Kiitos hyvistä vastauksistasi. Ollaan varmasti 67-80 % samaa mieltä, joten muutama asia jää, vaikka en usko, että esimerkiksi Lepomäen näkemylsestä (mitä pankkituki tarkoittaa) olet edes erimielinen.
Ruotsi on iät ja ajat ollut merkittävä aseviejä, eikä se riipu niinkään voimassaolevista poliittisista voimasuhteista. Minusta tuo on muutenkin sellainen poliittinen kysymys, joka istuu aika heikosti liberalismi-keskusteluun.
Onko sitten sukupolvikysymys, mutta itse pidän järkyttävänä populismina sitä, että vaaditaan diktatuureilta ihmisoikeuksia, mutta myydään tai ostetaan samaan aikaan aseita niiltä samoilta ihmisoikeuksia rikkovilta diktatuureilta. Allekirjoitan mm. Desmond Tutun - rauhanobelisti x 2 - sanoman Ruotsin aseviennistä. Se ei sovi Ruotsin muuhun kuvaan. Eikä mielestäni Israelin aivan äskettäisen kansallisvaltiolain hyväksymisen jälkeen oikein istu demarien ja vihreiden ihmisoikeusperiaatteisiin asevienti Israeliin tai mahdollinen amerikkalaisen Patriot-järjestelmän lisäpalikan (ohjukset) ostaminen Israelista. Suomessa demarit, vihreät ja vassarit toki vastustavatkin ihmisoikeussyistä asevientiä ja tuontia Israelista.
Yllä oleva on vain esimerkki, miksi en pidä oikeana väitettäsi, että Ruotsissa puolueet olisivat kautta linjan liberaalimpia kuin Suomen. Ihmisoikeudet ja oikeus saada päättää omista asioistaan sekä sananvapaus eivät ole Israelissa sellaisia, jollaisiksi vasemmisto ja vihreät ne määrittelevät. Tällöin on loogista, että jos puolueet ovat liberaaleja tai Suomen puolueita liberaalimpia, aseiden vientiä ja ostoa Israeliin ei tueta. Ei aikanaan kauppaa rotuerottelua harjoittavan Etelä-Afrikankaan kanssa voinut kuitata sillä, että sille on pitkät perinteet. Suomen ja varmaan muun Euroopan vasemmisto ja vihreät ovat Israelin osalta liberaalimpia kuin Ruotsin vastaavat, koska ne toimivat ainakin oppositiossa Järkevästi oman linjansa mukaan, eivät sitä vastaan. Ilmastopolitiikan osalta tilanne taas voi hyvin olla päinvastainen eli Ruotsin demarit ja vihreät ovat ainakin Suomea edellä.
Niinno, Eurooppa on aika laaja alue ja pitää sisällään erilaisia poliittisia kulttuureja. Siihen lukeutuu niin Liettuan greens and farmers kuin Saksan vihreätkin, joiden kannatus vaihtelee alueittain merkittävästi (kovimmat luvut taitaa olla vähemmän yllättäen Berliinin seudulla).
Alkuperäinen väitteesi - josta olemme kaiketi edelleen erimielisiä - oli se, että pidemmällä aikavälillä vihreillä on hyvä tilanne siinä mielessä, että kaupungistuminen kiihtyy ja ihmisten arvot liberalisoituvat vääjäämättä. Tällaista kannatuksen siirtymistä vihreille ei ole kaupungistumisen myötä Euroopassa nähty ja siksi totesin, että tämähän olisi vihreiden kannalta hyvä asia. Jos se pitäisi paikkansa.
Olemme samaa mieltä kuitenkin ymmärtääkseni siitä, että vihreiden oma ja muiden puolueiden politiikka ratkaisevat? Tällöin kyse ei olekaan ainakaan yksin kaupungistumisen kiihtymisestä ja arvojen liberalisoitumisesta, vaan politiikasta, jota eri maissa harrastetaan. Toisin sanoen, kaupungistuminen tai liberalisoituminen ei tuo sellaisenaan tullessaan vihreiden kannatusta, jos siihen ei ole riittäviä poliittisia edellytyksiä.
Jälleen kerran jätät huomioimatta kontekstin. Niinistön vihreät olivat Kataisen hallituksessa apupuolueen roolissa. Eivät he silloin pääse sanelemaan, millaista talouspolitiikkaa hallitus ajaa. Heidän roolinsa oli nostaa agendalle ympäristöpoliittisia kysymyksiä ja pitää kiinni tietyistä ydinkysymyksistä, kuten ydinvoiman lisärakennusluvan epäämisestä. Kun se projekti raukesi, ei ollut enää syytä pysyä hallituksessa. Toki tässä oli mukana myös vaalitaktikointia.
Vihreät hyväksyivät mm. Saksan ja Ranskan pankkien lainojen ja Kreikan oman keinottelun vuoksi syntyneiden riskien siirtämisen mm. Saksan ja Ranskan pankeilta EU:n veronmaksajille. Katainen tarvitsi tähän demarit, vassarit ja vihreät mukaan, jotta päätökset voidaan tehdä ilman laajaa oppositiota. Vihreitä ei haitannut hallituksessa sekään, että Kreikalle myönnetyistä rahoista käytettiin suuri summa (yli miljardi, muistaakseni) aseiden ja varustelun ostamiseen Saksasta ja Ranskasta Kreikkaan. Yllä oleva oli syy laajalle hallituspohjalle.
Vaikkapa Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki kysyi jo vuonna 2011 tai 2012, onko suomalaisen veronmaksajan syytä ottaa oman pääoman ehtoista riskiä pankkisektoriin. Lepomäki on tuonut esille sen, että tehdyillä päätöksillä Euroopan keskuspankin taseen loppusumma on kymmenkertaistunut. Pääomamarkkinoiden hintamekanismi on Lepomäen mukaan vääristynyt, pankkien taseet ovat täyttyneet erityisesti omien isäntämaiden velasta, kriisivaltioiden velan korot on saatu pysymään matalalla - muualla ne ovat negatiivisia. Ongelmapankkien ongelmat ovat kasautuneet ja valtiot ovat jatkaneet velkaantumistaan.
Kun vihreät olivat tämän kaiken saaneet Suomen osalta alulle, heitä ei enää hallituksessa tarvittu, kuten ei vassareitakaan.
Mitä tulee viime vuosien toimintaan, niin Niinistö on onnistunut ottamaan haltuun koulutuspoliittiset kysymykset, joissa hallitus on monien kansalaisten mielestä epäonnistunut. Tämä on lisännyt vihreiden poliittista valtaa, sillä mikään muu puolue ei ole yhtä ponnekkaasti puolustanut koulutusta, tutkimustyötä ja innovointitukia.
Niinistön vihreät leikkasivat koulutusmenoja hallituksessa. Lisäksi Niinistö vastusti oppositiossa ankarasti hallitusta 260 miljoonan euron lukio- ja ammattikoulutusleikkauksesta, jota hän itse oli säätämässä.
En tiedä, pitääkö alla oleva ihan paikkansa, mutta Kokoomuksen kansanedustajan tulkinnan mukaan vihreät leikkasivat koulutuksesta oppositiossakin ollessaan varjobudjetissa noin 250 miljoonaa:
Puheet ja teot – Vihreät leikkaisivat puheistaan huolimatta sivistyksestä lähes 250 miljoonaa euroa | Timo Heinonen | Blogit | Iltalehti.fi
Ei tuo kovin vankalta puolustamiselta vaikuta, kaikkea muuta, vaikka Heinosen tulkinta pettäisi.
Todettakoon vielä kerran, että itse tarkastelen populismia valtio-opillisessa mielessä. Mikäli sitä aletaan huutokauppaamaan kaikille omista mielipiteistä poikkeaville toimijoille, koko termin sisältö vesittyy. Suomessa on tasan yksi populistipuolue (pers.). Muiden toiminnassa voi olla populistisia piirteitä, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat ytimeltään populistisia. Aivan samalla lailla voidaan alkaa kaivamaan kokoomuksen Sari sairaanhoitaja -kampanjoita, työväen pressaa ja koulutuslupausta. Ne ovat osa poliittista retoriikkaa, jota käytetään etenkin vaalien alla ääniä haaliakseen. Näin toimii jokainen puolue, joka pyrkii merkittäviin asemiin.
Tämän allekirjoitan tarkoittamassasi mielessä. Mutta poliittisessa keskustelussa populismilla tarkoitetaan myös Suomessa tilanteita, joissa puoluejohto lupaa vaikkapa nyt Rinteen tavoin SDP:n tärkeimmälle ryhmälle eli eläkeläisille lisää rahaa, jos he saavat pienemmän eläkkeen kuin Rinne ilmoittaa. Rinnettä syytetään populismista, koska hänen pitäisi tietää, että tuota ei ole varaa toteuttaa. En tässä ota kantaa siihen, onko varaa vai ei, vaan tuon esille, miten populismi sanaa politiikassa käytetään.
Toinen esimerkki. Elina Lepomäki totesi, että keskustelu solidaarisuusverosta täyttää taas kaikki populismin tunnusmerkit. Kun 10% korkeimmin ansaitsevista maksaa 70% valtion tuloveroista ja ainoastaan kolmasosa kotitalouksista maksaa enemmän veroja kuin saa tulonsiirtoja, ei kukaan voi väittää etteivätkö hyvätuloiset "osallistuisi talkoisiin".
Politiikassa populismilla on siis erilainen merkitys kuin valtio-opillisessa mielessä, josta olimme samaa mieltä. Itselleni menneistä puoluejohtajasta esimerkiksi Ville Niinistö ja Jyrki Katainen ovat populisteja.
Ydinvoima on vihreille dogmaattinen kysymys, joka valitettavasti rajoittaa energiapoliittista kokonaispalettia. On kuitenkin perusteltua vastustaa esim. Rosatomin merkittäviä omistuksia uusissa ydinvoimainvestoinneissa, minkä Niinistö toi aikoinaan aika populistisella tavalla esiin.
Ydinenergian osalta odotan vihreiden korjaavan linjaansa jollain aikavälillä.
Rosatom on eri asia. On ihan sama mitä keinoja sen estämiseen käytetään, kunhan keinot toimivat. Rikollisvaltion haaveilema ja sen yli kolmanneksen omistama ydinvoimala Suomen maaperällä on jotain käsittämätöntä. Esimerkiksi Ulkopoliittisen Instituutin raportin erittelemässä geoekonomisessa toimintatavassa energiapolitiikkaa käytetään Venäjän toimesta ulkopoliittisena välineenä erilaisten talouden painostus- ja ohjailukeinojen avulla. Tavoitteena on saada ”kohdemaa” toimimaan sellaisella tavalla, jossa se ei muussa tapauksessa välttämättä toimisi. UPI:n näkemys on osin perua Venäjän uusimmasta ulkopolitiikan doktriinista, jossa määritellään Putinin Venäjän tavoitteet ja keinot tavoitteisiin pääsemiseen.