Historiani IFK:n kannattajana

Kehotuksesta (kiitos Bafforosso) päätin sitten kuitenkin avata uuden ketjun aiheelle. Toivottavasti ei sitten heti olekin jokin vanha ketju, jossa tätä olisi pitänyt käsitellä. :-)

My way:

Miten minusta tuli IFK:n kannattaja!

Olen vastikään -huolimatta jo pitkästä ajasta jatkoaikaa seuranneena- heränyt siihen, miten pitkän linjan faneja täällä oikeastaan on. Itsellä ollut jonkinlainen "ajatusharha" siitä, että täällä olisi vain ns "nuoria" kannattajia (katsoen täältäl dinosaurus-osastolta), mutta nyt on alkanut selviämään, että täällä on vielä selkeästi itseäkin kauemmin seuraa fanittaneita.
Omalla kohdalla olen yrittänyt muistella, että mistä kaikki oikeastaan sai alkunsa, sillä mitään verenperintöä ei itsellä seuraan ole, ja suurin osa lapsuuden ystävistä oli enemmänkin noita Jokeri-faneja, kuten myös oma isäni tuntui olevan.
Kiinnostaisi kovin tietää, että miten monta vuotta -ja jos osaa kertoa- niin myös sen, mikä aikoinaan ohjasi omaa valintaasi IFK:n pariin.

Omalla kohdallani voisi sanoa, että varmuudella muistan omalla kohdallani alkaneen konkreettisesti ( ei siis kuitenkaan ensimmäinen matsi nordiksella) vasta ensimmäisestä IFK-matsista livenä, joka on kohdallani ollut (vasta) noin vuonna -76, ja johon silloinen hyvä ystäväni puhui minut mukaan, joten takana nyt siis jo kohta 43 vuotta, ja uskallanpa samointein todeta, ettei se IFK-fanin elämä ihan silkkaa juhlaa ole ollut tulleista mestaruuksista huolimatta.
Ensimmäinen matsini muuten Nordiksella oli kuitenkin Karhu-kissat- TPS. Tämä johtui siitä, että perhetuttuna oli Lemminkäisellä työskentelevä immeinen, joka sai firmansa kautta lippuja tuohon matsiin.
Niin täynnä viisautta oli pää siihen aikaan, että kiertäessämme hallia ympäri, näin noista eri sisäänkäynneistä osia matsista, ja luulin että siellä pelataan useampia pelejä, joten melko natiainen olisi tuolloin ja kiinnostavimmaksi taisi jäädä itselläkin jääkoneen katsominen, joka oli myös vanhmimman poikani suurin innostuksen lähde ensimmäisten matsiensa aikaan.
Sen vielä matsista muistan, että Tepsukoiden maalissa oli Lasse Kiili ja muuan Lauri Mononen edusti tuolloin Karhu-kissoja, ja itsellä oli sittemin ikävästi hävinnyt kuva -nimmarin kanssa- monosesta K-Kissojen paidassa.


Huikein hetki tässä historiassani lienee vuoden -83 mestaruus, kun narrifanit jo tuulettelivat meikäläiselle varmaa mestaruuttaan, vaan mitenkäs kävikään. :-)
Tosin ei se 2011 mestaruuskaan huono ollut, koska silloinkin päästiin narreja tiputtelemaan. :-)


Kun täällä niin usein käydään kamppailua siitä "tosifanittamisesta" ja sen sisällöstä, niin monet monet pettymykset koettuani katson kuitenkin olevani hyvinkin oikeutettu kritisoimaan alati hukattua resurssia, sillä negatiivisuudestani huolimatta olen kuitenkin jokikinen vuosi odottanut IFK:n kelkan kääntymistä sellaiseksi kestomenestyjäksi. Ja joka kausi (likipitäen) saa pettyä, ja silti taas jaksaa uskoa kaiken nyt muuttuvan.

Itseäni täällä jatkoajassa jo vanhaksi kuviteltuani, olenkin ollut iloisesti yllättynyt, että täällä haastelee vielä tätäkin pidemmän linjan faneja mukana, ja mikä hauskinta, ainankin osa heistä jaksaa olla meikäläistä paljon positiivisemmin touhua tarkastelevia, kun taas itsellä on alaknut usko loppumaan tähän country-clubiin.

Oli jopa aika, että olin ikäänkuin silleen "vähän" sisäpiirissäkin, mutta tuo aika on jo kauas taakse jäänyttä.
Itse olen jostakin syystä saanut IFK-fanituksen siirrettyä lapsillenikin, ja meillä onkin nuorimman pojan kanssa mielenkiintoisia keskusteluja, kun hän näkee positiivista enemmän kuin meikäläinen, joka on kulkenut pettymyksestä toiseen tämän seuran kanssa.


Jos siis nappaa, niin kertokaa ihmeessä vähän historiastanne tämän meille niin Rakkaan seuran tunkeutumisesta elämäänne, sekä ajoittain uniinkin. Olisi myös mukava kuulla erilaisia tarinoita tältä matkaltanne, seuraan, pelaajiin tai muuhun siihen liittyvistä asioista sekä tapahtumista. Mitä on jäänyt erityisesti mieleen ja miksi?! :-)

Omalla kohdallani historia IFK-fanina ei ole läheskään niin pitkä kuin monella palstan ”dinolla”. Samaa Via Dolorosaa se aika kuitenkin on ollut, ja kaikille siitä mukava korvamato loppupäiväksi. Ikää on sen verran, että vasta kahta mestaruutta olen ollut todistamassa, ja sen ensimmäisenkin aikana olin jo vankasti teini-ikäinen, juuri sellainen kaiken kaikesta tietävä mulkvisti. Suvun puolelta ei ole koskaan tullut erityistä painetta joukkuevalinnan suhteen, mutta Itä-Helsingin kasvattina varsinaista vertaistukeakaan ei ollut liiemmin tarjolla. Suosikkijoukkueen valinta osuu sinne jonnekin ysärin alkupuoliskolle, mutta koska perheenjäsenet olivat - jos joku joukkue piti valita - mieluumminkin narrifaneja, niin ensimmäiset livenä näkemäni matsit ovat olleet narrien pelaamat ottelut TPS:ää ja JyP HT:tä (no smoking team) vastaan. Taisi mennä vielä useampi vuosi siihen, että pääsin ensimmäistä kertaa katsomaan IFK:n peliä. Hyvin palaa mieleen se popparin tuoksu ja maailman parhaat pehmikset, siis siihen aikaan parhaat.

Tällainen muistojen palautus reissu omaan esihistoriaani. Edelleen on hämärän peitossa, miksi valinta oli juuri se eri kuin kaikilla muilla, ja miksi sillä tiellä jaksoi pysyä kaikki ne vuodet ennen ’98-mestaruutta, ja kaikki ne vuodet sen ja ’11-mestaruuden välillä. Järjellähän sitä ei voi selittää, sillä se vittuilun määrä koulun narrifaneilta oli aivan järkyttävää pahimmillaan. Ehkä juuri siksi olen kasvanut niin kieroon. :D

Mielenkiintoinen ketju, myönnetään!

Oma historiani alkoi varmaan n.1994 nurkilla kun silloisen parhaan kaverini kanssa menin Nordikselle tsiigaamaan matsia. Kaverin siskopuoli oli kai IFK:n cheerleader ja tää kaveri oli muutenkin jotenkin enemmän perillä lätkästä. E9 seisomakatsomo, oville norkoilemaan ja heti dörtsit avattiin nii täböllä ylös että sai siedettävät mestat. Boyko veti kultapotta päässä, vastustajia en muista. Ruoska ja Kuznetsov pakkeina.

Tosta se sitten lähti, käytiin tsiigaamassa useempi matsi kaudessa ja sit ku kaveri jatkoi omilla teillään niin sitte kävin yksin orastavana teinipoikana. Varmaan siinä '96-'97 -kaudella rupesin ihan tosissani seuraamaan ja kuuntelemaan kaikki matsit radiosta. U103 ja Hermanni Seppälä, voi rähmänkäkkärä.

Muutamaa vuotta vanhempi broidi oli pikkuhiljaa kääntynyt pienen arpomisen jälkeen täysin IFK:n puolelle ja '97-'98- kauden aikana meillä oli skolessa n.10 hengen kaveriporukka jonka kanssa pelailtiin säbää ja ulkolätkää ja joka ikinen välitunti puhuttiin lätkästä. Kaikki muut paitsi mä ja broidi oli joko narrien tai blegin kannalla ja päänaukomisen määrä oli valtaisa. Osittain senkin takia mestaruus maistui kyllä ja hiljensi välituntiparlamentin tehokkaasti. Olin Nordiksella ku Halkidis skulas skebaa juhlissa.

Tämän jälkeen muutama kausi todella aktiivista seuraamista, sitten vaihtelevasti kuitenkin aina muutamia pelejä/kausi Nordiksella ja vähintään tulosseurantaa.

Nyt myös perhe, etenkin rakas vaimoni joka tavatessamme ei seurannut ku vähän maajoukkuetta, seuraa IFK:ta. Liiga on näkyny himassa töllöstä reilu pari vuotta ja hallillakin käydään muutamia kertoja kaudessa. Näin se IFK-perhe kasvaa!

Seuraan urheilua tunteella, eikä mikään ole ikinä päässyt lähellekään samoja sfäärejä ku IFK kaukalossa. Ei mikään. Elinkautisella siis ollaan vaikkakaan ei kausarin muodossa mutta henkisellä tasolla kyllä. Esim. NHL:län seuraaminen ei sinällään niin nappaa vaikka peli on hienoa ja fyysistä, tunnelatausta ei ole yhteenkään seuraan. Sitä mä tarviin että jaksaa ja haluaa tsiigata lätkää ja sitä IFK on aina tarjonnut. Hyviä ja huonoja aikoja, mutta siitä asti kun n.25v sitten Nordiksen ovista astuin sisään, se on ollut aina I F K.

Mieleen on itsellä jäänyt myös ikiajoiksi (huokaus), tuolla 90-luvun puolivälin tienoilla matsiin mennessäni Nordiksen lipunmyynnin edessä seisoskellut niiin ihanan kaunis nainen...no ehkä tyttö (ei alaikäinen kuitenkaan).. Kari Laitisen (muistaakseni) paita päällään. Vieläkin jaksaa vanha (heh) haaveilla että olisi uskaltanut suunsa aukaista, ja jos ei KOFFille, niin ainakin kahville pyytää. Toisaalta nähtyäni oman nassuni heijastelevan lipunmyynnin ovista, lienee molemmille onnekkaampaa että pidin sen kiinni...siis naamani (suuni) tarkoitan. :-D
Mutta ainahan sitä voi haaveilla kuitenkin. :-)
Tällaisiakin muistoja voi tähän matkaan liittyä. :-)

Tämä fani on niin nuori, että täällä "dinojen" joukossa joutuu aina miettimään, uskaltaako avata suunsa tai siis laskea sormensa ATK:n näppikselle, kun eihän näin nuori ymmärrä mistään mitään. IFK:n fanittaminen alkoi luultavasti kaudella 91-92. Matsissa olin käynyt ensimmäisen kerran ehkä edellisellä kaudella. Olin tuolloin vähän toisella vuosikymmenellä. Tuo kausi päättyi mukavasti, kun IFK nappasi pronssia. Hyvää mieltä tietysti himmensi erittäin paljon se, että mestaruus meni naapuriin, mutta vähänpä tuolloin vielä osasi aavistaa, millaista kärsimystä seuraavat vuodet tulisivat nuorelle IFK-fanille olemaan. Tuon ajan rungon muistan vieläkin vaikka unissani: Sakke maalissa ja MG avaamassa luukkua, Kölli-Boyko-Järvi hyökkäyksessä ja Simppa ja Pepe alakerran luutina.

Kevät 1998 olikin sitten yhtä juhlaa, kun ensin sai juhlia mestaruutta ja kuukautta myöhemmin viettää omia yo-juhlia. Uusi vuosituhat olikin taas paluuta entiseen The Pentin sotkiessa seuran asioita, ja kevään 2011 mestaruuden jälkeen alkoi taas uusi sykli. Niinpä nämä tämän kauden sekoilut eivät ole kovin paljon hetkauttaneet: eihän tämä ole muuta kuin vanhan kertausta. Kun oma fanittaminen on ollut jatkuvasti sappinesteen nieleskelemistä, niin harvat menestyskaudet ovat olleet jotain poikkeusaikaa, jota on hädin tuskin osannut käsittää.

Viherpuiston Ruoska kirjoitti:

Tämä fani on niin nuori, että täällä "dinojen" joukossa joutuu aina miettimään, uskaltaako avata suunsa tai siis laskea sormensa ATK:n näppikselle, kun eihän näin nuori ymmärrä mistään mitään. IFK:n fanittaminen alkoi luultavasti kaudella 91-92. Matsissa olin käynyt ensimmäisen kerran ehkä edellisellä kaudella. Olin tuolloin vähän toisella vuosikymmenellä. Tuo kausi päättyi mukavasti, kun IFK nappasi pronssia. Hyvää mieltä tietysti himmensi erittäin paljon se, että mestaruus meni naapuriin, mutta vähänpä tuolloin vielä osasi aavistaa, millaista kärsimystä seuraavat vuodet tulisivat nuorelle IFK-fanille olemaan. Tuon ajan rungon muistan vieläkin vaikka unissani: Sakke maalissa ja MG avaamassa luukkua, Kölli-Boyko-Järvi hyökkäyksessä ja Simppa ja Pepe alakerran luutina.

Kevät 1998 olikin sitten yhtä juhlaa, kun ensin sai juhlia mestaruutta ja kuukautta myöhemmin viettää omia yo-juhlia. Uusi vuosituhat olikin taas paluuta entiseen The Pentin sotkiessa seuran asioita, ja kevään 2011 mestaruuden jälkeen alkoi taas uusi sykli. Niinpä nämä tämän kauden sekoilut eivät ole kovin paljon hetkauttaneet: eihän tämä ole muuta kuin vanhan kertausta. Kun oma fanittaminen on ollut jatkuvasti sappinesteen nieleskelemistä, niin harvat menestyskaudet ovat olleet jotain poikkeusaikaa, jota on hädin tuskin osannut käsittää.

Laajenna klikkaamalla

Olihan tosiaankin tuo -98 mestaruus ikimuistoinen sikäli täälläkin, että nuorempi poika syntyi vähän IFK:n mestaruusjuhlien jälkeen.
Taisipa tuo mestaruus vaikuttaa jonkinverran myös nimivalintoihin...tai ainakin niitä oli helpompi hyväksyä. :-)

Oma fanitukseni ei lähde ihan suoraan perheestä, faija kyllä maajoukkuetta katseli, muttei sinänsä kumpaakaan stadin jengeistä kannattanut. Mutta vuonna -76, kun olin 7-vuotias, niin tätini silloinen miesystävä vei minut HIFK-Sport -matsiin, ja siitä lähti. Niiltä ajoilta tosin parhaiten on jäänyt mieleen nuoret jäbät jotka kauppasivat jätskiä katsomossa.

90-luvulla omistin myös kausikortin, mutta kun eka lapsi syntyi vuonna 2000, niin se jäi. Silloin syntyneestä pojasta on kasvanut kovan luokan fani, oikeastaan 2011 Jokerit-sarja sai hänen kannatuksensa kovaan lentoon. Pojan kanssa yhdessä sen sarjan seiska-pelin kokeminen Nordiksella on yksi elämäni hienoimpia hetkiä. Täysin euforinen fiilis.

Kausikorttia en ole ysärin jälkeen koko kaudelle omistanut, mutta viime vuosina ollut pudotuspelikausarit pojan kanssa. Kymmenisen vuotta sitten heräsi into myös HIFK:n fudispuoleen, jota ollaan myös paljon käyty pojan kanssa katsomassa, Klackeniin on ollut kausikortti koko sen ajan kun on Telialla pelattu.

Mielettömiä tunteita on HIFK tarjonnut, niin kaukalossa kuin nurtsillakin. Hyviä ja huonoja. Toivon että niitä tulee vielä paljon lisää.

En tiedä olenko tervetullut tähän ketjuun, KooKoo kuitenkin suosikkijoukkueeksi merkittynä, mutta tulen silti. HIFK kuitenkin on kakkonen, ja ihan satavarmasti taas tänä keväänä, kun KooKoon liekki sammuu, niin HIFK:n bandwagon kutsuu.

Itse asiassa fanitus on monen muuttujan. Ryhmäpaine on yksi niistä. Junnujoukkueessa meni suhteellisen 50-50 kannatus Helsingin seurojen suhteen ja melkeinpä valinta määritti mihin porukkaan kuulun. (Kärppiä löytyi myös, mutta hyi) Itse asiassa valinta oli helppo. HIFK oli siitä hetkestä eteenpäin ykkönen SM-Liigassa KooKoon nousuun asti. Kumpikaan "valinta" ei ole järjellä ajateltuna fiksu, mutta tunteellahan tämä menee. Itse asiassa jääkiekkoseuroja en paljon tiennyt tuolloin, mutta HIFK iski heti ja kovaa, kun netistä äidin tietokoneella sain SM-Liigaa tutkia. Mitä enemmän siinä sitten alkoi historiaa tutkimaan niin vakuuttuneemmaksi vain tulin. Etenkin Nordiksen pitäisi olla paikka, jonka jäälle vierasjoukkue tulee paskat valmiiksi housuissa. Ei ole enää, eikä (harmi kyllä) tule varmaan olemaankaan.

Yhteenkään kotiotteluun en ole vielä päässyt, tällä kaudella se tulee tapahtumaan. Ihan varmasti. Tai lähinnä saanut aikaiseksi lähdettyä. Kouvolasta on kuitenkin pitkä matka yhden pelin takia. Viime keväänä oli erittäin lähellä lähtö Ouluun välieräsarjassa. Vierasotteluita olen Kouvolassa nähnyt ja kerran Lahdessa. Oli muuten tuo Lahden ottelu se joukkotappelu-ottelu. 2011?

Tähän mennessä suurin osa suomalaiseen pääsarjakiekkoiluun liittyvistä muistoista liittyy edelleen HIFK:hon. Näen olevani oikeutettu täten kirjoittamaan tänne. En gång, alltid.

Erinomainen ketju.

Oma fanitus on alkanut vuoden 1983 mestaruudesta. Perus Glory hunter miehenä siis. Pitkään oltiin seisomakatsomoissa kaikissa peleissä ja vieraspeleissä siihen aikaan, kun oli vielä uutta ja ihmeellistä lähteä "Fanibussissa". Sitten opiskelut ja työura vei, joten jäi ihan pari kautta totaalisesti Hesarin tilastojen varaan. Kun oli oikeasti pakko hieman keskittyä opintoihinkin.

Nyt kun sekä työnpuolesta pääsee käymään otteluissa erilaisten firmojen kautta ja omassa elämässä on enemmän aikaa, niin tulee katsottua melkein kaikki ottelut. Pitkään olin Jatko-ajassa vain lukijana, kunnes tämä saatana vei minulta koko käden.

Omiin kaikkien aikojen suosikkipelaajiin kuuluu Hakki, Lehtonen, Igor Järvi, Arima, Boyko, Ville Peltonen, Caloun, Rautakallio, Kadlec, Jukka Seppo, Simppa, Kölli, Zeta, Rafu, MG, Kibe, Söde ja nimimerkkini esikoiskuva Valeri Krykov #14, jonka siviiliammatti jaksoi ihmetyttää meitä pitkään.

Mitä haluan IFKlta?

Koska menestystä on tullut niin harvoin, niin ensimmäisenä mieleen tulee halu nähdä taistelua ja ylivertaista taitoa.

Eli sitä, että laidat ryskyy, mutta että joukkueessa on sarjan mielenkiintoisempia taiteilijoita. Minun joukkueeseen mahtuu aina yksi Sakari Salminen vaikka vähän hiihtelisi sinnepäin, kunhan tekee myös maagisia tekoja. Yhtälailla mun joukkueeseen mahtuu sellainen munaravia B-katsomoa kohti taklauksia painava Åsten. Kunhan tekee sitä duuniaan.

Mitä en haluaisi IFKlta?

Sitä, että "kaikille kenkää" ei olisi se ensimmäinen keino purkaa omaa faniahdistustaan. Enkä haluaisi seuran julkista itkemistä joistain tuomareista. Se on fanien tehtävä.

Ikimuistoisin hetki?

Kevät -98 ja Pomon rannari. Niin suvereenia se koko kevät oli.

Ohhoh, mikä ketju.
No oma historia alkoi 50--luvun puolivälissä Väiskiltä, jonne faija mua skidinä roudas. Sitten jäästadika, Velo ja pirkkolan ulkojäät. Pirkkolasta ikimuistoisin matsi, kun HIFK pelasi edellisen kauden mestaria Porin karhuja vastaan ja johti 2min ennen loppua 4-0 ja arvatkaa mitä alkkisfaija teki jo silloin 4-4 ja vielä meinas hävitä. Onneks oli snadi flinda povarissa, että sai vaakasuorassa räntäsateessa pientä helpotusta. Itseasiassa tänäkin päivänä näille joka asiasta valittajille ja kaikki vittuun hemmoille tekis gutaa tsiikata näitä matseja tuulessa, pakkasessa ja lumisateessa.
Vahin kundi. Nyt jo 50:nen skulas muutaman vuoden Hifkissä Kifen vetämässä junnujengissä, kunnes muutimme Tölikästä Pitskuun ja hän siirtyi PiTaan.
Nykyisin olen jo luopunut kausaristani ja katselen matseja television puolelta. mutta muutaman kerran vuodessa käyn matseissa poikieni ja pojanpoikieni kanssa. Lastelasten kanssa bissellä on kliffaa.

Hyvin menee, mutta menkööt. Itselleni IFK on ollut aina suurten tunteiden joukkue, mikä on tarkoittanut myös sitä, että olen ollut tietoinen, missä rotsin fikassa on stendari. Siispä:

Kyllä oma historia elinkautisena alkaa vuodesta 1980, jolloin näin ensimmäiset pelini B4:ssa.

1981-82 Yksittäisiä pelejä Jäähallissa. Hexi suuri sankari.

1982-83 Kymmenkunta peliä Jäähallissa. Mestaruus oli totta kai herkkua koko suvulle ja muistan elävästi ne järjettömät, 6-päiväiset juhlat, jotka naapurin kaatamisesta saatiin aikaan. 1. Pepen game-worn paita.

1985-86 Ensimmäiset finaalit kokonaisuudessaan.

1991-92 jäi mieleen siksi, että taas kerran saatiin se ryminäpronssi ja naapuri meni ohi. Vi****s oli järjetön. Ja pahemmaksi muuttui seuraavina vuosina. Talteen #35 punaisena.

1993-94 Fränk muuttaa IFK:n logon r**sän tähdeksi? WTF?

1994-95 Taivas oli rajana, mutta esteenä oli Kari Takko. Talteen silti #16 valkoisena, joka paloi tosin bensan valelemana myöhemmin.

1997-1998 oli taivas, josta ei ole koskaan paluuta. Täydellisyyden huipentuma. Parempaa ei koskaan ole ollut, eikä tuskin koskaan tulekaan. #55, tosin valkoisena + Pepen punainen #23.

1998-1999 Finaalit, jotka mielellään unohtaisi hienon runkosarjan jälkeen. Talteen #25 punainen, joka tuhoutui Narinkkatorilla myöhemmin.

1999-00 Z #3

2000-01 Luisun alku.

2001-02 V**utuksen huipentuma.

2003-04 Uskomaton venyminen finaalin porteille. #9 talteen sekä punaisena että valkoisena.

2004-05 Z # 3 vs. Ilves, kauden loppusaldona järjetön **tutus, kiitos Tukka-Jukan ja Vakuumin.

2005-06 Suurten tunteiden kausi, josta jäi lopulta käteen hyvin vähän muisteltavaa.

2006-09 Sumua.

2009-10 Valoa tunnelin päässä, oma uusi kevät fanina, #21-#46-#64, talteen valkoinen #13

2010-11 Tuhlaajapoikien paluu. Ikimuistoinen reissu Espooseen.

2011-12 Poliisimiehen opein p***aa.

2012-15 Sumua: Pelattiinko edes? Jos pelattiin, haluttiinko pelata?

2015-16 Kaunis kruunu hienolle runkosarjalle jäi saamatta, mikä latisti tunnelmaa.

2016-17 ja 2017-18 Flashback 80-luvun IFK:sta. Aina kärjen tuntumassa, mutta jotain (ykkössena/ykköspakki) puuttuu.

2018-19 IFK sytyttää edelleen erittäin paljon, mutta Nordikselle ei jaksa raahautua puoleenkaan matseista, koska peli on yksittäisiä pelejä lukuunottamatta skeidaa. Vieraspeleistä tielle tuntuu osuvan usein ne totaalisimmat konttaukset.

Tim Thomas, valkoinen kypärä, haamutorjunnat.

Tässä mun virallisen HIFK faniuden ensimmäiset asiat mitkä konkreettisesti tallentuivat mun emolevylle. Faija kerto että ekassa matsissa olin ollut kuulemma joko
-88 tai -89, mutta en laske sitä vielä tärkeimpien eli muistojen joukkoon.

Thomasin aikakaudesta eteenpäin on Faijan kanssa kimpassa käyty katsomassa kausareilla matseja joka kaudella. Harrastusten ja muiden aktiviteettien takia ei paikalla olla aina oltu, mutta muuten on Nordiksen kulhoja kulutettu.

Homma jatkui nyt vuonna 2019 ja perinne on siirretty jo tulevalle sukupolvelle.

En gång alltid.

Edesmeneen faijan äidinkieli oli ruotsi, joten eipä valinnanvaraa oikein ollut. No leikki sikseen, ihan skidistä asti olen kannattanut IFK:ta. Skidinä tsiigailin vain teksti-tv:stä tuloksia. 90-luvun alussa pikkubroidini (Jokerit) vei mut halliin ja silloin kolahti isosti. Meidän perheessä meni noi fani-hommat hienosti. Faija ja minä IFK-faneja, mutsi ja broidi Jokereita.

Nuorempana muistan kun mutsi ja faija menivät jurrissa pesutupaan pesemään pyykkejä. Faijalla oli IFK-paita päällä, mutsilla Jokerien paita ja armoton vääntö päällä sen illan matsista. Yksi vappukin muistuu hauskana mieleen, kun faija lähti snadissa jurrissa ulos. Kohtasi yhden kaupan edustalla pari poliisia, faijalla IFK-paita päällä ja lets play hockey lippu mukana. Totesi vain poliiseille, että yksinäisen miehen vappukulkue. Toinen poiiseista olisi halunnut viedä putkaan, mutta toinen nauroi vedet silmissä ja päästi menemään.

98 mestaruus on upein muisto tästä seurasta, olin hallissa ja kyyneleet valuivat kun päällikkö iski ratkaisevan byyrin. Juuri ennen finaalisarjan alkua vaimoni synnytti poikamme. Taksissa vaimoni istui luonnollisesti takana ja minä kuskin kanssa edessä pohtien tulevaa finaalisarjaa kuskin kanssa. Vaimo ähisi siellä takana ja tämä julli vain puhuu jääkiekosta.

Aamuyöllä poikani synnyttyä työnsin häntä kärryillä käytävässä, vaimo ja kätilö kulkivat edellä. Siellä käytävän sivussa oli ikävä kyllä tv, jossa oli Habsin matsi menossa. Pakko se oli mennä äkkiä katsomaan mikä on tilanne. Ikävä kyllä mulla oli Mora buutsit jalassa, jotka kopisivat siellä käytävällä. Kätilö kääntyi katsomaan, kun kopina loppui, minä tulen sieltä sivusta saman tien takaisin ja sanoin että katsoin vain miten Habsilla menee. Vittu sitä häpeän määrää.

tommy36 kirjoitti:

Taisipa tuo mestaruus vaikuttaa jonkinverran myös nimivalintoihin...tai ainakin niitä oli helpompi hyväksyä. :-)

Laajenna klikkaamalla

Niinhän se taisi vaikuttaa, poikani toinen nimi on Christian. Kolmannen polven IFK-fani. :0)

Hyvä ketju tommy36 ja hyvä ideointi Bafforosso.

Joo vahvasti taustoista (faijan puolelta lähinnä) on IFK tullut omaan elämään. Siellä ei muuta jengiä ole kukaan kannattanut, vaan hänen tätiään myöden on IFK-merkkisesti menty. Mutsin puolelta ei kiekkovaikutteita ole tullut ollenkaan, kun ei sitä oikeen seurata siellä. Ja enemmän mä oon lopulta mutsille vaikutteita antanu IFK:hon :)

Nordiksella käyminen alkoi siellä joskus 10+ ikäisenä 80-90 taitteen kohdilla tai vähän jälkeen. Silloin ei hallin lähettyvillä asuttu, vaan välimatkaa himasta sinne oli n.50km, joten käyminen ei aiemmin alkanut, ennenkuin sitä uskalsi/päästettiin bussilla itekseen tai jonkun kaverin kanssa kulkemaan. Kiekkotaustoista huolimatta faija ei ole koskaan mikään aktiivinen hallilla kävijä ollut, eikä ole sitä edelleenkään, vaan tulee meidän peesissä hallille jos on tullakseen. Yleensä ei ole innostunut vaan haluaa seurata netistä tai jostain teksti-tv:stä pelejä.

Mutta niin hieno seura kun meillä onkin, niin voi vitun vittu mitä tuskaa se 90-luvun kannattaminen oli :o Narrien ja TPS:n juhlahumussa mentiin monta vuotta, ja sen kun yhdistää vielä omaan kilpailuhenkisyyteen, niin voitte vaan arvata mistä se negaatio-lähtöisyys jääkiekon kannattamiseen kumpuaa. Sieltähän se tulee. Se oli välillä niin lannistavaa nuorelle kannattajalle, että meinasi koko kiekkotouhu jäädä. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, sillä kyllä tää kuuluu vahvasti elämään...elämäntapa siis. 1998 mestaruus ja 1999 finaalisarja olivat hienoja kokemuksia, mutta yksi IFK:n mestaruus (tai edes finaalisarja) olisi kyllä saanut tulla myös peruskouluajoille, niin olisin päässyt antamaan vähän takaisin ja olisi päässyt muutakin kokemaan kun ynnä muut -sijoituksia.

2000-luvulla käyty paljon hallilla, mutta kausari ollut vasta muutaman vuoden. Sana IFK-perhe vaan herättää kahdenlaisia fiiliksiä nykyään. Hyvänä asiana tää vahva kulttuuri ja sidonnaisuus, joka ei tule loppumaan. Negatiivisuutena IFK-perhe sanasta tulee mieleen sisäsiittoinen perheyritys, jossa jaetaan vaan sukulaisille kravaattipaikkoja, kuten ensin Nybbe ja sen jälkeen Tobbe UTJ;ksi... sensijaan kun että organisaatiota pitäisi vähän ravistella ja tuulettaa, että siitä saataisiin nykyaikaisempi ja vähän enemmän urheilumenestys-keskeisempi. Toki talous tärkeää, mutta silti. IFK kaipaisi oikeasti uutta potkua kabinettipuolelle. Vahvaa ja hyvin hoidettua IFK:ta ei ole minun kannattaja-urana aikana vielä näkynyt. Eli siis sitä ihkaoikeaa suurseura-IFK:ta.

Ylä- ja alamäkeä siis ollut, mutta seura ja fanitus tietenkin pysyy aina! Ja tuskahan pitää aina muistaa siirtää, ja nyt siskonpoika hyvinkin IFK-merkkinen nuorimies. Onneks hän osaa selvästi ottaa kevyemmin kannattamisen kun minä silloin ja nykyään :)

Oma IFK-taustani on siinä mielessä erikoinen, etten ole koskaan asunutkaan vakituisesti 600 kilometriä lähempänä pääkaupunkiseutua. Eli toisin sanoen olen ns. paljasjalkainen oululainen. Tämä juontaa juurensa 90-alkuun ja Darren Boykon aikoihin, jolloin kiinnostuessani liigakiekosta IFK teki syystä tai toisesta nuoreen minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toki asiaa saattoi edesauttaa myös se, ettei paikkakunnalla oikein ollut varteenotettavia kandidaatteja suosikkijoukkueeksi Oulun Kärppien seikkaillessa konkurssin partailla 1-divisioonassa ja Finlandia-liigassa. Sitten myöhemmin tuli se 98-mestaruus ja olin täysin myyty. Tämän jälkeen mikään ei ole saanut edes harkitsemaan toiseen leiriin hyppäämistä, takinkääntämistä kun en muutenkaan tykkää harrastaa. Etäisyydestä huolimatta matseja on tullut käytyä katsomassa paikanpäällä suht. säännöllisesti, johtuen osin siitä, että niitä on ollut mahdollisuus yhdistellä kätevästi työreissuihin ja toisaalta hyvistä lentoyhteyksistä johtuen Ouluhan on periaatteessa melko lähellä Helsinkiä.

Välillähän sitä on tietenkin joutunut pohtimaan, että onko tässä yhtään mitään järkeä kun paria poikkeusta lukuunottamatta viimeisen 15 vuoden aikana lähipiirin kanssa ei ole ollut mahdollista keskustella jääkiekosta ilman valtaisan vittuilun sietämistä. Mutta tottakai on; kun on saanut elää mukana niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, niin kaikkien näiden vuosien jälkeen sehän tuntuu vain entistä palkitsevammalta kun se dynastia sieltä vielä joskus tulee!

douppi kirjoitti:

Mutta niin hieno seura kun meillä onkin, niin voi vitun vittu mitä tuskaa se 90-luvun kannattaminen oli :o Narrien ja TPS:n juhlahumussa mentiin monta vuotta, ja sen kun yhdistää vielä omaan kilpailuhenkisyyteen, niin voitte vaan arvata mistä se negaatio-lähtöisyys jääkiekon kannattamiseen kumpuaa. Sieltähän se tulee. Se oli välillä niin lannistavaa nuorelle kannattajalle, että meinasi koko kiekkotouhu jäädä. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, sillä kyllä tää kuuluu vahvasti elämään...elämäntapa siis. 1998 mestaruus ja 1999 finaalisarja olivat hienoja kokemuksia, mutta yksi IFK:n mestaruus (tai edes finaalisarja) olisi kyllä saanut tulla myös peruskouluajoille, niin olisin päässyt antamaan vähän takaisin ja olisi päässyt muutakin kokemaan kun ynnä muut -sijoituksia.

Laajenna klikkaamalla

Feel you bro! Taidetaan olla suht samaa ikäluokkaa ja olihan nuo kaudet 1991-1997 todella syvältä. Väitän edelleen, että olisin saanut ensimmäistä kertaa piparia aiemmin, jos olisin kääntänyt rotsin ja ryhtynyt narrikannattajaksi. :D Sitäkin enemmän tuohon aikaan v*tutti "suuren yleisön" täysin rajoittamaton gloryhunttaus. Siinä missä monet symppasi 1980-90-luvun taitteessa Tepsiä, niin yht'äkkiä oltiinkin sitten niin henkeen ja vereen Jokerifania. Selkeä kakkosseura HIFKn jälkeen on ollut aina Ilves ja kevään 1990 finaaleissa olin tyyliin ala-asteen ainoa, joka oli Ilveksen puolella, kun muut liputti Töpseleitä.

Tapparaa kohtaan inho syttyi jo 1980-luvulla. Silloin jo muodostui mielikuva ilottomista r*nkkareista, ehkei ihan tuolla käsitteellä, mutta Korpi, Rautakorpi, Tapola... hyissaatana. Asiaa ei toki auttanut, että ensimmäiset selkeät muistikuvat peleistä on kevään 1986-finaalisarjasta ja ensimmäisen HIFKn aiheuttaman todellisen itkuraivarivitutuksen muistan keväältä 1988, kun Tappara pudotti HIFKn finaaleista jatkoaikamaalilla.

-Kantor- kirjoitti:

Oma IFK-taustani on siinä mielessä erikoinen, etten ole koskaan asunutkaan vakituisesti 600 kilometriä lähempänä pääkaupunkiseutua. Eli toisin sanoen olen ns. paljasjalkainen oululainen. Tämä juontaa juurensa 90-alkuun ja Darren Boykon aikoihin, jolloin kiinnostuessani liigakiekosta IFK teki syystä tai toisesta nuoreen minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Laajenna klikkaamalla

Tälläistä kannatusta täytyy todella arvostaa. Snadisti outoa, mutta hienoa!

Luulen, että olen oman historiani tänne jo kirjoittanut, mutta kirjoitetaanpa nyt varmuuden vuoksi tähänkin ketjuun johon se ainakin kuuluu.

Olen takinkääntäjä.

Keväällä -92 alkoi Schweinin SM-liigan seuraaminen. Olin tuolloin vielä 5. luokalla. Vuotta vanhemmat kaverini olivat pääsääntöisesti IFK-kannattajia, pl. yksi Ilves-fani. Luokkakaverit, joiden kanssa en järin paljon hengannut vapaa-ajalla, taas olivat Jokeri-porukkaa (mikä oli varsin tavallista länsi-Vantaalla tuohon aikaan, idässä varmaan vielä enemmän). Ajattelin, että voisin kannattaa Jokereita ihan vaan, etten automaattisesti valitse samaa joukkuetta kuin parhaat kaverini.

Katselin kevään -92 finaaleita televisiosta ja kyllä, kannatin Jokereita viikon - parin ajan. Voittivat sitten Teukka Salaman ja kumppaneiden johdolla mestaruuden. Käänteentekevä hetki oli Hjallis Harkimon haastattelu ratkaisevan finaalin jälkeen. Hjallis kyynelehti runsaasti ja sopersi vain, että "emmä pysty puhuun". Rupesi jotenkin kuvottaa koko tyyppi, vaikkei julkisessa itkemisessä lähtökohtaisesti minusta mitään pahaa ole. Mutta jokin tuossa herrassa oli sen verran luotaantyöntävää, että siitä hetkestä päätin alkaa kannattaa IFK:ta. (Oliko tähän joku sääntö, että kerran saa vaihtaa, vai miten se meni?)

Olin ehkä pari päivä tuon finaalin jälkeen menossa kaverini kanssa bussilla keskustaan elokuviin päiväsaikaan. Mieleen jäi, että eduskuntatalolta oli lähdössä joku Jokereiden mestaruusjuhlakulkue tms. Siinä ympärillä pörräsi pienellä autolla pari IFK-paitoihin pukeutunutta miestä, liput ikkunoista liehuen. Istuimme bussin takapenkillä ja tämä auto oli jossain vaiheessa suoraan takanamme. Tervehdimme tietysti kaltaisiamme mm. näyttämällä lompakoitamme koristaneita IFK-tarroja. Nopeasti oli minullekin löytynyt rekvisiittaa takinkäännön jälkeen. Jokerihairahduksen aikana en sentään ehtinyt hommaamaan mitään fanikrääsää.

Vaikka Jokerit oli tietenkin vihollinen numero 1 ja varsinkin yläasteaika ihan kamalaa Jokeri-dominanssia, ei Jokereiden lähtö liigasta kovin paljon ole minua sykähdyttänyt. Lähinnä tuli sellainen olo, että onneksi tuli aikoinaan valittua oikein. Tappara otti oikeastaan heti Jokereiden paikan sydämessäni. Vastakkainasetteluahan pitää aina olla.

Tappara-inho juontaa juurensa jonnekin 90-luvun puoliväliin ja vierasotteluun Hakametsässä. Peli oli tiukka, mutta muistaakseni aika viime minuuteilla Tappara meni 5-4-johtoon, mikä piti loppuun asti. Vaikka olin kaverin ja hänen isänsä kanssa paikalla, en pystynyt rääväsuuna olemaan hiljaa, vaan ajauduin jonkinlaiseen sanaharkkaan jonkun keski-ikäisen naispuolisen Tappara-fanin kanssa. Tarkemmin en onneksi enää muista, mutta vähän hävettää kyllä edelleen silti. Tuo fani ja Tapparan maalilaulu olivat ne mistä se inho sai alkunsa. Se maalilaulu on edelleen Liigan ärsyttävin.

Aktiivisinta IFK:n pelien seuraaminen on omalla kohdallani ollut ehkä ne paskat 90-luvun vuodet, sekä ihan viime vuodet kun otteluita on ollut helppo seurata televisiosta. 2000-luvun rämpimiset jäi aika kevyen teksti-tv-seurannan tasolle lasten synnyttyä. Mestaruus 2011 herätti faniuden puolittaisesta horroksestaan ja oikeastaan aikaakin kiekon seuraamiseen tuli samalla enemmän aikaakin johtuen siitä, että hiihdon maailmancupit siirtyivät maikkarille, jolle en vapaaehtoisesti aio mistään maksaa (okei, jos Liigakin Telian Bonnier-kaupan myötä menee jonnekin C-morelle, joudun harkitsemaan uudelleen). Vaikka olenkin IFK-faniuden lisäksi innokas hiihtäjä ja hiihdon seuraaja, vie IFK:n pelit kyllä nykyään voiton jos valittavana on hiihdon MC-kisa tai IFK:n runkosarjaottelu. Toki nyt kun lapset ovat isompia, ehtii parhammillaan katsoa vaikka molemmat ja käydä vielä hiihtämässä pitkän lenkin kaiken perhe-elämähelvetin keskellä.

Nordiksella tulee käytyä muutaman kerran kaudessa. Tyttäreni olen saanut kasvatettua jonkinlaisiksi IFK-kannattajiksi, joskaan vanhin ei enää ole kiinnostunut tulemaan hallille. Kaksi nuorempaa kylläkin. Ja viime vuonna jopa vaimoni ilmoitti haluavansa lätkämatsiin, ja toki pääsikin.

-Kantor- kirjoitti:

Oma IFK-taustani on siinä mielessä erikoinen, etten ole koskaan asunutkaan vakituisesti 600 kilometriä lähempänä pääkaupunkiseutua. Eli toisin sanoen olen ns. paljasjalkainen oululainen. Tämä juontaa juurensa 90-alkuun ja Darren Boykon aikoihin, jolloin kiinnostuessani liigakiekosta IFK teki syystä tai toisesta nuoreen minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toki asiaa saattoi edesauttaa myös se, ettei paikkakunnalla oikein ollut varteenotettavia kandidaatteja suosikkijoukkueeksi Oulun Kärppien seikkaillessa konkurssin partailla 1-divisioonassa ja Finlandia-liigassa. Sitten myöhemmin tuli se 98-mestaruus ja olin täysin myyty. Tämän jälkeen mikään ei ole saanut edes harkitsemaan toiseen leiriin hyppäämistä, takinkääntämistä kun en muutenkaan tykkää harrastaa. Etäisyydestä huolimatta matseja on tullut käytyä katsomassa paikanpäällä suht. säännöllisesti, johtuen osin siitä, että niitä on ollut mahdollisuus yhdistellä kätevästi työreissuihin ja toisaalta hyvistä lentoyhteyksistä johtuen Ouluhan on periaatteessa melko lähellä Helsinkiä.

Välillähän sitä on tietenkin joutunut pohtimaan, että onko tässä yhtään mitään järkeä kun paria poikkeusta lukuunottamatta viimeisen 15 vuoden aikana lähipiirin kanssa ei ole ollut mahdollista keskustella jääkiekosta ilman valtaisan vittuilun sietämistä. Mutta tottakai on; kun on saanut elää mukana niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, niin kaikkien näiden vuosien jälkeen sehän tuntuu vain entistä palkitsevammalta kun se dynastia sieltä vielä joskus tulee!

Laajenna klikkaamalla

Tämä vain esimerkkinä lainattu, mutta onhan taas yksi mielenkiintoinen mauste tässä sopassa. Kiva tosiaankin tietää vähän tällaista taustaa, ja miten erilaisista syistä tahi resursseista homma on itse kullakin kumpuillut.
Huikeeta että tällainen oululainen -ei olisi tullut mieleenkään, ja ohikin mennyt jos aeimmin olet kertonut- on elinkautiseksi eksynyt. Ja selaiseksi lasken vaikkei joka ottelua kävisikään katsomassa, sillä loppuviimeksi kyse on vain siitä fanittamisesta, joka ei tarkoita aina sitä, että ollaan paikanpäällä. :-)

Mukavaa tosiaankin -tällaisen ikivinkujan- lueskella tällaisia tarinoita. Tässä on jo saanut nauraakin, sillä huikeita tarinoita kyllä. Kiitos!

Itse olen 1970-luvun puolivälissä syntyneenä sitä kuuluisaa "Jokereille hävinnyttä" sukupolvea, jolle ei paljoa ilonaiheita yläasteella ja myöhemminkään suotu (ensimmäinen matsi oli faijan ja fafan kanssa kai vuoden -81 talvella - pikkubroidi tuli mukaan vähän myöhemmin).

Yhtäkkiä tullutta 1998 mestaruutta juhlittiin broidin kanssa viikon ajan käymällä jokaisessa kissanristiäisessä - itse mestaruusiltana ammuttiin Kisahallin edestä ilotulitusraketteja pari kpl (jotka oli säästetty uudeltavuodelta, kun jo silloin vaikutti kannu tulevan - mitä kummaa optimismia noina vuosina!) -> aikansa soihdutusta, tyhjennettiin tiukka viinapullo sporassa matkalla Kisahalli-Lasipalatsi kahteen janoiseen suuhun ja sniikattiin väkisin Hesperiassa SM-liigan viralliseen bankettiin. Pahin hetki tuona surkeana aikana oli intissä, kun jokeri- ja lahi-kannattajat kusetti oikein urakalla (tai mitään kusettanut, niin ne luuli oikeasti, ja minä myös) että HIFK on vaihtanut nimensä ja logonsa - no logo vaihtui, nimi ei kokonaan. Siihen aikaan ei ollut samalla lailla nettiä, joten homman tarkistus kesti ja epätoivo oli oikea - päätin, että mitään Big Cats -jengiä en ala kannustamaan, nyt pääsen hyppäämään tästä surkeudesta pois. Niin olen kuvitellut löyhemmin perustein myöhemminkin, etenkin kun aina kun on sanonut, että tätä huonommien ei voi mennä, niin on vaan vielä yksi taso alaspäin kyetty löytämään. Mutta kuten Lumon alkupräinen kysymyksenasettelu kuuluu - "En ymmärrä, miksi sitä vaan kaikesta huolimatta tätä ottelusta toiseen katsoo", seuraaminen ei ole mihinkään jäänyt.

Nyt mukana hallilla on jo oma teini-käinen poikakin, jonka ehdin 2011-mestaruusvuonna viedä "haistelemaan mestaruuden käryä" yhteen finaalisarjan himamatseista; kundi oli aiemmin pelastautunut vakavasta taudista kesken Jokeri-sarjan ja sen käännepelejä kuunneltiin sairaalassa korvanapeista yhteisestä radiosta, paikalle pääsin vikaan peliin, kun kundi oli saatu kondikseen.

Olen retardi - haluaisin edelleen nähdä nyrkkitappeluita silloin tällöin ja muistelen lämpimästi aikaa, jolloin Heleniusta yritettiin kellistää. Mutta: mun HIFK:hon kuuluu yhtälailla myös ylitsevertainen taito ja ihan vaan normaali ryskyttely. Paskat ajat ovat päässeet sillä lailla ihon alle, että myös minulle on Stigun tavoin jollain lailla innostusta tuovaa sellainen camp-meininki, jossa riittää kulissientakaisia käänteitä kuin siinä takavuosien Pelinaiset-ohjelmassa (joka oli kuin kuva tuon ajan HIFK:sta). Toki vähempikin riittää, mitä Matikaisen aikaan koettiin. HIFK:n surkea menestys on päässyt sikälikin vaikuttamaan minuun, joka olen oikeasti erittäin peruspositiivinen, että HIFK:ta katson aika realistisesti ja negatiiviseen suorittamiseen varautuneena ja mikä kumminta, tässä takavuosina huomasin jopa jollain lailla innostuvani tappioissa rypemisestä, sillä mitä huonommin meni, sitä enemmän halusin matsit nähdä. Mutta, niin vain "seura tekee kaltaisekseen".

Euro-futiksesta en lajina niin paljoa perusta, vaikka olen urheilun suurkuluttaja niin paikalla kuin penkillä, mutta HIFK:n futista olen käynty tsiigaamassa kakkosesta veikkausliigaan muutaman ottelun vuositahdilla. Jääpalloa seuraan myös tulostasolla ja jonkun matsin olen käynyt paikan päällä katsomassa. YU:ta seuraan niiden FB-sivujen kautta (mm. nyt tiedän, että Bogdanoff on rikkonut halli EM:n tulosrajan). Handiksessa en ole HIFK:n kannattaja, mutta sympatiseeraan toki.

EDIT: typoja

Kiitos Tommy 36 mielenkiintoisen ketjun luomisesta!
Oma historiani sai alkunsa kaiketi "isänmaidosta" Isäni kun oli emo-HIFK:n kannattaja ja ikuinen jäsen. Ei hän silti minua mitenkään pakottanut kunnon faniksi. Toiset faijat, kun on kuulemma todennut, että muita saa kannattaa, mutta sitten loppuvat viikkorahat tai kannattaminen voi alkaa, kun olet muuttanut pois kotoa. No eipä faija niin innokas lätkämatseissa kävijäkään
ollut - 2-3 kertaa taisimme yhdessä olla hallilla. No, itse aloin herätä lätkään, kun jengissä oli Kaonpää, Thun, Salmi ja mm. Rekomaa - nimisiä pelaajia. Ja olihan siellä sitten nuori Heka Järn, maalissa Grana ja pakistossa mm. Pertti Kotkas. Ulkomaan avut olivat esim. Malone, Sullivan ja Read. Näistä Malone vaikutti paljon siihen, että joukkue pärjäsi Suomisarjassa 66-67. Varsinainen herääminen alkoi tuolloin ja varsinkin Nordiksen valmistuttua (kyllä tuo aiemmin mainittu pyry ja pakkanenkin oli tuttua, kannattaa muuten lukea kundista joka pelasi ulkojäillä kovassa pakkasessa ilman sukkia, jotta olisi sama tuntuma skrinnareissa). Olihan se jotain, saada katsoa lätkää hallissa, kun kerran Mansessakin se oli mahdollista. No, se eka peli päättyi muistaakseni 4-2. Päivä oli 27. helmikuuta 1967. Vastustaja oli yhden kaupunginosan joukkue, Töölön Vesa ja Helsingin IFK nousi silloiseen SM-sarjaan, nykyiseen Liigaan. Siinä ollaan pysytty. Se on vähän kuin the original six NHL:ssä. Vesasta tuli Jokerit ja se nousi myöhemmin suuresti Hiiros-Turunen-Kyntölä nallipyssyketjun ansiosta. Jokerit sitten putosi kerran ja taisi sitten kadota kartaltamme. Historiaan kuuluu myös, että esim. Kärpät alkuaikoina taisteli alemmalla tasolla. Mutta takaisin halliin. Siellä sitten tuli oltua seisomapaikoilla pari kautta. Ensin vähän, mutta ilmiön nimeltä Brewer tultua stadiin olin täysin myyty. Hän löysi jokaisesta pelaajasta jotain positiivista. Esim. Harri Linnonmaasta totesi kaverin olevan aliarvostetuin koko maassa. Harrilla kun oli aivan julmettu lämäri. Siitä tuli sitten huuto "tapa se kassari" suosituksi. Eikä vastustajan veskarin olisi tarvinnut kuulla sitä, kyllä housut tutisi ilmankin. Osasi Harri nojatakin, niin että vastustaja sai jäähyn. Calle itse osasi "peipata" pelkällä katseella ja nostamalla mailansa (olette varmaan nähneet videon KooVee-matsista) hän pelotti vastustajan väistämään. Soppaan kun lisättiin vielä Saxon (Esa Isaksson), Juha Rantasila, Hexi ja Juhani Jylhä muiden mukana, oli meillä aivan ylivoimainen joukkue. Ottelut päättyivät usein 7-1, 8-2 tai jopa 10-2 (eka VehU:a vastaan). Silloin Tampereella oli varsinainen dynastia: Ilves, Tappara, KooVee, VehU ja Hilpara. Silti valtikka tuli Hesaan. Muistan mm. Jylhän hula-hula-harhautukset, joista yksi ylitse muiden: Marjamäki vastassa ja lähtee nostamaan Jussia laitaan, mutta Jussi meneekin vasemmalta maalille ja tekee maalin. Marjatta poimii tikkuja peffasta.
Seuraavalla kaudella olinkin ja hankkinut kausarin ja joutunut elinkautiseen. Matseja ei missattu, olin muutaman kerran kerrassaan kauheassa kankkusessa pelissä ja erät meni hyvin, mutta tauolla nakkien ja popcornin haju johdatti vessan puolelle. Tulipa hallissa käytyä jopa kovassa kuumeessa. Yhtään matsia ei jäänyt näkemättä, kunnes armeijan harmaat kutsuivat. Kaikki mestaruudet on nähty. Parhaat hetket ovat olleet tietysti mestaruudet ja Ahearne Cupin voitto. Silloin oli kyllä Euroopan paras seurajoukkue meillä. Sir William Cupin voitto oli myös hieno, ratkaisu kun taisi tulla ihan viime sekunneilla. Taisimme joskus voittaa All Star-joukkueen (tai maajoukkueen ilman meidän ukkoja). 83 mestaruus oli kyllä ikimuistoinen. Silloin tunteet olivat kyllä käyneet kuoleman laaksossa, kun Jokeri-fanit olivat voitosta varmoina ilkkuneet kahden ekan matsin jälkeen ja viimeisessä pelissä olimme häviöllä. Mutta Nothing Is Over, sieltä tultiin ja Suomen kaikkien aikojen sentteri ja samettikäsi seisoi viimeiset sekunnit kädet ylhäällä Jokerien aition edessä. 98 joukkue oli kaikkien aikojen paras joukkue Suomessa ja Euroopassa (en laske SSSR:än punakoneita mukaan). Silloin, kuten joku täällä jo totesi oli nakit kiehumassa jo ennen joulua. Niin kova jengi se oli taidoiltaan ja henkisesti. Ei tietenkään voi unohtaa 2011 mestaruutta 26, 64, 9 ja 16 etunenässä eikä ikävää pahoinpitelyä, josta taisi rangaistukset mennä aika villaisella. Mutta on siellä hallilla aikaisemminkin kärsitty, tosin järkyttävimmät ajat ovat olleet, kun Birch, Block, Thang, Stloukal ym. täyttivät joukkueen ja nyt kun siellä on kolme viitosketjua eikä mitään punaista lankaa. Ehkä meitä alkuaikoina hemmoteltiin ja siksi vaatimustaso on liian korkea, mutta ainakin minä haluan nähdä vauhdikasta, taidokasta peliä, jossa myös taklataan ja tunne on mukana. Siksi, sorry to say, on käynyt mielessä kausikortista luopuminen (välillä jo jäänyt poffikortti lunastamatta). Kyllä meidän fanien on sallittu vaatia parempaa. En gång tai sitten ei.

Nyt piti käydä etsimässä hattu päähän, että voi nostaa sitä edes hiukan tästä puolikaljusta kuupasta ylös. Jos siis olen nopealla silmäilylläni ja laholla muistillani asian oikein tulkinnut ja nähnyt, niin tässä ketjussa on jo pari kaveria, joilla on ns "vyöllä" kaikki IFK:n mestaruudet! Huh huh.
Aloin hissuksiin ymmärtämään, että täällä on mukana tätä vanhempaa kannattajakuntaa, mutta toitsesti olen iloisesti yllättynyt, että täällä on oikeasti mukana näitä koko kaaren nähneitä...ja jatkoajassa! Ihan loistavaa, ja kiitos viesteistä.

Tiedän, kiitos jo Gretuliinin Leidin, että näitä tarinoita on -ainakin osin- jo ollut sielä täällä muissa ketjuissa, mutta on ihan hiton kiva saada ne tänne yhteen pakettiin. Ketjuun jossa voidaan käsitellä vain tätä jokaisen historiaa IFK:n parissa. Sen olematta sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan. Tätä on ollut mukavan rentoa lukea tämän kaiken muun keskellä, ja itse toivon kovin, että yhä useampi innostuisi tarinanasa kertomaan. Ja siis ihan vaikka se jossakin muussa ketjussakin olisi. :-D

Hieno ketju ja hienoja tarinoita ollut!

Oma IFK-taustani alkoi kaudella 1991-1992 kun muutimme Ruotsista Suomeen ja menin Suutarilan ala-asteen viidennelle luokalle. Riikinruotsi (Suomalainen perhe) oli jo täysin halussa siinä kymmenen ikäisenä joten HIFK oli aika helppo valinta narrien sijasta. Yhtään peliä en Nordikselle päässyt katsomaan, mutta kovasti seurattiin teksti-tv:stä ja radiosta. Ja narrien kuittailut kyllä jäänyt tosta kaudesta mieleen...

Mutta vain vuosi Helsingissä ja sitten oli muutto Jyväskylään jossa tulikin asuttua yli 20vuotta. Siellä kun tutustui paikallisiin poikiin, ni kaikki kysyivät heti, että seuraatko jääkiekkoa ja JYPiä?! Vastasin toki, että seuraan jääkiekkoa, en gång IFK, alltid IFK! Siinä paikalliset pojat katsoi huulipyöreänä, että mitä toi horisee?! No ei aikaakaan kun kausi alkoi ja edessä oli JYP - HIFK peli. Muistan edelleen sen jännityksen kun HIPPO:ksen ovista saavuin ensimmäistä kertaa sisälle. Oli rapia kymmenen ikäiselle uskomaton kokemus varsinkin kun peli alkoi ja samalla se "mökä" hallissa. Näitä JYP- HIFK pelejä tuli sitten vuosien varrella käytyä lähes poikeuksetta katsomassa. Yksi näistä peleistä joka jäänyt erityisesti mieleen ja siihen liitty Iiro Järvi. HIFK:n pelaajat olivat läpi pelin käyneet ylikierroksilla ja ukkoa oli ollut boxissa enemmän ja vähemmän. Sitten Iiro sai jäähyn jota hän itse protestoi ja kävi kovaa suullista väittelyä tuomareiden kanssa ja taisi hieman lyödä mailaa jäähän ja kiukutteli kuin "pikku lapsi" ja tästähän HIPPOksen yleisö riemastui ja koko halli aloitti rytmikkäät "iiro, iiro, iiro" huudot ja hallissa oli kauhea meteli jonka seurauksena Iiro Järvi menetti malttinsa lopullisesti ja maila päreiksi pleksiin ja isoista ovista ulos :) Itseäni hymyilytti HIFK fanina, oli tunnetta, sekasortoa ja toki hyvää peliäkin!

Vuosien varrella on kyllä saanut HIFKn kannattajana maistaa turhankin paljon sitä kuuluisaa katkeraa kalkkia, mutta sitä paremmalta on maistuneet 1998 ja 2011 mestaruudet. Jälkimmäinen näistä ehkä hitusen rakkaampi, koska sitä olin odottanut 13 vuotta aikuisiällä + Ville Peltonen johti orkesteria. Kun tämä 2011 mestaruus varmistui, niin lähdin Jyväskylän baareihin HIFKn pelipaita päällä ja toivoin, ettei siitä kukaan pahastuisi. Eikä niin käynyt vaan päinvastoin, onnitteluita tuli oikealta ja vasemmalta, hieno urheilukaupunki on Jyväskylä.

Nordiksella tulee vierailtua sen 2-5 runkosarjan aikana, koska matkaa on lähes 500km ja lentokenttiä tai junaratoja ei ole ihan lähettyvillä, eli asun ihan böndellä.

En Gång IFK, alltid IFK!

Hyvä ketju, perinteet kunniaan. Alkaa varmaan ikä painaa kun ei vaivaudu tänne Jatkoaikaan enää muuten kuin muistelemaan vanhoja hyviä aikoja.
Mielestäni olen jonnekin oman stoorini kirjoittanut lähivuosina mutta mitäpä siitä, hyvä kerätä tarinat nyt samaan mestaan.

IFK ilmestyi meidän perheeseen 10 vuotta vanhemman broidin kautta, meidän perhe asui espoolaislähiössä 70-luvulta 90-luvulle ja samaisessa lähiössä jopa samaisessa talossa oli IFK:n kämppiä missä pelaajia asui. Olen kuullut että siellä broidi norkoili 70-luvulla pummaten nimmareita legendoilta, mielestäni Murtsi oli yksi näistä. Broidilla oli kaikki hienot 70-luvun fanikamat toppatakit pipot jne, harmittaa kun ne on matkan varrella hävinnyt. Tuolta broidin toiminnasta se fanitus on mulle siirtynyt, on vain yksi ja ainut oikea jengi vaikka Espoossa asuttiinkin. Tätä olen myöhemmin monelle kertonut ettei tuolta ajalta oikein voinut periytyä espoolaista kiekkoseuraa, se toiminta tuntui todellakin puuhastelulta. Ja kun IFK:sta puhuttiin radiossa, tv:ssä niin olihan se jotain, mun jengi! Mitä vielä kävivät kasarilla ainakin kerran tuolla lähiössä jengin voimin jakamassa nimmareita joukkuekortteihin, iso juttu, kaikki pikkuskloddit siellä jonossa, aika taisi olla -83 mestaruuden jälkeen siinä lähivuosina.

Itsellä itse kiekon, matsien seuraaminen alkoi about -83, mutta olin vasta aloittanut peruskoulun joten ei se kovin aktiivista ollut, ei ollut silloin ketään viemässä hallille. Faija ei seurannut kiekkoa ja broidille olin niin nassikka ettei se mua hallille ottanut mukaan. Sitten tuli niin sanotusti talon sisältä ratkaisu, sukulaismies hoiti nordiksen ääniä ja tekniikkaa aina kasarilta 2010-luvulle. Siellä olin sitten messissä F-katsomon takana pikkukopeissa, muistaakseni siellä oli tekniikkaosaston kopit silloin, samat jannut ja sama mesta joka nykyään F1-vieressä.
Olihan se isossa kuvassa hienoa aikaa 80-luku kannattaa IFK:ta, ne oli äijiä, niitä katsottiin ylöspäin ja niitä sitten apinoitiin joka talvi koulun jälkeen kentällä.

Odotetun lisämausteen tähän toi sitten narrifanit joita ei ollut kasarilla meidän suunnalla nimeksikään mutta alkoivat sikiämään menestyksen myötä ällistyttävällä tavalla, yht'äkkiä mimmitkin jotka ei mitään kiekosta tiennyt kulki narrihuivit kaulassa jne. Tämä ilmiö räjähti ihan käsiin ysärin alussa, siten tuli kaivattu paikallishaastaja ihan arkiseen läpänheittoon ja oma ikäkin oli sen verran että sai lähteä frendien kanssa nordikselle. Ysärin alku oli siinäkin mielessä vauhdikasta kiekkoaikaa Espoon suunnalla, IFK:lla oli vahva kannatus, narrit nosti päätään ja unohtamatta hienoa Kiekko-Espoon mukaan tuloa, elin siinä täysillä mukana, se itse asiassa yhdisti meidät monet IFK ja narrifanit sekä muut vähääkään kiekkoa seuraavat. Käytiin Matinkylän ladossa katsomassa jo huikean tunnelman divarimittelöitä K-Espoo - Kärpät, kaikki seisoi ja tunnelmaa oli. Näitä muistelen vieläkin lämmöllä, ei oltu ikinä samalla mittakaavalla IFK-matseissa mutta espoolaisina Kiekko-Espoo oli monien huulilla uutena juttuna siinä ysärin alussa, se yhdisti, ei ollut sitä IFK-narrit vastakkainasettelua ja sitä lähdettiin usein katsomaan Matinkylän vuosina 90-95. Tämä aikakausi sisälsi sen Espoon kiekkoilun erään huipentuman nordiksen nousutaistelun Jokipoikia vastaan, missä oli meillä vähän liiankin iso meininki, iso lössi ja levotonta menoa, jotkut frendit huutelivat koko matsin jotain teinihölmöyksiä vastustajien penkille ja lopuksi heitti vielä jonkun juomamukin kentälle. Ja siitä ihan oikeutetusti tämä frendi sai lähteä ulos näkemättä ottelun loppua.
Milloin olikaan Hakin jäähyväismatsi, se oli aikaa kun frendin kanssa käytiin jo useammassa matsissa espoosta käsin, dösät kulki hyvin puolessa tunnissa suoraan nordikselle. Tästä mentiin jo kohti -98 mestaruutta, taloyhtiössä oli muutama vanhempi frendi joilla ajokortti niin päästiin helpostikin nordikselle tsiigaa kun Boyko, Seppo, Saarinen, Laukkanen, Järvi, Tuomisto ja muut ysärilegendat johtivat jengiä.
-98 mestaruus oli itselläkin aktiivista aikaa, hallilla käytiin yksin kaksin miten vain, olin jopa -98 mestaruusjuhlissa fiilistelemässä ja vieläkin muistissa Bob Halkidiksen jammailut lavalla.
Vuosituhannen vaihteessa kävin paljon nordiksella yksinäänkin, oli frendejä järkkäreinä katsomoissa ja kunhan oli jonkun lipun sisään ostanut niin tuttujen katsomoihin pääsi aina hyvin istumaan paremmille paikoille. 2011 mestaruushan oli luonnollisesti iso juttu, ikimuistoinen hallin valtaus Espoossa, kaiken olennaisen valtauksesta kertoo "toinen puoli huutakaa meille" -synty, eihän sitä olisi ollut jos siellä olisi ollut jokunen Blues -fani katsomossa, hah. Hieno tarina siinäkin mielessä että tuollainen syntyy vieraissa eikä himassa. Toinen muisto tuohon hallin valtaukseen liittyen on lippujen hankinta, ei tainnut blues-fanit odottaa suurta ryntäystä tai tiennyt mitä todellinen kysyntä on kun liput tulee myyntiin. Kuulin työpaikalla vihaisia kommentteja blues-faneilta kun eivät ehtineet ostaa lippuja matsiin. Itse olin luonnollisesti ratkaisupelissä paikan päällä ja gutaahan se mestaruus teki, löytyihän sieltä hallilta pienen odottelun jälkeen we are the championskin joltain c-kasetilta.

Viimeiset 15 vuotta on ollut 2-4 frendin porukka millä ollaan käyty noin kerran kuussa nordiksella joskus useamminkin, yleensä F2 suunnalla, siinä pääsee hyvin tunnelmaan, sekin katsomo yleensä hyvin messissä ja mölyä lähtee. Tuohon ympätty sitten lähivuosina joku kohokohta sinne kauden keskelle kuten esimerkiksi stogella mansesteriin matsiin, sorsapuistossa oltiin, stadikan matseissakin, kaisaniemen matsikin oli pirun hyvin toteutettu.
Vahvasti ollaan hengessä mukana edelleenkin Telia TV:n kautta katson vähän liikaakin pelejä(perheen mielestä) ja hallille silloin tällöin. En gång IFK alltid IFK.

_