja, että sitä piti juosta koulusta katsomaan, hieman kuin mitä minun sukupolveni teki Power Rangersin kanssa. Pyhimys oli sitten toinen jossa Moore toimi, kun meno oli sopivan hidasta ja kevyttä. Kuitenkin aika hassua että
Bond muutettiin nopeasti täysin ja vedettiin sitten samalla otteella yli 10 vuoden ajan.
Ero Conneryyn on iso, koska hänen naisensa syövät suoraan kädestä oikeastaan 60-luvun alusta aina 90-luvun alkuun asti. Karismaattinen ja näyttelytaitoinen supertähti saa naiset näyttämään siltä, että he haluaisivat oikeasti panna Conneryä. Tietyissä tapauksissa näin toki olikin, ja avioliiton ulkopuolisia romansseja oli ilmoilla ainakin 60-70-luvuilla, mutta se ei pelkästään selitä kemiaa oikeastaan jokaisessa leffassa. Hyvin kuvaavaa on se, että Conneryn heikoin Bondi naisten suhteen on sarjakuvamainen Elät Vain Kahdesti, jossa on vähän vaikea uskoa kipinöihin vaikka jonkinlaista muhinointia saadaankin aikaan.
Mooren Bondeissa värinä on parhaimmillaan (Moonraker, Octopussy) samaa tasoa kuin Seanilla huonoimmillaan. Esim. kahdessa viimeisessä Conneryn Bondissa ei ole muuten enää magiaa liikaa jäljellä, mutta naisten kanssa homma pelaa todella hyvin. Jill St John on suht kiimaisena Bondin kimpussa sängyssä ja myös Lana Woodilla oli jonkinlainen kameroiden takainen suhde Conneryyn. Molempien kanssa kuvattiin myös hieman voimakkaampi seksikohtaus, mutta ne leikattiin pois ikärajan nousun pelossa. Myös Never Say Never Again on kuuma elokuva näyttelijöiden kemioiden suhteen. Barbara Carreran kanssa on pelkästään hyviä kohtauksia, ja myös se kohta kun Connery näkee Basingerin alastomana hierontapöydällä sisältää laadukasta vähäeleistä näyttelyä. Bond ei kuitenkaan ryhdy hommiin vielä itse pöydällä, vaan ensin käydään lämmityskohtaukset hieronnan ja tanssin merkeissä. Tietyissä muissa Bondeissa James olisi varmaan ottanut nuoren naisen kyselemättä ensisilmäyksellä, ja tyttö olisi silti rakastunut silmittömästi vaikka valehieroja pani häntä kylmästi.
Jos taas katsotaan Mooren ja Conneryn uraa Bondien ulkopuolella, niin ero repeää vieläkin räikeämmäksi. Moorelta minulla on katsomatta muutama järkevä leffa ja Conneryn ura on niin mittava että niitä on vielä katsomatta 10-15 joista osa on oikeasti arvostettuja pätkiä (Kukkula 1965, Punainen Teltta 1969, Helvetin Esikartano 1970, Murder on the Orient Express 1974). Mooren osalta näkemäni Bondien tai Pyhimysten ulkopuoliset maininnan arvoiset leffat ovat lähinnä Kaappaus Pohjanmerellä (1980), Pääkalloprikaatti (1979), Villihanhet (1978), Spesialistit (1976) ja Kultaa (1974). Keskivertoa parempia noista ovat lähinnä Pohjanmeri (loistava Anthony Perkins) sekä Villihanhet (tiukat Richardit Burton ja Harris).
Yksikään noista ei ole kuitenkaan parempi kuin Mooren 2 hyvää Bondia ja roolit ovat myös aika samansuuntaiset. Kemia naisten kanssa ei myöskään ole sen ihmeellisempi kuin Bondeissa.
Conneryn osalta leffoja on taas älytön kasa. 2-3 tähden pätkiä ei tarvitse edes mainita, ja kaikki tietävät varmaan suurimmat klassikot (Man Who Would Be King, Indy3, Untouchables, Highlander, Rock, Hunt for Red October, Yksi Silta Liikaa, Zardoz).
Niiden ja Bondien ulkopuolella on kuitenkin paljon leffoja, jotka ovat katsomisen arvoisia ja varsinkin pelaaminen naisten kanssa on yhtä laadukasta kuin James Bondilta voi vain odottaa. Hitchcockin Marnie (1964) Tippi Hedrenin, Olkinainen-jännäri (1964) Gina Lollobrigidan, Robin and Marian (1976) Audrey Hepburnin, Russia House (1990) Michelle Pfeifferin, Shalako-länkkäri (1968) Brigitte Bardonin, Anderson Tapes (1971) Dyan Cannonin (+Christopher Walken) kanssa ovat laadukasta näyttelemistä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Katsoja saadaan uskomaan että nämä hahmot jatkavat teerenpeliään eivätkä repeä ja poistu paikalta heti kun kuuluu ”Cut!”. Shalako ei ole huippuluokan länkkäri, mutta muut ovat hyviä leffoja noin yleisestikin.
Andersons Tapes on ensinnäkin tunnettavuuteensa nähden todella laadukas jännäri, ja toisekseen tämä on se leffa johon Sean Connery joutui lihottamaan itseään. Hän sai tietää aika myöhään palaavansa Bondin rooliin, joten hän ei enää ehtinyt laihduttaa kaikkea pois. Tämä selittää miksi hän vaikuttaa hieman hitaalta ja pyöreältä kun taas 70-80-luvut ovat tarvittaessa muuten ihan normaalin räväkkää Conneryä..
Huomenna Timothy Dalton hyppää lopultakin Bondin saappaisiin, ja siinä nähdään heti mitä nuorempi ja parempi näyttelijä olisi voinut tuoda sarjalle jo aiemmin. Stuntit ovat edelleen hyviä, mutta nyt sen ympärille laitetaan muitakin maukkaita kohtauksia. Bond pystyy olemaan vuorovaikutuksessa hahmojen kanssa ihan eri tavalla, kun kohtauksia ei tarvitse miettiä pelkän komedian kautta. Myös naisten kanssa homma on luontevaa, ja Dalton voisikin olla suhteessa kaikkien tyttöjensä kanssa. Kun katselee huomista ja keskiviikon räikeän aliarvostettua Lupaa Tappaa, niin onhan se surullista ettei Dalton päässyt haastamaan yhtään Conneryä parhaan Bondin tittelistä kun stintti jäi niin lyhyeksi. Sarjan laadun kannalta järkevämpi jaottelu olisi ollut luokkaa: Connery eläkkeelle Japanin vaikean ja riitaisen tuotannon jälkeen, Lazenby 3 leffaa, Moore 3-4 Moonrakeriin asti, Dalton 5 GoldenEye asti ja Brosnan 2-3.