Jatkoajan leffakerho

Buster kirjoitti:

Lain ulkopuolella


Wait Until Darkissa .

Laajenna klikkaamalla

Kävn leffassa aikanaan katsomassa Lain Ulkopuolella. Silloin tuntui, että suomileffa lähtee nousuun... mutta ei sit lähentykään (ajanjaksoon sopi muitakin ihan laadukkaita suamilehvoja)


Wait Until Dark, eli siis Yksin Pimeässä on aivan hemmetin hyvä jännäri, jossa se hetki, kun Heburnille paljastuu asiain tila on loistavasti ohjattu ja näytelty.

Vihdoinkin tuli katsottua First Man. Tykkäsin kovasti, mutta sanoisin, että vaatinee hieman harrastuneisuutta tai kiinnostusta avaruusjuttuihin. Muuten ei ehkä oikein niin nappaa.

Ja jos ei vaikka ole kuullut Apollo 1:n tulipalosta voi ehkä vähän ihmetellä ai tälläinen laitettu tähän.

Yesterday

Romanttinen komedia, joka perustuu ideaan, että Beatles häviää ihmiskunnan kollektiivisesta kokemusmaailmasta. Sitä ei ole koskaan ollutkaan… (Beatles ei ole ainoa asia joka on kadonnut, ja tästä saadaan muutama hyvä vitsi leivottua).. Vain tusinamuusikko muistaa biisit. Jotka tietysti uppoaa ihmisiin.. ei tosin heti ja helposti, siinä sitä komediaa leivotaan. Samoin kuin siitä romanssista, joka on aika taattua Curtis tasoa. Eihän Yesterday sellaista komediatykitystä ole kuin vaikka Notting Hill, mutta Curtis käsikirjoittajana osaa hommansa kyllä.

Ed Sheeran esittää itseään ja on kyllä ihan hyvä... kun joku noupadi osaakin säveletää paremmin kuin hän

Beatlesdiggarille on biisien lisäksi kivaa pikkubongattavaa ja hyväntahtoista naurua, sekä jotakin lohdullista tarinassa lopulta on.

Hyväntuulen komedia.

Neloselta juuri tuli katsottua The Hateful Eight.(Quentin Tarantinon) tälle maininta oli omasta mielestä tosi hyvä leffa.

HaZekki kirjoitti:

Neloselta juuri tuli katsottua The Hateful Eight.(Quentin Tarantinon) tälle maininta oli omasta mielestä tosi hyvä leffa.

Laajenna klikkaamalla

Kunpa se ois sen pualtuntia lyhyempi. Tarantino oli taas niin ihastunut dialogiinsa, että ei malttanut leikata rönsyjä pois. Muutenhan kaikki on kohdalllaan, se dialogi, näyttelijätyö ja mysteeri, mutta... se on liian pitkä pitääksee otteessaan imo

Rakastuin Hateful Eightiin välittömästi sen nähtyäni. Morriconen musiikki ja leffan tunnelma kolisi kovaa.

Pulp Fictionin jälkeen paras Tarantino omassa listassani.
Django, Reservoir ja Kill Bill(1) seuraavat perässä.

Elokuussa tulee suomen ensi-iltaan uusin Tarantino Once upon a time in Hollywood.
Brad Pitt, Leo DiCaprio ja Margot Robbie pääosissa=pakko mennä katsomaan.

Kävin kutsuvieras näytöksessä katsomassa Koirat eivät käytä housuja. Cannesissa porukka oli tykännyt ja osa taas oli kävellyt kesken näytöksen ulos. Omasta mielestäni leffa oli aivan kauhea enkä siitä mitään hyvää saanut irti. Tarina lyhyesti: mies menettää vaimonsa ja lähimmäksi muistoa kuolleesta vaimostaan pääsee kun domina kuristaa sitä että se on ihan tajunnan rajamailla. Elokuva sisältää paljon eroottisia sm kohtauksia, mutta vähän paljasta pintaa. Kaiken kaikkiaan raskas ja tylsä elokuva jonka kauheinta antia oli yli 3min kestävä hampaan irroitus pihdeillä. Yksi katsoja pyörtyi tuossa kohtaa.

Tikiti kirjoitti:

Kävin kutsuvieras näytöksessä katsomassa Koirat eivät käytä housuja. Cannesissa porukka oli tykännyt ja osa taas oli kävellyt kesken näytöksen ulos. Omasta mielestäni leffa oli aivan kauhea enkä siitä mitään hyvää saanut irti. Tarina lyhyesti: mies menettää vaimonsa ja lähimmäksi muistoa kuolleesta vaimostaan pääsee kun domina kuristaa sitä että se on ihan tajunnan rajamailla. Elokuva sisältää paljon eroottisia sm kohtauksia, mutta vähän paljasta pintaa. Kaiken kaikkiaan raskas ja tylsä elokuva jonka kauheinta antia oli yli 3min kestävä hampaan irroitus pihdeillä. Yksi katsoja pyörtyi tuossa kohtaa.

Laajenna klikkaamalla

Kuulostaa lupaavalta. Pitää katsoa jostakin.

Nyt on katsottu putkeen niin monta huonoa elokuvaa, että pitänee hyvänä ihmisenä varoittaa muita tuhlaamasta aikaansa.

* The Spy Who Dumped Me - Mila Kunis ja joku toinen muikki alkavat vakoojahommiin Euroopassa, kun Kunisin roolihahmon kuollut poikaystävä on paljastunut agentiksi. Mukana jenkien pakollisia Eurooppa-kliseitä, mutta ei järkevää juonta, hyviä vitsejä tai mitään muutakaan kehuttavaa.
* Murder Mystery - Tässä puolestaan Adam Sandler ja Jennifer Aniston matkustavat Eurooppaan ja päätyvät ratkomaan murhamysteeriä. Voi suositella sellaiselle ihmiselle, joka esim. aivovamman johdosta nauttii Sandlerin naamanvääntelystä ja "hassuista" äänistä, mutta ei kenellekään muulle.
* Shaft - Samuel L. Jackson Shaftina alkaa yhteistyöhön poikansa kanssa, jota ei ole nähnyt 25 vuoteen. Mauton huumori toimii joskus minulle, mutta nyt en kyllä ymmärtänyt, että kenen mielestä oli hyvä idea tehdä tänä päivänä näin misogynistinen, rasistinen ja homofobinen elokuva. Varmaankin silleen hauskan ironisesti, muka. Huono käsikirjoituskin.
* The First Purge - Näinhän on monen muunkin yllätyssuosiota saaneen leffan kanssa käynyt. Eka osa oli piristävän erilainen ja hyvä, toka meni enemmän tai vähemmän camp-huumorina. Kolmosen ja nelosen ilmestymistä en ollut edes huomioinut. Tämä nelonen siis oli tavallaan esiosa, eli sijoittui siihen kun Purge-systeemiä kokeiltiin ekan kerran. Lähtökohta ja USA:n nykyhallintoon viittavat asiat olivat lupaava kehys, mutta toimintana tai jännärinä leffa oli surkea. Erikoisuutena se, että käytännössä kaikki merkittävissä rooleissa olleet näyttelijät olivat tummaihoisia.
* Hereditary - Tämä oli oikeastaan ainoa, mihin oli edes jonkinlaisia ennakko-odotuksia. Olisihan tämä saattanut ollakin ihan ok leffa, mutta kyllästyimme jo puolen tunnin kohdalla. Leffa jäi siis kesken, mikä on arvosteluasteikossamme huonoin mahdollinen arvosana ja hyvin harvinaista: kuten voi päätellä siitäkin, että kaikki nuo muut surkeat leffat tuli katsottua kokonaan.

Samaa mieltä kuin yllä Murder Mysterystä, jossa Sandler ja Aniston tuovat sen lukuisista elokuvista tutun persoonansa peliin. Siihen pintakiiltoa ja sivuosaan jäävä epäkiinnostava mysteeri, niin varmaankin vain kyseisen kahden näyttelijän fanit saavat siitä jotain ajantappoa isompaa irti. Netflixin omissa elokuvissa saattaa monesti heijastella, että ehkä kuitenkin eniten tarvitsevat tasaista volyymia.

Samaa mieltä myös The Spy Who Dumped Me:sta, jossa on varmaankin pienoiskuvassa yksi yleisimpiä kompastuskiviä Hollywoodin komediaelokuvia koskien. Heitetään vaan pari pidettävää ja improvisaation kykenevää komediatähteä elokuvaan, jossa ei ole läheskään kunnollista ja valmista käsikirjoitusta. Siitä huolimatta vain odotetaan, että nämä näyttelijät jotenkin vain taianomaisesti improvisoisivat sinne sitä sisältöä ja hauskoja vitsejä. Ei se vaan toimi niin.

Joudun olemaan eri mieltä Shaftista. En pysynyt pysynyt oikein kärryillä tarinasta ja esimerkiksi lopun toiminta oli kehnonlaisesti ohjattu, mutta elokuvan mahtava soundtrack ja sen parodinen tunnelma kantoivat meikäläisen kevyesti alusta loppuun saakka. Vaikka elokuva myös alkoi kehnohkosti nuorennetulla Samuel L. Jacksonilla. Elokuva huokui ihanaa cooliutta, mutta samalla se iski koko ajan silmää, että älä ota minua vakavasti. Machoilulle ja sovinisteille naurettiin, 70-luvun asenteelle ja koville toimintaleffoille naurettiin, 90-luvun koville Tappavan aseen viitoittamille buddy cop -elokuville naurettiin, nykyajan pullamössösukupolvelle naurettiin. Elokuva nauratti sekä syyllistymällä kieli pitkällä nauraen yypillisiin genretropeihin (kliseisiin?), että välttäen ja kommentoiden niitä alleviivaavasti. Lähes rakastuin tähän siistiin ja hauskaan elokuvaan, sekä Samuel L. Jackson keinahtelevan pöyhkeään harlemmaiseen kävelytyyliin. Olkoonkin, että sieltä mustan poolopaidan alta näkyikin hetkittäin 70-vuotiaan miehen pömppömahan ääriviivat.

Ilmeisesti Shaft ilmestyi jonkinlaiselle leffateatterirundille Yhdysvalloissa, mutta Netflix hankki 14 päivää ensi-illan jälkeen kansainväliset levitysoikeudet. Ei siis lähtenyt ihan odotetulla tavalla kai keräämään rahaa ja studio myi pois. Täytyisi kyllä jo pikkuhiljaa tutustua näihin aiempiin Shaft-elokuviin. Tuli tätä leffaa katsoessa myös mieleen, että on aika samanlainen elokuva kuin Ride Along. Oli näköjään sama ohjaaja, mutta eri käsikirjoittajat.

Hereditarylla oli kova hype ja kyllä se minun mielestäni oli myös hyvä elokuva. Hitaasti kypsyvä, tunnelmaan paljolti nojaava kauhujännäri.Ei voinut leffaa katsoessa oikein tietää, että katsooko Rosemaryn painajaista vai Suljettua saarta. Mikäli elokuvasta imettäisiin pois kaikki psykologisen kauhun ainekset, niin jäljelle jäisi silti hyvä perhedraama.

Itsekin jälleen katsonut hyviä elokuvia, jotka voisi samalla mainita. Paulo Genovesen teatterituotantomainen (=sama lokaatio, näyttelytyö ja käsikirjoitus pääosassa) mysteeridraama The Place oli loistava. Kuppilassa istuu keski-ikäinen mies, joka huhujen mukaan pystyy täyttämään ihmisten minkä tahansa toiveen. Jujuna on se, että vaihdossa ihmisten tulee suorittaa miehen antama tehtävä. Eli ihmiset esittävät hänelle toiveensa ja mies katsoo valtavasta raamatunkaltaisesta kirjastaan, että mikä tehtävä heidän tulee suorittaa. Esimerkki elokuvan alusta: vanha rouva haluaa miehensä alzheimerin taudin katoavan ja tehtäväksi hän saa rakentaa pommin, ja räjäyttää sen julkisella paikalla tappaen mahdollisimman monta viatonta ihmistä. Eli tavallaan nuorisoelokuvien kuten Nerve ja 13 Sins jäljillä mennään, mutta ei kuitenkaan.

Elokuva on hienosti tehty ja erityisesti roolituksen suhteen on tehty rautaista työtä. Se pohjautuu erittäin vahvasti televisiosarjaan At The End of the Booth, jonka ensimmäisestä kaudesta on oikeastaan vain viilattu elokuvamaisempi ja mysteeriaspektia on nostettu ylöspäin. En ole ihan täysin varma, mistä tässä elokuvassa The Place on lopulta kysymys. Onko kyseessä metafora kirjailijasta, joka on luonut ihmismäiset hahmot haluineen. Nyt tämä kirjailija asettaa heidän ja heidän halujensa saavuttamisen välille esteen, joka tulee testaamaan hahmojen fyysisiä, henkisiä ja moraalisia rajoja. Sitten kirjailija jättää ikään kuin jättää hahmot oman onnensa nojaan ja seuraa vain säännöllisten tapaamisten muodossa, miten tehtävän suorittaminen etenee ja miten nämä hahmot ja heidän arvonsa muuttuvat tehtävän varrella?

Vai onko kyseessä vain vertauskuva hedonistisesta nyky-yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat valmiita kapuamaan kohti onnellisuutta/menestystä talloen samalla muita ihmisiä mutaan. Pyrkiikö elokuva vain näyttämään, miten kuka tahansa ihminen voi riittävän epätoivoisessa tilanteessa tehdä mitä tahansa, jos hän tietää varmuudella tämän teon ratkaisevan hänen ongelmansa. Viestiikö tämä, miten ihmiset haluavat hallita kohtaloaan, tai etsivät aina oikoteitä onneen? Ehkä tämä vain kertoo meistä ihmisistä arkisen harmaassa oravanpyörässä, jossa luomme itsellemme jatkuvasti tavoitteita ja unelmia, että meillä olisi jokin tarkoitus nousta aamulla sängystä. Nämä tavoitteet/unelmat voivat kuitenkin muuttua saavuttamattomina ansaksi, joka tekeekin meistä onnettomia.

Myös Maggie Gyllenhaalin tähdittämä The Kindergarten Teacher on hieno elokuva. Siinä lastentarhanopettaja alkaa suhtautua pakkomielteisesti 5-vuotiaaseen poikaan, jonka hän uskoo olevan runoilun uusi Mozart. Opettaja on taiteiden ystävä ja alkanut käydä runokurssilla, mutta hänellä ei ole siihen lahjoja. Opella on lapsia, joilla ei ole kunnianhimoa ja joita hän pitää salaa henkisesti köyhinä. Hän ei pidä siitä, miten nyky-yhteiskunta ajaa ihmiset jo lapsena samaan muottiin tuhoten luovuuden ja yksilöllisyyden, sekä väheksyy taiteita. Joten opettaja päättää alkaa suojella ja kehittää tämän tarhapojan lahjakkuutta. Hän on tavallaan isossa kuvassa liikkeellä oikeassa tarkoituksessa, mutta väärin keinoin ja asettaa oman itsekkään motiivinsa lapsen hyvinvoinnin ja halujen yläpuolelle.

Tarina saa todella karmivia muotoja, sillä opettajan ja oppilaan suhde esitetään romanttisen elokuvan raameissa. Opettaja alkaa suhtautua aina vain pakkomielteisimmin tuohon poikaan ja imee oppilaasta, kun tilanteen pitäisi olla toisinpäin ja oppilaan ammentaa opettajastaan. Luottamusta ja valtaa käytetään väärin. Pidin erityisesti, miten kouriin tuntuvasti kohtausten valtadynamiikat tulevat esiin kohtausten esillepanossa (mise-en-scene). Arkisen oloiset kohtaukset saavat todella karmivat raamit kiitos musan, kuvauksen, esillepanon ja Gyllenhaalin loistavan suorituksen, eikä missään vaiheessa voi olla varma, mihin suuntaan tarina tulee lopulta kehittymään. Myös lapsen psyyke ja toiminta näyttäytyvät hyvin realistisina ja elokuvan lopetus on loistava.

Kerran lähdettiin huonojen elokuvien linjalle, niin Kutoselta tulee par aikaa Vertical Limit. Elokuva on niin huono, että se on hypnoottinen ja aionkin katsoa tämän loppuun. Tämä siis on niin kauhean huono leffa, höystettynä hyvilläkin näyttelijöillä, etten oikein tiedä mitä sanoa. Kelle nämä leffat tehdään? Tässä elokuvassa on sitä eniten vihaamaani "täpärää tilannetta".. Eli sitä, kun meinataan tippua alas ja saadaan yhdellä kädellä jostain kiinni.. ja joku vielä roikkuu siinä toisessa kädessä. Tässä leffassa tuo tapaus on tullut kaikilla mahdollisilla tavoilla esiin. Ei jumaliste :)

Everton kirjoitti:

Nyt on katsottu putkeen niin monta huonoa elokuvaa, että pitänee hyvänä ihmisenä varoittaa muita tuhlaamasta aikaansa.

* The Spy Who Dumped Me - Mila Kunis ja joku toinen muikki alkavat vakoojahommiin Euroopassa, kun Kunisin roolihahmon kuollut poikaystävä on paljastunut agentiksi. Mukana jenkien pakollisia Eurooppa-kliseitä, mutta ei järkevää juonta, hyviä vitsejä tai mitään muutakaan kehuttavaa.
* Murder Mystery - Tässä puolestaan Adam Sandler ja Jennifer Aniston matkustavat Eurooppaan ja päätyvät ratkomaan murhamysteeriä. Voi suositella sellaiselle ihmiselle, joka esim. aivovamman johdosta nauttii Sandlerin naamanvääntelystä ja "hassuista" äänistä, mutta ei kenellekään muulle.

Laajenna klikkaamalla

En ole kuullutkaan noista, mutta miten voi päätyä katsomaan tuollaisia. Vaikka olen erittäinen spoilerivastainen enkä siitä syystä katso trailereita, niin aina pitää silti vähän selvittää millainen tekele on kyseessä.

Onko tässä nyt joku tyttöystävä päässyt valitsemaan.

The Purge oli tosiaan mielenkiintoinen idea ja parempi kuin IMDb:n 5.7, mutta niitä muita en ole nähnyt. Ehkä tuo uusi ensimmäinen pitäisi nyt silti katsoa suosituksesta välittämättä.

Pula-ajan Tretjak kirjoitti:

Kerran lähdettiin huonojen elokuvien linjalle, niin Kutoselta tulee par aikaa Vertical Limit.

Laajenna klikkaamalla

Tämä on siinäkin mielessä mielenkiintoinen mahalasku, että sen on ohjannut yleisen mantran mukaan James Bondin kahdesti pelastanut Martin Campbell. Hän tuli television maailmasta ja ohjasi ekoiksi leffatöikseen jotain keskinkertaisia lakitrillereitä, mitä seurasi Ray Liottan tähdittämä dystooppinen vankilaelokuva. Kaiken tämän jälkeen hän jotenkin pääsi ohjaamaan GoldenEyen, joka on mahtava elokuva ja selkeästi taitavan ja tunnelmaa/sävyä viimeisen päälle ymmärtävän ohjaajan kädenjälkeä. Sitä seurasi vielä yksi lapsuuteni suosikkielokuvia hurmaavan The Mask of Zorron muodossa ja sitten tuli tämä Vertical Limit, jota seurasi Angelina Jolien joku turhamaisuusprojekti. Sitten Zorron jatko-osa, jonka pilasivat tekemättömäksi paikaksi jo kaksi legendaarista puuhapeteä Roberto Orci ja Alex Kurtzman (varmaan parivaljakon jokainen elokuva on täynnä käsikirjoitusongelmia ja silti Hollywood palkkasi parin jatkuvasti uudelleen isoihin projekteihin). Kurtzmanhan on valitettavasti myös pääjehu, joka vastaa Universalin Darkversestä, jossa vanhat monsterielokuvat herätetään henkiin samaan maailmaan ja sehän meni täysin perseelleen jo The Mummyn myötä (jossa myös Orci oli tuottajana). Nyt ovat jälleen taas ilmeisesti valmiita koittamaan uudestaan ja Kurtzman ainakin johtaa edelleen joukkoja.

Mutta Zorron jatko-osaa sitten seurasi taas Campbellin uran ehkä paras elokuva Casino Royalen muodossa.

Vertical Limitin olen joskus mukulana katsonut, joten en voi siitä sen kummemmin puhua. Paitsi muistan, että oli siinä kuitenkin mielenkiintoista tavaraa sinänsä, vaikka se näyttäytyi jo silloin kehnona elokuvana. Deus Ex Machina on siis ilmeisesti kovassa käytössä, jos jostain ilmestyy yhtäkkiä aina jokin yllättävä pelastus joka estää hahmon varman tuhon.

Muistatteko tämän hauskan Spede Pasasen tilityksen elokuvasäätiöstä? Kyseessä on vuosi 1990 ja Seitsemäs Hetki -ohjelma.

Spede kiukuttelee (aivan aiheellisesti) elokuvasäätiöstä, "jonne kommunistit ja tekotaiteilijat pesiytyivät 1960-luvulla, jakoivat rahaa toisilleen ja ohjasivat elokuvia, joita ei käynyt katsomassa kukaan".

Nyt on kuitenkin niin, että olisin nimenomaan kiinnostunut näkemään näitä 60-luvun lopun/70-luvun alun tekotaiteellisia Suomi-leffoja. Se kun ei tarkoita etteivätkö ne voisi olla hyviä!

Kun ohitetaan Jörn Donnerit, Mikko Niskaset ja muut nimekäät tyypit, niin pika-googletuksella tämän aikakauden ohjaajia olivat ainakin:

- Risto Jarva
- Sakari Rimminen
- Tapio Suominen
- Timo Bergholm

Osaatteko suositella lisää elokuvia/ohjaajia?

Onko muuten kaikille MacGruber tuttu leffa? Siinä on kyllä taidetta parhaimmillaan. Kaikki kunnia Leslie Nielsenille, mutta sanoisin tämän olevan paranneltu versio Mies ja Alaston ase elokuvista.

nahkis kirjoitti:

Muistatteko tämän hauskan Spede Pasasen tilityksen elokuvasäätiöstä? Kyseessä on vuosi 1990 ja Seitsemäs Hetki -ohjelma.

Spede kiukuttelee (aivan aiheellisesti) elokuvasäätiöstä, "jonne kommunistit ja tekotaiteilijat pesiytyivät 1960-luvulla, jakoivat rahaa toisilleen ja ohjasivat elokuvia, joita ei käynyt katsomassa kukaan".

Nyt on kuitenkin niin, että olisin nimenomaan kiinnostunut näkemään näitä 60-luvun lopun/70-luvun alun tekotaiteellisia Suomi-leffoja. Se kun ei tarkoita etteivätkö ne voisi olla hyviä!

Kun ohitetaan Jörn Donnerit, Mikko Niskaset ja muut nimekäät tyypit, niin pika-googletuksella tämän aikakauden ohjaajia olivat ainakin:

- Risto Jarva
- Sakari Rimminen
- Tapio Suominen
- Timo Bergholm

Osaatteko suositella lisää elokuvia/ohjaajia?

Laajenna klikkaamalla

En ole kyllä nähnyt noilta ajoilta kuin ne Niskaset ja Jarvat, sekä Mollbergin "Maa on syntinen laulu" (1973), mutta olisiko noita "pesiytyjiä" olleet lisäksi Maunu Kurkvaara, Jaakko Pakkasvirta, Erkko Kivikoski? Elokuvien kuvaukset vihjaa ainakin tuollaiseen modernimpaan otteeseen kuin aiemmalla sukupolvella, ja ei niin kaupalliseen & viihteelliseen suuntaukseen kuin Spedellä.

Sörsseli kirjoitti:

Onko muuten kaikille MacGruber tuttu leffa? Siinä on kyllä taidetta parhaimmillaan. Kaikki kunnia Leslie Nielsenille, mutta sanoisin tämän olevan paranneltu versio Mies ja Alaston ase elokuvista.

Laajenna klikkaamalla

Olen suuri Will Forten ystävä joten MacGruberit on kaikki tubesta katsottu kuten elokuvakin. Puheli muuten Jimmy Fallon showssa että jatko-osaa yritetään saada kasaan.

Kyllä Leslie silti kovempi on.

Everton kirjoitti:

* Murder Mystery - Tässä puolestaan Adam Sandler ja Jennifer Aniston matkustavat Eurooppaan ja päätyvät ratkomaan murhamysteeriä. Voi suositella sellaiselle ihmiselle, joka esim. aivovamman johdosta nauttii Sandlerin naamanvääntelystä ja "hassuista" äänistä, mutta ei kenellekään muulle.

Laajenna klikkaamalla

Mulla on hirveä dilemma ton leffan suhteen. Olen vannonut että en katso enään yhtään Adam Sandlerin leffaa, mutta tossa leffassa taas on Gemma Arterton joka nyt on itselle aina hyvä syy katsoa leffa. :D

nahkis kirjoitti:

Osaatteko suositella lisää elokuvia/ohjaajia?

Laajenna klikkaamalla

Elonetin historiikista kyseiseltä vuosikymmeneltä löytyy jotain. Mainitaan ensinnäkin kyseisistä poliittisista kiistoista ja mainitaan, että tuolloin debyyttielokuviaan julkaisivat mm. Pentti Lintonen, Peter von Bagh, Matti Sokka, Eija-Elina Bergholm ja Seppo Huunonen. Lisääkin löytyy nimiä, sekä elokuvia ja voi vielä katsastaa sivulta 60-luvun historiikinkin sekä muuta.

Barcelona kirjoitti:

Mulla on hirveä dilemma ton leffan suhteen. Olen vannonut että en katso enään yhtään Adam Sandlerin leffaa, mutta tossa leffassa taas on Gemma Arterton joka nyt on itselle aina hyvä syy katsoa leffa. :D

Laajenna klikkaamalla

On sivuosassa, eli ei ihan kamalasti esillä. Saattoi tosin olla ensimmäisessä kohtauksessa vähissä vaatteissa, tai sitten ei. Eli dilemmasi jatkukoon.

Sörsseli kirjoitti:

Onko muuten kaikille MacGruber tuttu leffa? Siinä on kyllä taidetta parhaimmillaan. Kaikki kunnia Leslie Nielsenille, mutta sanoisin tämän olevan paranneltu versio Mies ja Alaston ase elokuvista.

Laajenna klikkaamalla

On olemassa vain yksi paranneltu versio Mies ja alaston ase -elokuvista ja sen nimi on "Hei, me lennetään!"

nahkis kirjoitti:

On olemassa vain yksi paranneltu versio Mies ja alaston ase -elokuvista ja sen nimi on "Hei, me lennetään!"

Laajenna klikkaamalla

Tämä on tekijöiltään myös sikäli hämmästyttävä suoritus, että pystyivät tekemään parannellun version Mies ja alaston ase -elokuvista 8 vuotta ennen ensimmäisen Mies ja alaston ase -elokuvan ilmestymistä. Tuohon ei moni pysty!

Paljon on tullut leffoja katseltua, joten josko sitä jotain kirjoittaisikin nähdystä:

Olavi Virta:

Lauri Tilkanen on karismaattinen ja ihan osaavakin näyttelijä. Siinä oikeastaan tämän elokuvan ansiot. Käsikirjoitus on hapuileva ja juoni tylsähkö. Virta on ensimmäiset 10 minuuttia sympaattinen, mutta sen jälkeen täysin perseestä. Katsojan on vaikea kiinnittyä elokuvaan, koska siitä puuttuu motivaatio. Ajankuvauksena ja Virran elämäntarinasta kiinnostuneille varmaan ihan ok mutta muutoin unohdettava leffa. 2/5 tähteä.

Juice:

Tämä on mielestäni hieman parempi kuvaus tunnetusta artistista. Etenkin alkupuoli Alataloineen on mielenkiintoista settiä, mutta sitten keskiöön nousee Juicen parisuhde ja sen ennalta-arvattavat käänteet. Lopusta puuttuu tempo ja jännite. Kuitenkin ihan jees pätkä kaikkinensa. 2½ tähteä.

Mami:

Myönnettäköön, että olen kohdeyleisöä tällaisille b-luokan kesäkauhuille. Menin nollaodotuksin teatteriin ja olin kohtuullisen tyytyväinen näkemääni. Rehellisesti sanottuna tämä on melko surkea leffa, jossa ei ole mitään tolkkua. Octavia Spencer on kuitenkin tapansa mukaan loistava, mikä pelastaa suuren osan kaksituntisesta. Juoniongelmia on siellä täällä, mutta puoliväliin asti mennään mielenkiintoisen alkuasetelman voimin. Lopussa sitten pakka hajoaa käsiin pahasti, mutta se ei hirveästi haittaa, sillä niin nyt vain tuppaa käymään tämän tyylisissä filkoissa. Kauhu on totisesti vaikea genre. 2½ tähteä.

Aladdin:

Disneyn klassikoita on uudelleenfilmatisoitu kovalla tahdilla, joten miksei siis Aladdiniakin. Tämä on ihan kelpo re-make tutusta tarinasta pienillä modernisoinneilla. Pidin ja pidän erityisesti siitä, että näihin vanhoihin satuihin saadaan puhallettua uutta elämää tuomalla hienovaraisesti nykymaailman sosiaalisia kuvioita mukaan. Jasminen hahmo on loistava, mutta todellisuudessa tätä leffaa kannattelee henki (Will Smith). Kannattaa käydä katsomassa. 3 tähteä.

Rocketman:

Elton John oli minulle aika tuntematon hahmo, joten odotin mielenkiinnolla tätä kehuttua(kin) rainaa. Taron Edgerton on hyvä roolissaan, mutta erinomaiseksi teokseksi tämän nostaa sujuva käsikirjoittaminen. Lavastus, leikkaus ja muut tuotannolliset tekijät ovat myös kohdillaan, joten tämän kanssa viettää mukavasti parituntisen. Pidin erityisesti siitä, että valittu teema (Eltonin lapsuuden traumat) kantaa koko elokuvan mitan eikä lähde harhailemaan. 4 tähteä.

Wild Tales:

Käykää äkkiä lainaamassa/vuokraamassa tämä. Huikea elokuva! Kyseessä on siis kuuden "lyhytelokuvan" kokoelmateos, jonka teemana on kosto. Teema säilyy mukavan yhtenäisenä ja virittää tietynlaiset odotukset katsojalle. Lyhyet pätkät eivät kuitenkaan ole ennalta-arvattavia, vaan niihin on ujutettu mukavasti yllätyksiä. Aivan klassikkokamaa. 5 tähteä.

Alaston Satama:

Nojoo, tämä ei ole mikään tulikuuma uutuus, mutta ansaitsee silti kaikki hehkutukset. Aivan ilmiömäinen tarina satamaa otteessaan pitävästä mafiasta ja sen vaikutuksista koko yhteisöön. Marlon Brandon näyttelijätyö on mieletöntä ja pitää otteessaan loppuun asti. Tietääkseni tämä tyhjensi palkintokaapin vuoden 1954 Oscareissa, eikä syyttä. Monesta modernista klassikosta poiketen tämä on vieläpä sopivan mittainen (alle 2h). 5 tähteä.
https://www.imdb.com/title/tt1205535/?ref_=rt_li_tt
The Rebound:

Tämä tuli ongittua Viaplaysta harmaana sadepäivänä. Positiivinen yllätys, vaikka ennakkoon vaikutti aika kliseiseltä rom-comilta. Alussa vaaran merkit olivatkin ilmassa, kun päähenkilöä esiteltiin wingmaninsa rasvaisten vitsien kautta. Leffa ottaa kuitenkin mukavan - ja suht yllätyksellisenkin - käänteen, kun love interest naitetaan päähenkilölle hyvissä ajoin. Tämän jälkeen käsikirjoitus antaa mukavasti aikaa hahmojen väliselle kehitykselle, minkä jälkeen loppunäytös hoidetaan tyylillä kotiin. Ei mikään mestariteos, mutta omassa genressään piristävä yllätys. 3 tähteä.

Stalker:

Tarkovskyn "päätyö" on itseoikeutetusti noussut jonkinlaisen klassikon maineeseen. Eikä siinä mitään, onhan tämä poikkeuksellinen taideteos, jossa tunnelmaa luodaan aivan omanlaisilla keinoillaan. Viihdyttävyysarvo on sen sijaan vähän niin ja näin; tämä on pikemminkin keskittymistä vaativa, syväkerroksinen oppitunti ihmismielen toimintaan. Katsoin hämmentyneenä, mutta jäin ehkä kaipaamaan jotain. Kestoltaan (lähes kolme tuntia) aika tuhti paketti, joka varmaankin vaatii useamman katselukerran. 3 tähteä.
https://www.imdb.com/title/tt0041959/?ref_=rt_li_tt
Kolmas mies:

Tästä taisikin olla täällä aiemmin puhetta. DVD:n kannessa lukee "paras brittiläinen elokuva kautta aikojen", eikä kuvailua tohdi liioittelusta syyttää. Elokuva on täynnä kaikkea: murhamyysteri, rakkaustarina, noir -henkinen tutkimusmatka, erilaisia moniulotteisia hahmoja, lennokasta dialogia, komiikkaa, yhteiskunnallista kommentaaria, käänteitä, jännitteitä... oikeastaan vähän kaikkea. Kestoltaan alle kaksituntinen leffa on niin moniulotteinen, että on suoranainen ihme, miten kaikki on saatu mahdutettua. Orson Welles on tässä jopa parempi kuin Citizen Kanessa. Nojoo, se on paljon sanottu. 5 tähteä.

Walrus21 kirjoitti:

Alaston Satama:

Nojoo, tämä ei ole mikään tulikuuma uutuus, mutta ansaitsee silti kaikki hehkutukset. Aivan ilmiömäinen tarina satamaa otteessaan pitävästä mafiasta ja sen vaikutuksista koko yhteisöön. Marlon Brandon näyttelijätyö on mieletöntä ja pitää otteessaan loppuun asti. Tietääkseni tämä tyhjensi palkintokaapin vuoden 1954 Oscareissa, eikä syyttä. Monesta modernista klassikosta poiketen tämä on vieläpä sopivan mittainen (alle 2h). 5 tähteä.

Laajenna klikkaamalla

Gangsteri on ylivoimainen suosikkigenreni. Kummisedistä, mafiaveljien kautta sopranosiin kaikki timanttilaatua. Joten kun aikoja päiviä sitten näin tämän clipin...

favorite mob movie (Linkki tubeen jossa sopranos-näyttelijät listaavat omia gangsterisuosikkejaan)

niin katsoin heti kaikki siinä mainitut leffat ja kaikki oli ihan hyviä teoksia mutta juuri on the waterfront ja varsinkin Brandon suoritus jäivät pysyvästi mieleen. Takapenkkikohtaus on monella listalla kovimpia näyttelysuorituksia.

Myös Killing of the chinese bookie on sellainen jota suosittelen.

Jaksoin katsoa Valmentajan alusta loppuun saakka, vaikka kyse oli aika kauheasta "ja sitten tapahtui" -henkisestä biopicistä, jossa ei ainakaan minulla ollut hirveästi hajua missä mennään, mitä tapahtuu, ja mikä on hahmon motivaatio kulloisessakin kohtauksessa. Puhdas yhden miehen show, vailla konflikteja tai draamaa. Jussi Parviaisen hahmon kohtauksissa en enää tiennyt, että kuuluisiko tässä nauraa (mille?), vai onko tämä sittenkin tehty tosissaan (en usko, ainakaan niistä kohtauksista). Ei elokuva ainakaan imdb:ssä ole komediaksi listattu.

Yhtäkkiä se Sarasvuo-hahmo oli jossain tapahtumassa ison skriinin edessä, jossa pyöri video ja Sarasvuo-hahmo toimitti tosi tunteikkaan puheen, ja elokuvan musiikkin pauhasi tosi tunteikkaana ja ylevöittävänä. Ongelma vain siinä, että millä lailla se kohtaus liittyi mihinkään? Mikä oli sen merkitys? Missä se edes oli? Ilmeisesti paikka olisi pitänyt tietää ja elokuva tekee muutenkin vähän sen virheen, että se olettaa katsojan tietävän näistä asioista/ajasta ilmeisesti jo valmiiksi jotain. Nämä samat kysymykset olivat vähän turhan usein toistuvia.

Elokuva pyrkii laittamaan katsojan egosentrisen suuruudenhullun pään sisään. Hauskaa, kun elokuva on kehystetty Sarasvuo-hahmon radiolähetyksessä toimittamaksi tarinaksi ja silti yhdessä vaiheessa kuultiin jonkun toisen hahmon ajatuksia/voice-overia Sarasvuosta. Tämä minä-kertoja tehnee tarinasta epäluotettavan, joten ei kai pitäisi pahoittaa mieltään siitä, että masentunut ja sisäisen liekkinsä menettänyt Sarasvuo-hahmo katsoo telkkarista Virpi Kuitusen hiihtoa ja päättää pokata Virpin käyttäen häntä oman liekkinsä uudelleen sytyttämiseen. Luonnollisesti tämäkin menee vain niin, että seuraavaksi ovat jo Vancouverissa sängyssä (Virpin sukset ovat jostain syystä siellä huoneen nurkassa, eivätkä esimerkiksi huoltajilla). Seuraavan kerran Virpi näkyy, kun hän tulee kisamatkalta kotiin ja löytää itsensä sammuneeksi juoneen Sarasvuo-hahmon, ja Virpi ilmoittaa olevansa raskaana. Siinäpä Virpin hahmon koristemainen panos tarinalle. Lopussa sitten Sarasvuo-hahmo juoksee virheensä tajunneena kotiin Virpin ja lapsen luo, mistä ilmeisesti alkaa uuden Sarasvuon vähemmän itsekäs elämä. Missään vaiheessahan ei toki näytetä Sarasvuon kunnianhimon synnyttämiä kotielämän ongelmia, mutta siitä tehdään kuitenkin elokuvan katharttinen huipennus.

Muutenkin mitä ihmeen lisäarvoa tuo pseudohöpöä sisältävä rasittava voiceover tuo? Se on vain elokuvantekijöitä helpottava väline, jolla yritetään sitoa irrallisehkoja tapahtumia ja vuosikymmeniä käsittävä tarina yhteen. Tälle katsojalle se ainakin vain hämmensi soppaa enemmän. Elokuvissa on yleensä tapana näyttää ja vielä tekojen kautta, jolloin asiat saa kestävän merkityksen.

Kun pystyy katsomaan ohi kammottavasta tarpeesta kuvata jokainen otos kamera-ajona (ja sen vaikutuksesta leikkaukseen, jopa elokuvan making offissa oli Temosta haastateltaessa sama), vailla mitään muuta motivoivaa tai tarkoituksellista syytä kuin, että se näyttää siistiltä, huomaa elokuvan yrittävän apinoida Wolf of Wall Streetia. Se herättää kysymyksen ymmärrettiinkö edes, missä Wolf of Wall Streetissa on kyse. Wolf of Wall Street maalaa Vitor Belfortin käytöksen naurettavana ja kauheana. Se alleviivaa yhteiskunnan osasyyllisyyttä tällaisen käytösmallin ja ihmisten luomiseen, sekä kaikille niille tavoille, joilla autamme näitä huijareita ja finanssimaailman hirviöitä päästämällä heidät aina pälkähästä ja jopa palvomalla heitä. Joten kun Wolf of Wall Streetissa Belfortia ei rankaista juuri millään tavalla touhuistaan, on kyse siitä ettemme mekään yhteiskuntana rankaise vastaavia hahmoja. Elokuva alleviivaa tämän koko kuvion valtavaa naurettavuutta ja siksi minä en alitajuisesti pitänyt tästä elokuvasta (nauru hyytyi, mitä pidemmäs elokuva eteni), kun sen ensimmäisen kerralla katsoin. Se toi ilmoille masentavan totuuden. Joka tapauksessa Scorsesen tyylivalinta lähti tarinankerronnan tarpeista ja oli luonnollisesti täysosuma.

Vai pyrkikö Temonen sittenkin matkien ilmaisemaan vähän tätä samaa, koska Sarasvuo sai pankista rahaa kuin tyhjää vain ja kusetti alaisiaan selkeästi kyseenalaisella, omaan laariinsa satavalla lainalla ostaa yhtiönsä osakkeita. Hän antoi katteettomia lupauksia, piilotteli ongelmia ja puhui ihmisiä pyörryksiin, niin kuin joku finanssimaailman Jeesus. Ohjaajan tarkoitusperät ja erityisesti sanoma eivät ole alkuunkaan selvät, elokuvan sävystä/tunnelmasta puhumattakaan. Tokko kaikki hyvin käsikirjoituksessakaan.

Valmentaja oli kuin katkonainen wikipedia-artikkeli, josta on leikattu kaikki päivämäärät pois. Miksi ihmeessä siellä on joku Jaana Saarinen statistin roolissa? Hänellä oli yksi ainoa vuorosana, kaksi jos lasketaan se ensimmäinen toimistossa tapahtunut "taustamumina". Making offissa Temonen sanoi jotain, että halusi antaa käsikirjoituksen suhteen mahdollisuuden uudelle ja tuoreelle äänelle, joka ei ole kiinni missään vanhoissa malleissa. Mutta että sivuroolit hän halusi täyttää mahdollisimman pitkälle kokeneilla ammattilaisilla.