Kirjoittelin tänne aiemmin meneillään olevasta avioerostani, ja voisin vähän jatkaa..
Tässä on nyt pari kuukautta asuttu erillään, ja odotellaan kun ero astuu virallisesti voimaan tuolla loppusyksystä. Kaikki käytännön asiat on aikalailla hoidettu, mutta edelleenkään minulla ei ole alkanut minkäänlainen surutyö tästä erosta. Ja se on jotenkin jopa pelottavaa. Tiedostan kyllä, että luultavasti kaksi syytä tässä vaikuttaa
1) olen ollut omasta puolestani "henkisesti" (kuten oli aikalailla hänkin) eronnut käytännössä jo vuoden alusta, vaikka saimme paperit vetämään vasta keväällä. Olen siis jollain tasolla jo työstänyt eroa mielessäni
2) olen ollut ison osan kesää töissä, joka on suojellut minua tietyllä tavalla hautautumasta tähän erokuvioon ja pitänyt ajatukset kasassa. Nyt vähän huolettaakin, että minulla alkaa kohta kesäloman jälkimmäinen pätkä, ja se on lähes tyhjä mistään ohjelmasta. Eli miten saan aikani kulumaan ja pään pysymään kasassa
Toki iso tekijä on sekin, että olemme jossain käytännön asioissa edelleen hirveän kiinni toisissamme. Minä esimerkiksi pesen edelleen hänen pyykkinsä (taisin mainitakin, että asumme edelleen käytännössä ihan vierekkäin saman tien eri puolilla), koska hänellä ei edelleenkään ole pyykkikonetta eikä hänen talossaan ole pesutupaa. Tuo on kyllä aivan karmea napanuora, mutta kun mitään vaihtoehtoista järjestelyä ei vain ole. Olen myös ollut hänelle jo pariin otteeseen pakukuskina, kun olemme käytännön asioita hoitaneet hänelle kuten huonekalujen hankintaa sun muuta. Ja lisäksi pojan vuoroasumiskuvioissa olemme koko ajan tekemisissä, joten oikeastaan tuntuu siltä ettemme ole "oikeasti" edes eronneet. Tilanne on käytännössä sama mitä se oli kevättalvella avioliiton loppuvaiheessa: kaksi kumppanuusvanhempaa elävät omia elämiään, ja hoitavat vain pakollisia käytännön asioita yhdessä. Ainoana erona on se, että nyt sitten on virallisesti kaksi kotia, joiden tosin ollessa aivan vierekkäin ei sekään niin kummalliselta tilanteelta tunnu. En sitä sano, oikein yrittämällä yritämme olla olematta tekemisissä toistemme kanssa, mutta hankalaa se on.. ette usko miten absurdia on täällä pestä tulevan ex-vaimonsa pikkupyykkiä ihan muina miehinä :D vaikka se on siis hommana minulle tällä haavaa ihan sama kuin maitokaupassa käynti, ei hetkauta suuntaan ei toiseen. Absurdia se toki silti kiistatta on. Tärkeää on kuitenkin, että pysyisimme väleissä mielellään seuraavat noin vajaat 15 vuotta, jonka jälkeen lapsi voi sitten jo itsenäisesti hengailla omassa elämässään ja päättää missä aikaansa viettää jne.
Lähinnä se tässä mietityttää, että miten tästä tilanteesta pääsisi eteenpäin. Kuten sanoin, ihan oikeasti tuntuu siltä ettemme ole edes eronneet. Eli ei minkäänlainen surutyökään voi edes alkaa, kun tuntuu ettei ole mitään surtavaa.. vain se on valjennut minulle, miten uskomattoman surkeassa tilanteessa avioliittomme tuossa loppuvaiheessa olikaan. Olen vakavasti miettinyt, että pitäisikö tehdä vaikka jokin nettitreffiprofiili, jos vaikka löytäisi jonkinlaista aikuista ajanviettoseuraa. Kauhean nopealta se vain tuntuu, kun avioero ei ole vielä edes lakiteknisesti virallinen (vaikka siis olenkin vuoden alusta jo nähnyt miten tämä tulee päättymään). Mutta kun ei tässä mitkään suhdehommat tietenkään kiinnosta, eikä edes seksin harrastamiseen ei oikein tunnu löytyvän intoa. Katsotaan nyt mitä tuossa lomalla saa itsestään irti..