Nyt on Screen Actors Guid julkisesti jyrähtänyt siitä, että Oscar-akatemia painostaa näyttelijöitä valitsemaan joko-tai ja täten rajoittaa valinnanvapautta, sekä työn puolestakin tärkeää mahdollisuutta tulla nähdyksi, tukea kanssanäyttelijöitä ja näiden eri organisaatioiden hyväntekeväisyysohjelmia. Eli jos jaat palkinnon SAG-gaalassa, niin sinua ei kutsuta jakamaan pystiä Oscar-gaalaan ja tästä samasta kiristyksestä Golden Globen tuottajat on edelleen käärmeissään. Samanlaista touhua on ilmeisesti ollut aina, mutta yleensä sopimukseen on päästy. Saa nähdä mitä tästä vielä tulee.
Minäkin satuin eilen katsomaan Bird Boxin, kun sitä edeltävänä päivänä minulle mainittiin elokuvan aiheuttamista silmät sidottuina -haasteista yhdistettynä ihmisten tyhmyyteen. Muutenkin toki oli katsomislistalla, mutten olisi näin nopeasti siihen muutoin siirtynyt. Nerokkaastihan se oli tehty, kun apokalyptinen henkiinjäämiselokuva tuntematonta uhkaa vastaan. Eikös siellä vieläkin ole The Walking Dead suosiossa ja siihen vielä kovin stephen king -henkinen tarina. Oli kuin The Mist, The Road ja Hiljainen paikka olisi niputettu yhteen. Sitten elokuva oli vielä painoltaankin kuitenkin melko kevyttä pintaliitoa, johon oli huumoriakin hieman sijoitettu mukaan ja se oli kaiken kaikkiaan kuin halpa, pinnallinen ja käänteikäs roskanovelli. Ja sillä oli tosiaan tuo oma juttunsa "älä katso" -meiningin myötä, sekä nämä erinäiset mysteerit tuosta oliosta/taudista ja kehen luottaa, mitä tehdä. Kaikki nuo tarjoavat kyllä jatkuvasti helpon mahdollisuuden elokuvaan uppoutumiselle olipa kyse toimintakohtauksista tai seesteisimmistä hetkistä. Helppoa oli kuvitella itsensä jokaiseen elokuvan tilanteista, vaikka vähän viinipäisen kotiäidin tasolle draamallisesti sitten myös jäätiinkin.
Elokuvan rytmitys on melko kammottava. Se ei oikein alun jälkeen saa missään kohtaa rakennettua kunnolla vauhtia ja siitä olisi pitänyt, sekä olisi saanutkin, melko helposti saksittua pois aika reippaastikin materiaalia. Ja kuten siellä edellä sanottiinkin, niin ei ole hirveästi tarinallisia syitä, miksi pitäisi näitä kahta eri ajanjaksoa kertoa ristiin, ainakaan näin tiheästi. Toki siitä saa sen vangittavan alun, vaikken tiedä miksi sillä Netflixissä olisi väliä, ja luotua sen kiehtovan mysteerin, että miten tähän tilanteeseen on ajauduttu ja mitä he noin pelkäävät siteet silmillä. Mutta tuo ratkaisu myös karsii sen jännityksen ja merkityksen pois aika tehokkaasti kaikelta siellä talossa tapahtuvalta. Ja tietysti tuollainen meanwhile back at the ranch tarjoaa sen helpon ulospääsyn kiertää talossa tapahtuvat suvantokohtaukset ja kulkea draamasta draamaan rakentaen helposti ja johdonmukaisesti jännitystä, mutta siinä elokuva ei oikein onnistu ja tuo kerrontatyyli alkaa vain ketuttamaan. Tuntui, ettei monikaan noista jokikohtauksista varsinaisesti edistänyt kokonaistarinaa, tai liittynyt/täydentänyt kohtausta seuraavia talon tapahtumia. Olisin leikannut harvemmin ja kertonut eheämmin nuo tarinat.
Juonireikiä ja epäloogisuuksia löytyi ihan riittävästi yhteen elokuvaan. Ylivoimaisesti eniten keskityin pähkäilemään tietysti, että mitä tuo elokuvan uhka symboloi. Kaikkea maailmassa ja elämässä vallitsevaa tuskaa, jolta haluamme ummistaa silmämme ja parhaamme mukaan eristää itsemme omaan kuplaamme fyysisesti sekä emotionaalisesti. Sitä voi yrittää Bullockin hahmon tapaan rakentaa vaikka minkälaiset kyynisyyden suojavallit ympärilleen ja välttää kiintymästä muihin ihmisiin, mutta ei sellainen ole elämistä ja vahvuutta, kuten ei ole rakastaminen ja välittäminenkään heikkoutta. Kaikkeen kun ei elämässä voi vaikuttaa, niin joskus vaikeina hetkinä epätoivoon vaipumisen sijaan, sokea toivo ja optimismi paremmasta on se ainoa asia, mitä voi tehdä. C'est la vie, hei.
Kovalla porukalla tehty kyllä loppukädessä unohdettava ja kompasteleva elokuva, mutta kyllä tämän ihan mielenkiinnolla katsoi, vaikka sen kesto olisi saanut olla sen 100 minuuttia. Joskus tulee mieleen, että saisi vähän aggressiivisemmin Netflixin tuottajat hönkiä näiden tekijöiden niskaan, ellei tätä sitten oltu ostettu jo jostain taas valmiina.
First Maninkin ehättänyt katsomaan ja joitain sormia voisin antaa saavuttaakseni samanlaisen naurettavan ammattitaidon, mitä tuossa esimerkiksi leikkauspuolelta Tom Crossilta taas näkyi. Siihen vielä taas ruotsalaisen pitkätukan kuvaus, sekä Justin Hurwitzin jälleen yksi uskomaton sävellys. Avaruusrakettikohtauksissa taisin puristaa käsinojista rystyset valkoisena. Ehkä kuitenkin parasta elokuvassa on se, miten se ei pura myyttiä, vaan nostaa sen entistäkin isompiin mittasuhteisiin.