Inttiin lähdössä?

  • 1 210 898
  • 3 574

kamrat

Jäsen
Suosikkijoukkue
urheiluseura HIFK
Omat kokemukseni ovat kaukaa Neuvostoliiton ajoilta, mutta jo silloin katsoimme pioneerien touhuja RUKissa jotenkin vajaina tuon "kurin" osalta. Meillähän ei ollut edes santsareita komppaniassa....hommat joutuivat ihan uo:den kesken. Eli kyllä RUKssa voi meininki pakkoliikkeiden osalta olla jo ihan järkevääkin.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Olin 2/99 elektroniikka-AUKissa ja koska edellistä kurssia ei oltu järjestetty niin meillä ei ollut alikersantteja pitämässä kuria. Ja skapparit lähtivät talosta viimeistään klo 17 aikaan kotia kohti joten sisäkuri oli olematon. Siitä huolimatta mitään erikoista perseilyä ei oltu havaittavissa.
 

TosiFani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Omat kokemukseni ovat kaukaa Neuvostoliiton ajoilta, mutta jo silloin katsoimme pioneerien touhuja RUKissa jotenkin vajaina tuon "kurin" osalta. Meillähän ei ollut edes santsareita komppaniassa....hommat joutuivat ihan uo:den kesken. Eli kyllä RUKssa voi meininki pakkoliikkeiden osalta olla jo ihan järkevääkin.

Samoin, viestikomppaniassa ei ollut myöskään santsareita. Illat vietettiin Maaretin baarissa, mutta hommat hoidettiin särmästi.
 

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Omat kokemukseni ovat kaukaa Neuvostoliiton ajoilta, mutta jo silloin katsoimme pioneerien touhuja RUKissa jotenkin vajaina tuon "kurin" osalta. Meillähän ei ollut edes santsareita komppaniassa....hommat joutuivat ihan uo:den kesken. Eli kyllä RUKssa voi meininki pakkoliikkeiden osalta olla jo ihan järkevääkin.

Samoin, viestikomppaniassa ei ollut myöskään santsareita. Illat vietettiin Maaretin baarissa, mutta hommat hoidettiin särmästi.

En ole aivan satavarma, mutta ymmärtääkseni nykypäivänä kaikista komppanioista nämä santsarit löytyvät. Kurinpidon ohella olivat isossa roolissa opastamassa erityisesti ryhmäkohtaisesti maastossa sekä päiväharjoituksissa. Kantahenkilökunta koulutti suuret linjat ja huolehti kulloisenkin joukkueenjohtajan koulimisesta, mutta upseerikokelaat hoitivat "lähikoulutuksen" isoilta osin. Kokelaat myös arvostelivat osan rastikoulutuksista, liikuntakoulutuksen vetämiset jne. Oikeastaan kantahenkilökunnan tehtävä oli vain kouluttaa ja opettaa, kasarmielämää johtivat upseerioppilaat santsareiden tiukassa opastuksessa. Santsarit pääsivät myös harjoittelemaan yhdessä maastoharjoituksessa komppanian päällikkönä olemista ja pitivät mm. yhden oppitunnin mieheen. Eli hieman erilaista, mitä olisi ollut perusjoukkueenjohtajana joukkotuotannossa (missä itse olin).

Meillä upseerioppilaiden vastuu kasvoi koko ajan kurssin edetessä, mutta kyllä varsinkin kurssin alussa itse koin santsarit oikein hyödyllisiksi (juuri tällaisina "lähineuvojina ja -opastajina").

edit. Noiden pioneeriperinteiden osittainen tarkoitus on juuri näyttää ulospäin, miten kova kuri on. Niillä pidetään yllä imagoa. Todellisuus ei ole aivan niin raakaa kuin annetaan ymmärtää. Pioneereissa "toiveenakin" on saada muut naureskelemaan ja ihmettelemään touhua. Mutta toisaalta myös kunnioittamaan. Yhteishenkeä nuo perinteet kasvattavat kovasti, ja se lienee niiden perimmäinen tarkoitus.
 

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Johtajakauden E-kausi (9 viikkoa):

Siinä missä P-kaudella johtajana oli tehtävää hyvin vaihtelevasti eikä sitä kokonaisuudessaan voi sanoa erityisen haastavaksi ajaksi, muuttui arki hieman E-kaudelle siirryttäessä. Ensimmäinen lähtökohta oli tietysti se, että minulle ja toiselle kokelaalle annettiin oma noin 30 hengen joukkue (+ 4 ryhmänjohtajaa) koulutettavaksi oikeaa sotaa ajatellen. Eli ainakin alkuvaiheessa tästä joukkueesta tulisi oman sodanajanjoukon pääosa. Kiinnostava lähtökohta, vaikka on pakko sanoa, että aika harvoin tuota tuli edes ajatelleeksi. Kaikkihan siellä oltiin kuitenkin "kakkua kärsimässä" ja kotiutumista odottelemassa. Tarkoitan siis sitä, että harvoin sitä eksplisiittisesti ajatteli, että "no niin, nyt vedetään oikein hyvä koulutus, että kaverit sitten sodassa osaavat". Koulutus vedettiin toki parhaiten taitojen mukaan, mutta enemmän velvollisuudesta kuin että oltaisiin jotain sen suurempaa missiota suorittamassa.

Lähtötilannehan oli se, että miehistö (joukkueeni alaiset, sotilasarvoltaan pioneerit) osasi tässä vaiheessa sotilaan perustaidot. Perustaistelun, asekäsittelyn, metsässä yöpymisen ja toimimisen, kertasingon, telamiinan ja käsikranaatin käytön. Ja käyttäytymisen kasarmilla. Mutta mitään pioneeritaitoja heille ei ollut koulutettu. Ja siinäpä se olikin tämän E-kauden epistola. E-kausi alkoikin kolmiviikkoisella jaksolla, jossa yksittäisen taistelijan pioneeritaitoja hiottiin koulutusrasteilla. Johtajan näkökulmasta tämä tiesi valtavasti koulutusrastien sunnittelua ja pitämistä. Päivästä toiseen. Pohjamiinaa, r-tulilankaa, ilmatorjuntakonekiväärin kokoamista ja purkamista, erilaisten kohteiden panostamista, sulutteiden rakentamista jne. Sinänsä kouluttaminen oli minusta oikein mukavaa, mutta alkoihan se pidemmän päälle tympiä. Oli ensimmäisen kolmen viikon aikana toki myös hieman muuta. Pari päivää olimme harjoittelemassa ihan perusjimmyjen temppuja eli joukkueena taistelemista sekä ihan kunnon metsässä että asutuskeskuksessa. Tällöin pääsin toimimaan joukkueenjohtajana ensimmäisen kerran oikein kunnon mähinöissä (muistaakseni AUK-porukkaa vastaan). Pioneerit harjoittelevat pääasiassa vähän muita juttuja, mutta säännöllisin väliajoin kerrattiin myös tätä perus taistelumeininkiä. Kyllähän pioneerit oikeastikin taisteluihin osallistuvat, kun omat hommat on hoidettu alta pois. Lisäksi kaikille yksikön kokelaille pidettiin parin päivän kurssi, jossa harjoiteltiin kovilla ammuttavan radan suunnittelua (esim. ammuttavien janttereiden paikkojen ja tulialueen rajojen määrittämistä). Lisäksi säännöllisesti sai toimia komppanian valvojana, mikä tarkoitti kaikkea mahdollista väliltä: ei juuri mitään ylimääräistä - yhtä helvettiä aamusta iltaan.

Tämän jälkeen seurasi E-kauden ampumaleiri, jossa kokelaana oli verrattain mukavaa olla. Ammunnat tehtiin nimittäin ryhmäkoossa, ja ryhmänjohtajathan tietysti johtivat ryhmiään. Kokelaan perustehtävä oli tuoda joukkueensa ajoissa paikalle oikeassa varustuksessa. Lisäksi kaikenlaisia lisänakkeja riitti. Lähinnä erilaisia avustavia tehtäviä, kuten pimeäammunnassa valorakettien ampuminen yms. Lisäksi pääsimme useaan kertaan myös johtamaan (oikean tulitoiminnan johtajan opastuksessa) ammuntoja, mikä oli ihan hieno kokemus. Joku yksittäinen maastontiedustelutehtävä tulevaa taisteluharjoitusta ajatellen käytiin tekemässä jossain välissä. Ampumaleirithän ovat sikäli mukavia, että nukkua saa, sotilaskodissa saa käydä ja huussissa sontia. Je kelitkin olivat alkusyksyksi oikein mukavat.

Heti seuraava viikko oltiin taas harjoituksessa ( 5 päivää). Siellä harjoiteltiin enimmäkseen ryhmäkoossa erilaisia pioneeritemppuja suluttamisen ja raivaamisen saralla. Esimerkiksi telamiinaryhmien rakentamista ja sirotemiinotteiden nopeaa ja tehokasta raivaamista erilaisin keinoin. Tässä harjoituksessa kantahenkilökunnan kouluttajat olivat erityisen tarkkoja siitä, että me varusmiesjohtajat olemme riittävän vaativia sellaisten perusasioiden kuin naamiointi, kaluston huolto, -varaaminen ja -tarkastus sekä autojen ja telttojen oikeaoppinen sijoittelu kanssa. Aika herkästi tuli asioista sanomista johtajille, mutta ehkä se jotain opettikin. Harjoituksessa myös taisteltiin ehkä tavallista johtajakauden harjoitusta hieman enemmän. Lähinnä taistelut liittyivät tilanteisiin, jossa ajoimme "yllättäen" vastustajan väijytykseen. Kantahenkilökunta keskittyi lähinnä joukkueenjohtajan kouluttamiseen (tai kurmoottamiseen, kuinka vain) taisteluliikkeiden suhteen. Tässä harjoituksessa pysyimme muistaakseni paikoillamme eli maastontiedustelua ja siirtymiä paikasta toiseen ei harjoiteltu juurikaan (maasto taidettiin tiedustella edellisviikon harjoituksen yhteydessä). Mutta tämä oli ensimmäinen leiri, jossa kokelas oikeasti pääsi jatkuvasti johtamaan joukkuetta, vaikka edelleen pääasiassa harjoiteltiin ryhmäkoossa.

Viikko 6 oli hieman kevyempi. Silloin pidettiin taas rastikoulutusta erilaisista pioneeritempuista ja myös esim. APILAS-singosta. Lisäksi teimme parina päivänä mukavan retken metsään harjoittelemaan jälleen suluttamista ja raivaamista, ihan joukkuekoossa. Lisäksi oli räjäyttäjän kurssi eli oli istumista oppitunneilla ja lukemista tenttiin viimeistä kertaa intissä. Tuloksena oli räjäyttäjän tutkinto, jolla ei sinänsä siviilissä tee mitään, ellei hanki yhtä lisäkuukautta työkokemusta panostushommista. Mutta oppihan tuolla kaikenlaista räjäyttämisestä.

Seuraava viikko olikin taas metsäkeikka, tällä kertaa vain neljä päivää. Tässä harjoituksessa johtajan näkökulmasta sai tiedustella paljon maastoja ja ryhmittää joukkueen monta kertaa uuteen paikkaan. Hyvää harjoitusta sinänsä, vaikkakin aika puuduttavaa. Lisäksi pääsimme ainakin tekemään yhteistyötä Leopard-raivaajapanssarivaunumiehistön kanssa. Tämä taisi olla jonkinlainen yhteistoimintaharjoitus ja joitakin tehtäviä taisimme tehdä toisten komppanioiden alueilla. Yhteistyö sinänsä oli aika pinnallista. Tässä vaiheessa perustemput alkoivat joukkuekoossakin sujua jo melkoisen mukavasti. Ja onneksi (sarkasmia) pääsimme harjoittelemaan vielä paljon lisää.

E-kauden kaksi viimeistä viikkoa olivat hieman kevyemmät. Pääsin vetämään ampumaradalla ammunnat ja toimimaan tehtävärastien pitäjänä ryhmätaitokilpailussa. Ryhmänjohtajat tietysti marssivat ryhmänsä johtajina tuon ihan reippaan mittaisen marssin, kokelaat oikeastaan viimeistä kertaa intissä saivat olla hyvissä hommissa, sivustakatselijoina. Toki tosiaan jouduimme sentään tehtävärasteille päivystämään ja ennen varsinaista marssia olimme myös miehistön E-tutkintokokeessa pitämässä (olikohan miinaharavarasti) rastia ja arvioimassa pioneerien suorituksia. Vietimme toki myös pari päivää metsässä treenaamassa yllätys yllätys, suluttamista ja raivaamista.

Kasarmilla E-kaudella ei tapahtunut mitään erikoista eikä sitä toimintaa voi pitää mitenkään hohdokkaana. Johtajan näkökulmasta lähinnä oli huolehdittava, että oma joukkue on ajoissa joka paikassa. Lisäksi marssittamiset ruokalaan jne. Ryhmyrit vastasivat pääosin pinkoista, punkista ja sen sellaisista. Toki itsekin joskus noita pidin. Koko E-kaudella meillä oli yhtenä päivänä jalkapallon pelaamista ja yksi juoksulenkki. Oppitunteja oli muutamia räjäyttäjän koetta sekä kovilla ammuttavan radan suunnittelua varten. Pääasiassa olimme joko syvällä metsässä tai ns. lähimetsässä rastikoulutusta pitämässä.
 
Viimeksi muokattu:

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Jatkuu...

Se, että itse pääsin/jouduin pioneerijoukkueen johtajaksi, oli toisaalta ihan kiinnostavaa (tavallaan sitä, mitä lähtökohtaisesti odotti; munat turpeessa loppuun asti), mutta toisaalta aika puuduttavaa (viikosta toiseen samansuuntaista hinkkaamista; lisäksi erittäin yksitoikkoista). Vaihtoehtojakin oli, esim. RUKin tai AUKin santsariksi. RUkkiin olisin halunnut santsariksi, mutta oman joukkueeni kouluttaja oli jättäytymässä hommista sivuun. Joten vaikka hän olisi ilmeisesti valinnut minut, jäi paikka tuosta syystä saamatta. Harmitti kyllä jonkin verran. AUK-santsariutta pohdin pitkään, mutta epämiellyttävä kouluttaja ja muutamat muutkin syyt saivat minut skippaamaan tuon. Tosin tuon pioneerijoukkueen kouluttajakaksikossakaan ei ollut liiemmin kehumista, joten jälkikäteen AUK-santsarius tuskin olisi ollut sen huonompi vaihtoehto. Mutta tällä päätöksellä ei ainakaan kukaan pääse sanomaan, että olisi päässyt helpommalla. Ja ihan varmasti kehityin huomattavasti paremmaksi käytännön sotilasjohtajaksi sekä pioneeritehtävissä että taisteluissa tämän valinnan myötä.

Johtajien osalta puhutaan paljon ns. KSE:sta eli koulutuksen suomista eduista. Kasarmilla tällaisiksi voi varmasti lukea sen, että kävimme usein suihkussa hiljaisuuden aikana, pinkat ja punkat eivät varmastikaan olleet ihan viimeisen päälle jne. Aika pieniä asioita. Tuolla oli myös tapana, että johtajat menivät ensimmäisinä muonituskeskukseen syömään, siis jonottamatta. Jossain on toisinkin, mutta tuolla kulttuuri oli sellainen. Metsässä KSE käsitti tietysti se, ettei tarvinnut pitää kipinää tai vartioida. Kenties esimerkiksi ylimääräisiä jälkiruokia oli mahdollista lipastaa ja istua silloin tällöin kuskien kanssa auton sisällä radiota kuunnellen (talvella mukavaa). Mutta toisaalta vastapainona, kyllä johtajuus tuo myös lisähommia. Erilaisia suunnitteluhommia, maastontiedustelutehtäviä joskus keskellä yötäkin, käskynantoja jne. Varsinkin metsässä tuli paljon ylimääräistäkin. Ei pioneereissa ainakaan johtaja mene iltakymmeneltä nukkumaan, vaan kyllä hommat aina minimissään puolille öin venyivät, ajoittain pidemmällekin. Mutta kyllä johtajakaudella sai silti nukkua todella paljon enemmän kuin esimerkiksi RUKissa.

Koko E-kauden aikana oli vain yksi kiinnioloviikonloppu ja kaiken lisäksi käytin omia tienattuja lomia pidentämään useampaakin viikonloppua kolmi- tai joskus jopa nelipäiväisiksi. Tässä vaiheessa rytmi muuttui työviikkomaiseksi. 4-5 päivää intissä ja 2-3 lomilla. Voisi ajatella, että helpotti todella paljon, kun pääsi noin usein lomille. Tietysti näin omalla tavallaan kävikin. Toisaalta aika rupesi suorastaan matelemaan tuossa vaiheessa. Eikä lomille lähtökään ollut enää yhtä hohdokasta. Hiljalleen mieli alkoi myös odottaa sitä lopullista kotiutumista. Se vain on ehkä pahin asia mikä voi käydä, koska aikaa on vielä paljon jäljellä ja mikään ei ole niin hyvää tapa tehdä siitä mahdollisimman ikävää kuin laskea päiviä. Tietyllä tapaa joku AUK- tai RUK-aika oli siitä hyvää, ettei käynyt edes mielessä, että täältä joskus kotiutuisi. Tietysti sitä laski mielessään TJ-lukemaa vaikkapa RUKin loppumiseen, mutta ne olivat sopivan kokoisia välitavoitteita, eikä luvassa ollut kuitenkaan vapautta niidenkään jälkeen. Jo E-kauden loppupuolella inttiin meno tuntui usein todella vaikealta. Tuntui, että melkein kaikki oli jo nähty ja opittu, ja silti aikaa oli jäljellä vielä kuukausitolkulla. Eikä mitään kevyttä läpsyttelyä, vaan varmaan kokonaisuudessaan jopa kaikkein raskainta (ainakin vastuullisinta ja kokonaisuudessaan haastavinta) aikaa.

Osa raskaudesta johtui myös kouluttajista, jotka kaikkien oppien mukaan (sarkasmia) eivät juuri koskaan antaneet mitään positiivista palautetta, vaikka mitä ilmeisimmin pärjäsimme kaiken kaikkiaan jopa erinomaisesti. Siitä tiesi, että oli joku tehtävä vedetty hyvin, kun kouluttaja tuli sanomaan vain, että "no niin, häivytääs täältä". Toinen kouluttaja taas ei juuri koskaan puhunut mitään, ei kyllä hirveästi mitään negatiivistakaan. Mutta toinen kaivoi esiin aina vain ne negatiiviset asiat. Eikä väärin pidä ymmärtää, totta kai ne pitää nostaa esiin, mutta opettajakoulutusta saaneena tuo on lähinnä tapa, jolla mikään palaute ei mene kunnolla perille erilaisten puolustusmekanismien takia. Meidän tapauksessa positiivista olisi löytynyt paljonkin. Sain inttiuran aikana ja lopuksi paljon erilaisia palkintojakin, mikä (lähinnä nuo lopuksi saadut palkinnot) tuli jopa pienenä yllätyksenä juuri kouluttajien veemäisyyden takia. No, se mikä ei tapa...

Lisätään vielä se, että johdin joukkuetta yhdessä toisen kokelaan kanssa. Eli esimerkiksi metsässä aika lailla joka toinen päivä sain olla joukkueenjohtaja ja joka toinen päivä varajohtaja. Varajohtajan tehtävä oli kokonaisuudessaan huomattavasti helpompi, mikä oli ihan mukavaa vaihtelua todella paineellisiin joukkueenjohtajapäiviin (joskus toki molemmat johtajat tekivät erillään tehtäviä; esimerkiksi toinen tiedusteli tulevaa ryhmittäytymismaastoa ja toinen johti vaikkapa perinteisen sulutteen rakentamista). Lähimpinä alaisina oli alikersantit ryhmänjohtajina. Olimme samaa saapumiserää, eli ei meillä mitään muodollisuuksia ollut keskenämme, asuimme samassa tuvassa ja varsin toverillista oli meno. Mutta kyllä varsinkin metsässä käskysuhteet ovat ja täytyvätkin olla selvät. Miehistön kanssa kokelas on huomattavan vähän suoraan tekemisissä. Kasarmilla jopa erittäin vähän. Metsässä nukuin missä teltassa milloinkin, ja silloin heihin tutustui hieman paremmin. Mutta kyllä ryhmänjohtajuus ja joukkueenjohtajuus eroaa eniten juuri tuon miehistöläheisyyden suhteen. Toki muutenkin joukkueen johtaminen on enemmän "suuret linjat" -meininkiä ja ryhmänjohtaja tekee paljon asioita käytännön tasolla, pienten yksityiskohtien kanssa.
 
Viimeksi muokattu:

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Johtajakauden J-kausi (9 viikkoa):

Varusmiespalveluksen viimeinen etappi eli johtajakauden joukkokoulutuskausi oli minusta ehkä jopa raskain osa palvelusta. Ei se fyysisesti erityisen raskas ollut, ei ollut myöskään paljoa uutta opittavaa, mutta odotusarvo oli, että joukkueen pitää pystyä toimimaan kohtalaisen itsenäisesti. Ja joukkueenjohtajalle se tarkoittaa paljon tekemistä ja vastuuta. J-kausi on myös hyvin täynnä toimintaa, täyteohjelmaa ei palveluksen loppuaikoja lukuun ottamatta juuri ole. Osin kauden raskaus lienee peräisin siitä, että jäljellä palvelusta on hyvin vähän ja aika tuntuu matelevan. Tulee myös epävarmuus tulevasta siviilielämästä eikä palvelus tuntunut tässä kohtaa enää kovin motivoivalta. Kaikki oli aika lailla nähty, enää hinkattiin syvälle selkäytimeen samoja asioita, joita oli pitkin palvelusta jo ehtinyt harjoitella.

J-kauden ensimmäisellä viikolla harjoiteltiin Vekaran maastoissa päivä toisensa perään suluttamista ja raivaamista joukkuekoossa. Harjoitusten tarkoituksena oli kerrata kaikki keskeiset tehtävät seuraavan viikon kuuden päivän maastoharjoitusta varten. Kyseinen harjoitus pidettiin hieman kauempana omasta varuskunnasta ja sinne matkustettiin bussilla. Tavarat toki menivät maastokuorma-autojen kyydissä.

Toisella viikolla oli tosiaan edessä edellä mainittu harjoitus. Sitä odotettiin jopa hieman pelonsekaisin tuntein. Ajatus oli, että se vastaisi suunnilleen loppusodan kaltaista mähinää. Itse asiassa oletus oli varsin hyvä, mutta ehkä kuvitelmat myös loppusodasta (viimeinen koettelemus, josta lisää myöhemmin) olivat hieman väärät. Molemmissa harjoituksissa oli varsin paljon odottelua ja tehtävistä monet tehtiin vain harjoittelumielessä, eikä niissä tehty mitään "oikeaa", "kuviteltuun sotaan" liittyvää tehtävää. Ajatus varmasti olikin, että alkuvaihe "sodasta" vietettiin rintamien takana harjoitellen ja vasta loppuvaiheessa tuli varsinaisia "sotaan" liittyviä tehtäviä. Tämä kuusipäiväinen harjoitus oli kuitenkin siitä kiinnostava ja haastava, että tehtiin eri tyyppisiä tiedustelureissuja keskellä yötä, käytössä oli moottoripyörälähetit, asemiimme kohdistui jopa yksi hyökkäys ja rakennettiin esimerkiksi valtavat sulutteet aivan loppuun asti kaikkine merkintöineen ja dokumentointeineen. Toisena päivänä pääsimmekin sitten raivaamaan toisen joukkueen tekemän vastaavan jättisulutteen. Noissahan sai ajan kulumaan mukavasti. Varsinaisesti tekemisen puutetta ei ollut, vaikka nuo olivatkin hyvin irrallisia tehtäviä harjoituksen kokonaisuuteen nähden. Joka ilta oli myös oikeaoppiset käskynjaot ja siten enemmän todellisen "sodan" tuntua kuin ihan tavallisessa E-kauden harjoituksessa. Myös viestintä komentopaikoille sekä toisillemme (JJ RJ:lle tai JVJ:lle) toteutettiin säntillisemmin, oikeaoppisemmin ja tunnollisemmin kuin tavallisissa harjoituksissa. Ison sulutteen rakentamisen ja raivaamisen lisäksi teimme joukon pienempiä tehtäviä. Esimerkiksi sirotemiinotteen raivaamista, "pikasulutteiden" rakentamista ja sen sellaista pientä. Hieman myös päästiin sotimaan paukkupatruunoin. Harjoitus oli kohtalaisen rankka ja oli kyllä mahtava fiilis, kun pääsi kuuden päivän jälkeen istahtamaan bussin penkille ja nautiskelemaan "koti"matkasta takaisin kasarmille.

J-kauden seuraava viikko kiinnioloviikonlopun jälkeen oli kasarmiviikko. Siis siinä mielessä, että illat ja yöt vietettiin kasarmilla. Päivät toki toistettiin samoja, hieman jo puulta maistuvia temppuja metsässä. Näillä orientoiduttiin jo seuraavan viikon viisipäiväiseen, varusmiespalveluksen viimeisen ampumaleiriin.

Ampumaleirin perusideahan on se, että päästään paukuttamaan kovilla patruunoilla sekä räjäyttämään ihan oikeasti kunnon räjähdysaineilla. Ja toisaalta muu leirielämä on leppoisampaa. Saa nukkua, käydä sotkussa joka ilta, saunamahdollisuus oli ainakin joinakin iltoina jne. Viimeinen ampuleiri käytiin erittäin lumisissa olosuhteissa, sillä muutamana päivänä ennen leiriä satoi todella paljon lunta. Sen suurempaa merkitystä asialla ei ollut, mutta se teki hyökkäysammunnoista aika rankkoja. Valmiiksi tallattujen polkujen sijaan juostiin umpihangessa. Jostain syystä joukkueemme sai ampua hyökkäysammuntoja kahtena päivänä putkeen monta vetoa molempina päivinä. Tuo oli varmaan intin rankin setti. Joka vedon jälkeen ainakin itse olin aivan hapoilla ja puuskutin keuhkoni pihalle. Muina päivinä vedettiin ihan perinteisiä puolustusammuntoja ja parina päivänä tehtiin räjäytyshommia. Erilaisten kohteiden panostamisia ja sitten tieuran raivaamista ns. tankopanosten avulla. Harjoitus oli ampumaleiriksi aika rankka. Joukkueenjohtajana oli vielä sekin riesa, että joka ilta oli osallistuttava aika paskantärkeään tilaisuuteen, jossa pääsi kertomaan isolle joukolle skappareita oman joukkueen päivän hommista ja seuraavan päivän kuvioista. Ei tuossa muuten mitään, mutta se haittasi sotilaskotireissuja. Muistan kyllä hyvin fiiliksen tämän harjoituksen viimeisenä päivänä. Aurinko paistoi, maassa oli paljon lunta ja sitä tajusi, että enää loppusota jäljellä ja sitten tämä oikeasti alkaa olla ohi.

Seuraava viikko oli itselläni tasan kaksipäiväinen. Pidin omia jäljelle jääneitä lomapäiviä siten, että paljoa ei kasarmilla tarvinut aikaa viettää. Tuosta viikosta en ole muuta muistiin merkinnyt, kun harjoituksen, jossa leikisti panostimme oikean ison sillan. Se toki onkin yhden pitkän päivän urakka. Ja toki tällä viikolla oli myös maastontiedustelua seuraavan viikon loppusotaa varten.

Sitten olikin jo loppusodan vuoro. Kyseessä oli siis seitsenpäiväinen maastoharjoitus, jonka ideana on se, että testataan joukon toimintakykyä oikeaa sotaa simuloivassa harjoituksessa. Ideana oli, että joukkue kykenee toimimaan itsenäisesti annettujen ohjeiden mukaan siten, että kantahenkilökunnan ei tarvitse juurikaan neuvoa, vaan lähinnä välittää tehtävät joukkueenjohtajalle. Tavallaan ajatuksena on siis testata, kykeneekö joukkue (ja isommassa mittakaavassa komppania, pataljoona jne) toimimaan siinä sodanajantehtävässä, joihin heidät sijoitetaan. Käytännössä harjoitus jakautui pariin vaiheeseen. Ensin olimme kolme vuorokautta "taustalla" harjoittelemassa erilaisia tehtäviä ja sitten siirryimme suorittamaan varsinaiseen "sotaan" liittyviä tehtäviä. Harjoitteluvaiheessa panostimme sillan ja raivasimme yhden jättimäisen sulutteen. Muutoin ensimmäiset päivät sisälsivät lähinnä odottelua ja epätietoisuutta. Meitä kun ei juurikaan (varmaan ihan oikean sodan tyyliin) informoitu siitä, mitä tulevina päivinä olisi edessä. Itse asiassa tämä jaottelu kahteen vaiheeseen kirkastui vasta oikeastaan harjoituksen loppupuolella. Ehkä olisi ollut hyödyllistä ymmärtää harjoituksen kokonaisidea paremmin jo harjoituksen alussa, mutta viestintä ei varsinaisesti ollut kouluttajiemme vahvuusalue.

Varsinainen "sotavaihe" piti sisällään siirtymän uuteen ryhmityspaikkaan, josta käsin sitten teimme ison kasan erilaisia meille ominaisia tehtäviä, tyypillisesti muiden komppanioiden alueella. Joukkueenjohtajan näkökulmasta tässä harjoituksessa pääsi veljeilemään varsin paljon myös muiden aselajien edustajien kanssa. Olkoonkin, että veljeily oli varsin pintapuolista, eivätkä muiden aselajien edustajat oikein tuntuneet ymmärtävän, mitä olimme itse asiassa tekemässä. Käytännössä eniten raivasimme sirotemiinotteita. Tätä tehtiinkin sitten hieman erilaisissa tilanteissa. Pilkkopimeässä, suorilla tieurilla, haarautuvilla tieurilla (ts. risteysalueilla), telttojen läheisyydessä jne. Näissä tietysti testattiin joukkueenjohtajan pelisilmää, että miten kykenee sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin ja miten tehtävä saadaan suoritettua mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Ja miten pystyy informoimaan muiden aselajien edustajia tehtävän etenemisestä (esim. ettei poloinen tykkimies tule paikalle juuri räjäytysten aikana tai räjäytä itseään vielä raivaamattomaan sirotemiinaan). Myös tässä sotavaiheessa kävimme panostamassa suuren sillan. Ehkä loppusodassa merkittävin ero muihin harjoituksiin verrattuna oli juuri tehtävien yksipuolisuus. Siinä missä tavallisessa maastoharjoituksessa hinkataan useampia erilaisia perustehtäviä, keskityttiin tässä varsin suppeaan tehtäväkenttään. Lähinnä siis siltojen panostamisia ja sirotemiinotteiden raivaamisia. Itse kyllä pidin juuri noista tehtävistä, joten siinä mielessä ihan hyvä. Erikoisuus oli myös se, että tehtävät tulivat aika satunnaisesti. Saattoi olla pitkiä odottelupätkiä ja sitten yht'äkkiä kolme tehtävää yhteen putkeen.

Vaikka loppusota oli aika pitkä kestoltaan ja se oli omalla tavallaan aika jännittävä (ei oikein tiennyt milloin mitäkin tapahtuu ja oli oltava jatkuvassa valmiudessa), oli se mainettaan helpompi koettelemus. Ainakin itse odotin taistelukosketuksia, monipuolisempia tehtäviä, vähemmän unta jne. Mutta todellisuus olikin se, että paukkupatruunaakaan en ampunut, tehtävät olivat hyvin yksipuolisia ja nukkua sai ihan mukavasti. Toisaalta ehkä väärät odotukset pohjimmiltaan johtuivat siitä, ettei välttämättä tuolloin ollut ymmärrystä täysin siitä, minkälaiseen tehtävään meitä sotaa ajatellen on koulutettu. Tästä huolimatta oli aika epätodellinen olo, kun meille ilmoitettiin, että ei muuta kuin "mars kotikasarmille". Intti nimittäin pitkälti päättyi tähän. Vaikka palvelusaikaa olikin jäljellä vielä kolmisen viikkoa.
 
Viimeksi muokattu:

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Viimeiset viikot jakautuivat kolmeen osaan. Ensin loppusodan päätyttyä meillä oli kotiuttamistestejä. Eli kiskottiin taas yksi Cooper ja lihaskuntotestit. Ja ammuttin ampumaradalla ampumataitotesti (osalla johtajista ampumataito oli ruostunut hämmentävällä tavalla; pois se minusta luonnollisesti). Lisäksi huollettiin materiaalit ja järjestettiin varastot seuraavia kovaonnisia ajatellen. Tämän jälkeen vuorossa oli reilun mittainen joululoma. Muistaakseni olin lomilla lähemmäs kymmenen päivää, koska normaaleja joululomia pystyin pidentämään parilla jäljellä olleella kuntoisuuslomalla. Takaisin tultiin uudeksivuodeksi. Katseltiin vaatimaton ilotulitus ja muu aika valmistauduttiin kotiutumiseen. Johtajan näkökulmasta tämäkin tosin sisälsi hieman enemmän puuhaa kuin perusjampalla. Sen lisäksi, että valmistautui palauttamaan omat tavaransa ja vastasi kaikkiin lukuisiin vertaisarviointeihin ja loppukyselyihin, oli tietysti organisoitava oma joukkue aina oikeaan paikkaan ja mielellään niin, että kaikki olivat esimerkiksi järjestäneet palautettavat tavarat oikein. Mutta olihan tuo viimeinen viikko leppoisa, oli harvinaisesti mahdollista jopa vähän fiilistellä kaikkea vuoden aikana koettua.

Kotiutumispäivän koittaessa olo oli hyvin monijakoinen. Päällimmäinen tunne toki oli riemu kotiutumisesta. Palveluksen aikana saa lukea vessan ovista, punkkien pohjista ja monista muista paikoista, kuinka juuri oma saapumiserä ei kotiudu koskaan. Vaikka tämän luonnollisesti tietää olevan vale, on siinä tiettyä todenmukaisuutta. Palvelus tuntuu erittäin pitkältä ajalta, varsinkin jos valitsee viettävänsä siellä vuoden. Voin valehtelamatta sanoa, että ensimmäisen kahdeksan kuukauden aikana hyvin harvoin sitä edes ajatteli, että täältä joskus kotiutuisi. Tietysti tiesi sen päivän joskus koittavan, mutta kai sitä suojelee itseään siten, ettei asiaa tule juuri ajateltua. Viimeisten neljän kuukauden aikana ajatus pikku hiljaa alkaa siirtyä siviiliin, mikä puolestaan tekee vaikeammaksi motivoitua intin lopun tarjoamiin haasteisiin.

Riemun lisäksi ilmassa oli myös muita fiiliksiä. Epävarmuus (varmaan monella myös huoli) tulevasta. Mihin töihin, mihin hakee opiskelemaan jne. Toisaalta oli myös haikea olo. Vuosi oli kuitenkin ollut niin intensiivinen ja sitä oli jollain tapaa laitostunut. Tuntui aika erikoiselta, että tänne ei enää satunnaisia kertausharjoituksia lukuun ottamatta tulisi. Ja kyllä itselläni oli jopa hieman ärsyyntynyt olo. Koko vuoden sitä oli tullut tehtyä kovasti töitä, kannettua vastuuta, edettyä hierarkiassa, opittua uutta. Ja nyt kaiken jälkeen käteen jää sotilasarvo, mutta siviilin kannalta kaikki lähtee alusta. Intissä sitä oli jo jotain, siviilissä täysi nobody. Eihän tuo yllätyksenä tullut, mutta silti. Oli alkuun jopa vähän jakomielinen olo, kun näki omia aiempia alaisia siviilissä. Siellä itse oli aivan eri asemassa, täällä painetaan samanarvoisena samoja opiskeluja tms. Eikä pidä ymmärtää väärin. Ei tuo mikään iso ongelma ollut eikä ole, eikä tämä ole mitään kusipäisyyttä. Se on vaan iso muutos, kun "alenee" takaisin samalle tasolle muiden kanssa, eikä omilla ansioilla intin puolelta ole mitään merkitystä. Eikä kukaan edes jaksa kuunnella näitä mahtavia inttistooreja! No joo, tietysti päällimmäisenä oli riemu ja utelias fiilis tulevaisuuden suhteen.

Kaiken kaikkiaan intti on ainakin näin jälkikäteen muisteltuna ollut hienoa ja opettavaista aikaa. Kuinka paljon sitä ehtikään vuoden aikana tehdä erilaisia asioita ja kasvaa aika haastaviinkiin tehtäviin. Ja se muutos, mikä vuodessa tapahtuu on uskomaton. Ensimmäisenä päivänä sitä on surkea moku, joka ei tiedä mistään mitään. Ja intin loppuvaiheissa sitä on kokenut konkari, jonka pystyy hoitamaan todella hankalia ja monimutkaisia tehtäviä ja pystyy ainakin jollakin tasolla toimimaan myös esimerkkinä ja johtajana omanikäisilleen kavereille. Suorat hyödyt siviiliin ovat kuitenkin vähäiset. Siis siinä mielessä, että siviilissä harvaa kiinnostavat sotilasmeriitit, armeijan johtamisoppeja arvostetaan aika vaihtelevasti eikä sieltä CV:hen paljoa jää. Toisaalta tuo on outoa, koska kyllähän tuossa vuodessa kehittyi ja oppi asioita aivan valtavasti, paljon enemmän kuin normaalina siviilivuotena. Toisaalta tuo on tietysti ymmärrettävää. Onhan armeijamaailma aika erilainen verrattuna siviiliin ja jos esimerkiksi rekrytoija ei itse ole käynyt inttiä tai hänen kokemuksena siitä ovat huonot, voi intin käynti menestyksekkäästi ja pitkän kaavan mukaan koitua jopa negatiiviseksi asiaksi. Itse kuitenkin arvostan tuota vuotta korkealla myös oman kehittymisen suhteen. Ja olen pyrkinyt käyttämään tuota valttina myös työpaikkaa hakiessani. Sen olen huomannut, että naishaastattelijat eivät keskimäärin juuri korvaa lotkauta (ehkä ennemminkin suhtautuvat varauksella) armeijameriiteille, miesjohtajat taas aika kiinnostuneina kyselevät kokemuksia.

Ennen kaikkea inttivuosi on kuitenkin muistoja täynnä oleva vuosi omasta elämästä. Vaikka se onkin "lahjoitus" valtiolle, kyllä se myös antaa valtavasti itselle. Jos miettii perussiivilivuotta ja inttivuotta, niin onhan siinä valtava ero, kuinka paljon muisteltavaa vuodesta jää. Ja eipä tuollaista ohjattua johtamiskokemusta noin nuori kaveri helpolla muualta saa.

En itse etukäteen ollut mitenkään innostunut intistä. En tiennyt siitä juuri mitään, eikä minulla ollut sen suhteen suurempia odotuksia tai tavoitteita. Johtajakoulutukseen olin päättänyt hakea, vaikka en oikein tiedä edes syytä siihen. Kai se jotenkin oli vain luonnollinen ajatus ihan vaan sen perusteella, kun olin aiemmin pärjännyt koulussa hyvin. RUkista en muistaakseni tiennyt ennen inttiä mitään, kun ei kukaan tuttava ollut sitä käynyt enkä jaksanut kovin syvällisesti tutustua mihinkään esitteisiinkään. Eipä tuosta tietämättömyydestä mitään haittaa ollut. Vaikka nyt olen intoutunut kirjoittamaan intistä paljonkin, en varsinaisesti ole mikään armeijaintoilija tai "sotahullu". Jostain syystä inttijutut ovat vain, vuosien viiveellä, alkaneet pyöriä parina viime vuotena ajatuksissa. Kaipa nuo muistot ovat nyt kypsiä käsiteltäviksi. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei tuo vuosi mitään kepeää riemukulkua ollut, vaan ajoittain hyvinkin tympeää, yksitoikkoista ja masentavaa. Vuoden aikana joutuu myös kohtaamaan paljon asioita itsestään. Rajoitteita, heikkouksia, vahvuuksia, uusia puolia. Sitä miten sietää erilaisia ikäviä asioita ja mitä ei siedä jne.

Vaikka intissä itselleni vakuuttelin, että tästä ja tästä jos selviän, niin siviilissä en mistään enää valita. No, eihän se noin mene. Siviilissä sitä valittaa aika pikkujutuista edelleen ja toisaalta ajattelee jopa, että helpompaa siellä intissä oli. Varmaan näinkin jossain suhteessa on, mutta toki tässä aika kultaa muistot.

Lopetan nämä inttisepustukset nyt tähän. Toivottavasti näistä saa sen peruskuvan, millainen varusmiespalvelusvuosi noin pääpiirteissään voi olla. Vaikka toki polut tuollakin ovat varsin yksilöllisiä ja erityisesti johtajakausi saattaa samankin johtajakoulutuksen käyneille muodostua hyvinkin erilaiseksi.
 
Viimeksi muokattu:

Lapa11

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Vimpelin Veto
Dodii... pikku hiljaan alkaa itsellä intti läheneen. Ensi maanantaina astun Pirkkalan lennostoon. En tiedä mitä ajatella. Jännittynyt olo päällimäisenä.

Kiitoksia @Aleksandros tarinoista! Tuli luettua innolla tarinasi ja hieman päästä siihen, mitä peruskausi tuo tullessaan.
 

Taccutucca

Jäsen
Suosikkijoukkue
Florida Panthers, TUTO Hockey, Atlético de Madrid
Dodii... pikku hiljaan alkaa itsellä intti läheneen. Ensi maanantaina astun Pirkkalan lennostoon. En tiedä mitä ajatella. Jännittynyt olo päällimäisenä.

Kiitoksia @Aleksandros tarinoista! Tuli luettua innolla tarinasi ja hieman päästä siihen, mitä peruskausi tuo tullessaan.

Oikea asenne on kaikki kaikessa. Vaikka ympärillä muut murjottaisi, niin suosittelen oikeasti olemaan hereillä ja ottamaan tarjotuista mahdollisuuksista koppeja.

Itselleni intissä ehkä mahtavin kokemus oli 10 päivää kestänyt harjoitus Rovajärvellä talvella. Toimin itse ensihoitoryhmänjohtajana ja suurimpana haasteena oli alaisten motivointi. Vartiovuoroja oli paljon (KVP, EHP ja majoitusteltan kipinä, eli yön pituudesta riippuen 20-28h per yö) ja alimiehityksellä sekä alaisilla (pl. kuskit) että johtajilla oli maksimissaan se 2-3h unta per yö sen kymmenen päivän ajan. Se hajoamisen määrä niihin päivän koulutuksiin, mitä oltiin käyty jo miljoona kertaa läpi, sekä se, kun muut kyseisessä ryhmityksessä nukkuivat päivät, kun meidän oli jostain syystä pakko harjoitella... Ah. Hajoaminen oli käsin kosketeltavalla tasolla. Lisäksi yösiirtymät loskassa on 5/5.

Sitä ei vaan voi missään kokea. Sitä tuskaa, kun joudut laittamaan jollekin alaisellesi vaikkapa 6 tuntia vartiota yöhön. Se oikeasti tuntuu aivan hirveältä. Jossain vaiheessa kenttäsairaanhoitaja pakotti meidätkin ottamaan tosi paskoja vuoroja ja se oli kyllä ihan oikein sinäänsä. Mutta siis se, miten oikeasti uupumus välillä otti niin vahvasti vallan tietyistä alaisista ja vaikka itseäkin vitutti aivan suunnattomasti esim. ne yösiirtymät, niin silti piti jotenkin motivoida niitä tyyppejä toimimaan aikamääreiden mukaisesti... Sitä ei mielestäni voi missään muualla kokea.

Intti on mahdollisuuksia täynnä. Ja Suomessa on niin tiukat aselait, että tuskin pääset missään muualla automaattiaseita käyttämään. Itselleni 12.7mm ITKK:lla ampuminen ja vaikkapa usean 130mm tulipatterin ammuntojen seuraaminen vierestä samalla, kun tulenjohtajana toimii 347 vrk palvelusta suorittava upseerikokelas oli aika korvaamattomia kokemuksia.

Tsemppiä. Ja muista, että oot vuoden mies, kunnes toisin mainitaan.
 

K.A.H

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Oikea asenne on kaikki kaikessa. Vaikka ympärillä muut murjottaisi, niin suosittelen oikeasti olemaan hereillä ja ottamaan tarjotuista mahdollisuuksista koppeja.

Oikea asenne toki auttaa selviytymään intistä, mutta haluaisin kuitenkin tähdentää, ettei sekään aina auta. Armeija ei kertakaikkiaan vain ole sopiva kaikenlaisille persoonille. Kuten minulle se oli yhtä saatanan painajaista, ja oikeastaan voin ihan suoraan sanoa että kadun kun inttiin menin, enkä älynnyt sitä lopettaa kesken tai olla menemättä ollenkaan. Siksi olenkin sillä kannalla, että myös naisille tulisi olla kutsunnat, ja entistä enemmän porukkaa valittaisiin inttiin motivaation perusteella. Niin ettei sukupuolella olisi periaatteessa mitään merkitystä, vaan sinne pääsevät ne jotka ajattelevat olevansa sinne soveltuvia ja sellaisesta toiminnasta kiinnostuneita. Kyllä niitä talvisodan hengen-nimeen vannovia Suomessa piisaa niin paljon, että varmasti riittävä reservi pysyisi. Siitä pitää ehta kotimainen propaganda huolen.

Nyt jos saisin valita uudestaan, menisin tod.näköisesti sivariin. Yhtä hyvin saattaisin protestiksi valita totaalikieltäytymisen. Se ainakin sopii maailmankatsomukseeni kaikista parhaiten, ja tuomion kärsisin hyvin mielin kun tietäisin sen tehneeni omaatuntoani kuunnellen. Onneksi Suomessa sentään on mahdollista erota reservistä, ja sen teinkin jo muutama vuosi sitten. Jännästi loppui siihen paikkaan toistuvat armeija-aiheiset painajaiset, joita olin nähnyt intin päättymisestä asti.

Mutta joo, tiivistettynä sanoisin, että ennen armeijaa kannattaa tarkoin punnita soveltuuko oma persoonallisuus sinne. Ja arvot. Itselläni ei soveltunut kumpikaan kyseiseen laitokseen, mutta 18-19 vuotias lapsukainen menee vielä monesti massan mukana, ja kodista tulevat arvot painavat toki myös. Sittenpä harjoittelet intissä ihmisten ampumista ja tiedät ettet oikeasti pystyisi edes ihmistä ampumaan. Et vaikka olisi kuinka sotatila. Itse en tosiaan saanut aseella ampumisesta mitään muuta kuin puistatuksia, ja ihmettelin kun toisilta meinasi ilopissat tulla kun sai tuliluikun käteen. Kai siinä ampumisessa sitten jotain kivaa täytyy olla.
 

Aleksandros

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomi
Dodii... pikku hiljaan alkaa itsellä intti läheneen. Ensi maanantaina astun Pirkkalan lennostoon. En tiedä mitä ajatella. Jännittynyt olo päällimäisenä.

Kiitoksia @Aleksandros tarinoista! Tuli luettua innolla tarinasi ja hieman päästä siihen, mitä peruskausi tuo tullessaan.

Kiva, että sepustuksistani oli apua. Ja paljon tsemppiä inttiin näin jälkikäteenkin toivoteltuna. Ainakin mukavan lämpimissä keleissä olet päässyt vetämään tähän asti. Laita ihmeessä välillä tilannepäivityksiä, jos suinkin ehdit tai viitsit.
 

pernaveikko

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Crusaders, Lechia
Ainakin mukavan lämpimissä keleissä olet päässyt vetämään tähän asti. Laita ihmeessä välillä tilannepäivityksiä, jos suinkin ehdit tai viitsit.

Silloin kultaisella ysärillä oli erittäin lämmin kesä, kun alokkaana joutui ihmetellä. Muistan tilanteen, kun kenttäpullo kaatui ja arvokasta vettä meni hukkaan. Joku luutnantti siinä raivosi omiaan kuinka vettäkään ei kai saisi hukata.

Oikeasti oltiin alle kilometrin päässä kasarmista ja kenelläkään ei ollut mitään hätää. Jostain harjoituksesta kylläkin poistui taistelijoita kuumuuden ja veden puutteen takia.

Toivottavasti nykyään jo ymmärretään, että mitä enemmän vettä on tarjolla, niin sitä paremmin pystyy toimimaan. Talvisodassakin taatusti oli vettä, ainakin itse tuli lapsena lunta maisteltua vaikka kuinka.

Olosuhteet kuntoon eikä turhaa kiusaamista, niin saattaa saada vaikka jopa motivoituneita solttuja.
 

cottonmouth

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo & Philadelphia Flyers
Hieno video Kotkan edustan Kirkonmaan linnakkeen nykytilasta. Kyllä tulee muistoja paljon mieleen.

linkki: YouTube
 

Sonny Burnett

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Omasta intti-ajasta on jo vuosikymmeniä. Päällimmäisenä mieleen jäi että palvelus ja tekeminen itsessään oli piece of cake, fyysisesti ja henkisesti. Mutta ne kinekset, ne oli se veemäisin juttu mihin kasetti ei sopeutunut koko aikana. No ei tositilanteessakaan lomat kovin hyvin pyörisi veikkaisin joten kaipa tuo oppia oli.

Toisille palvelusaika on unelmien täyttymys. Kaverini oli kunnon intti-intoilija. Hänellä se meni niin pahaksi että kaveri piti harmaata lomapukua koko ajan lomillaan, jopa ravintolaan illalla mennessään. Mulle oli aina juhlahetki kun sai himassa vetää farkut jalkaan.
 

KiVi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Nanna Karalahti
Kaverini oli kunnon intti-intoilija. Hänellä se meni niin pahaksi että kaveri piti harmaata lomapukua koko ajan lomillaan, jopa ravintolaan illalla mennessään.
Onko hän sittemmin tervehtinyt?

Minulle on jääny itse asiassa aika paljon yksittäisiä hetkiä mieleen. Yksi mielenkiintoisimmista oli, kun alokas meinasi käydä itkemään, kun hänen piti tehdä minulle vahvuusilmoitus teksissä ja häneltä unohtuivat sanat. Toinen lämmin hetki oli, kun olimme 70 kilometrin johtajaharjoitus(tjsp.)marssilla, ja siinä yön läpi käveltyämme aamukuudelta tajusimme, että juuri nyt on mosien ensimmäinen aamuherätys. Kolmantena kävin joululomien jälkeisenä aamuna ilmoittamassa kouluttajalle että vanhemmat ilmoittivat eroavansa, että jos hetken aikaa vituttaa, niin johtunee siitä. Hän osoitti perisuomalaista myötätuntoa asiaan, eli siitä ei keskusteltu sanallakaan tämän jälkeen.
 

Sonny Burnett

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Onko hän sittemmin tervehtinyt?
Tervehtynyt vai tervehtinyt, heh? Tämä kaveri oli sellainen ettei hänelle oikein tavallinen koulu- ja työ- ja varsinkaan perhe-elämä sopinut. Intissä hän nautti ja pärjäsi- kävi jopa aukin. Häntä harmitti kun palvelus lopulta päättyi. Vähän semmoinen reppana punaniska hän oli.
 

KiVi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Nanna Karalahti
Tervehtynyt vai tervehtinyt, heh? Tämä kaveri oli sellainen ettei hänelle oikein tavallinen koulu- ja työ- ja varsinkaan perhe-elämä sopinut. Intissä hän nautti ja pärjäsi- kävi jopa aukin. Häntä harmitti kun palvelus lopulta päättyi. Vähän semmoinen reppana punaniska hän oli.
Vitun autocorrect. Tervehtynyttä tarkoitin.
 

PataJaska

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, sympatiat HPK ja Kiekko-Espoo
Kolmantena kävin joululomien jälkeisenä aamuna ilmoittamassa kouluttajalle että vanhemmat ilmoittivat eroavansa, että jos hetken aikaa vituttaa, niin johtunee siitä. Hän osoitti perisuomalaista myötätuntoa asiaan, eli siitä ei keskusteltu sanallakaan tämän jälkeen.

Kysyn mielenkiinnosta, että kävitkö tuolloin juttelemassa jollekin yksikön ulkopuoliselle? Vanha inttisanontahan kuuluu, että "avautuminen auttaa, kunhan sen tekee oikealle henkilölle". Eli noissa tilanteissa kyllähän varuskunnista on jo vuosikymmeniä löytynyt keskusteluapua ja muuta tukea: on sosiaalityöntekijät, papit sun muut pelit ja pensselit. Tiedän itsekin tapauksia, että kesken asepalveluksen joku varusmiehen läheinen vaikka kuolee, niin kyllä sellainen vain lievästi sanoen vaikuttaa palvelusmotivaation laskevasti.. tuota tukeahan on kehitetty juuri siksi, että pyritään ehkäisemään etenkin niitä turhia keskeytyksiä ja auttamaan selviämään palveluksen läpi
 

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Suomi, KTP
Mikäs on teidän kovin inttimuisto?
Matka Vahakari-aluksella Kirkonmaasta Upinniemeen leirille ja reitille sattunut kova tuuli. Matkan aikana tuli oksennettua sappineisteitä ja melkein sisäelimiä myöten kaikki mitä kropassa oli. Oli aika persiistä, vaikka totta kai tottumiskysymys. Ei se nyt sillee sota-kovaa ollut, mutta tuleepahan ensimmäisenä mieleen jos joku inttimuistoja kyselee. Hauskinta oli kolmen viikon loma palveluksen loppuvaiheessa, sekä Kymi-96 sotaharjoituksen ja isäni 60-vuotispäivien asettaminen vastakkain. Sanoin siis suoraan, että jos en pääse isäni juhliin, niin minua ei siellä leirillä näy. Ymmärsivät, tai antoivat periksi, ruokalan emännän poika ja kaikkea. Rynkyn taisi tuoda sitten joku muu, mutta Kuusiseen marssin täydessä leirisovassa, enkä lomapuvussa ja siitä suoraan Kymi-96:een, jossa oli K Y L M Ä.

@Sir Markku
Itse tuli asuttua Kirkonmaassa 83-88 ja olihan se talvisin aika mielenkiintoinen paikka. Ainakin lapsesta. Kerran päässyt saaresta mantereelle Kotkaan jopa henkilöauton kyydissä ja Hydro-kopteri oli siisti kokemus sekin. Toisessa vaakakupissa on sitten kaikki putkien jäätymiset ja milloin mitkäkin sää(jää)tilanteesta johtuvat poikkeamat kuljetuksiin, tai ylipäätään niihin aluksiin kapuamiseen. Pimeää siellä oli, mutta jos varusmiespalveluksen kannalta miettii, niin onko talvi missään oikein herkkua? Noin muutoin lapsuus Kirkonmaassa oli oppikirjaesimerkki onnellisesta lapsuudesta. Se meidän armeijan väen ja kakaroiden saariyhteisö oli aika hieno. Onko missään enää sellaisia, en tiedä.

Jatketaas vielä, että tosiaan kuten moni varmaan tietääkin, niin paikallinen monialayrittäjä osti niin Kirkonmaan kuin Rankin entiset linnakesaaret ja alkoi tekemään sinne matkailutoimintaa. Hieman se taitaa vielä olla kesken se toiminnan kehittäminen, mutta on ihmiset ne löytäneet. Julkimoille on myyty Rankista tonttejakin, tai ainakin Jasper Pääkköselle - asia, mikä herätti kaunaisessa kaupungissamme valitusta, koska "Rankin luonto ja ei ole kaavoitettu ja ja...." Paikallinen demari veti kuitenkin valituksensa pois ja oikein kättelikin yrittäjän kanssa lehdessä. Kirkonmaasta saisi vissiin vuokrattua oman entisen kotitalon, tai sen rivarinpäädyn missä meidän perhe asusteli. Ehkä sen voisi kesällä viikonlopuksi vuokrata ja mennä sinne itkemään kuin evakkomummo Viipurissa. :)
 
Viimeksi muokattu:

KiVi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Nanna Karalahti
@PataJaska en käynyt, eikä typerä kouluttaja ymmärtänyt ohjeistaa käymään. En nyt sinänsä mitään juttuseuraa kyllä kaivannutkaan, vaan kävin lähinnä turvaamassa selustaa siltä varalta, että suoritustaso laskisi lähiviikkoina.
 

Roger Moore

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kokudo Keikaku, Miljoonamiehistö, Ranska, KuPS
Siitä tuli jokunen päivä sitten yhdeksän vuotta kun Kontiorannan varuskunnan portit jäivät taakse viimeisen kerran. II/09 kotiutui, itsehän toki olin vain sen puoli vuotta siellä mutta kyllä siinäkin oli ihan tarpeeksi. Eipä sillä, olihan tuo omalla tavallaan ihan hieno kokemus mutta millään en kyllä puolta vuotta pidempään siellä olisi halunnut olla. Toki olisin senkin paskan syönyt vaikka olisin varmaan melko kehno johtaja ollut, olkoonkin että alikessuna intissä se ryhmän johtaminen nyt aika kaukana mistään oikeasta johtamisesta on.

Jos nyt inttimuistoja miettii niin olihan se ITKK- aka itkomiehen homma ihan lunkia puuhaa panssarintorjuntakomppaniassa. Meidän komppaniassa itse asiassa edes kukaan skappari ei oikein tiennyt aseesta mitään ja meikäläisen hommat oli melkoisen helppoja esim. leireillä. Toki se aseen roudaaminen oli ihan vitusta. Ja myös sen jalustan roudaaminen oli ihan vitusta. Itse sille sai kyllä paikan keksiä ja kun ketään ei oikeastaan kiinnostanut mihin sen lykkäsi niin ei sitä turhan hankalaan paikkaan tullut laitettua. Mutta ihan kiva ase noin muuten kun sillä ihan oikeallakin itkolla pääsi ampumaan kovia. Helvetin vaikeaa sillä oli kyllä kohteeseen osua, mutta kai tuon aseen teho perustuu siihen sarjatuleen.

PSTK:ssa kun tuli oltua niin toki sitä pääsi myös sinkolla ampumaan, olihan siinäkin oma viehätyksensä. Kessi nyt ei ihmeellinen ollut, mutta apilaksessa ja mustissa oli potkua. Kertaalleen noita kaikkia sain itsekin kokeilla vaikka se nyt ei se oma ase siis ollutkaan. Kranaatinviskominen oli myös ihan mukavaa puuhaa ja onnistuinkin siinä hyvin. Muistan kun komppanian vääpelimme yliluutnantti Lempinen piti kranaattikoulutusta ja hänen kanssaan sitten kahdestaan siellä poterossa sai olla kun kranaattia viskoin. Kranaatin kun viskasin niin olin aivan varma että nyt se lipesi ja lensi jonnekin hevonvittuun. Painoin päätä alas ja en edes viitsinyt katsoa mihin lensi. Lempinen ottaa olkapäästä kiinni ja toteaa "Aivan täydellinen heitto jääkäri, suoraan tolpan juureen". Olin vielä kuulemma ainoa joka sai niinkin hyvin osumaan.

Lempinen oli kyllä mielenkiintoinen veijari noin muuten. Aivan helvetin äkäinen esim. silloin kun piti paasaustaan koko komppanialle ja silloinkin jos pienempiä ryhmiä ohjeisti niin sieltä sellainen vanhan liiton jermu pyrki esiin, mutta kahdestaan tai ihan muutaman hengen porukassa oli kuin toinen mies. Vähän jopa sellainen lempeä isähahmo. Jännästi näiden roolit kyllä muuttuu sen mukaan mikä ympäristö muuten on. Tosin itse olin 6kk mieheksi kuitenkin sen verran asiallinen ja en pitänyt meteliä niin hyvässä kuin pahassakaan niin kaippa ne skapparitkin sitten sen mukaan käyttäytyy jos kahdestaan on. En toki ollut paras missään (paitsi kranaatinheitossa) mutta kaikkeni yritin ja en alkanut perseilemään jos ei meinannut onnistua, vaan tein niin hyvin kuin osasin. Monessa asiassa varmaan kyllä ylitinkin itseni ennakko-odotuksiin nähden, olin nimittäin inttiaikana melkoisen rapakunnossa (ei sillä ettenkö olisi yhä), mutta niin vaan tuli esim. 45 kilsan marssit sun muut vedettyä läpi ilman ongelmia.

Olihan siellä sitten niitä keillä olisi rahkeet riittäneet varmaan parempaankin, mutta syystä tai toisesta perseilivät sen minkä kerkesivät. Tämä toki näkyi sitten erilaisena paskahommana joita saivat tehdä vähän muita enemmän. Sen huomasi että kun teki hommat perushyvin ja ennenkaikkea hyvällä asenteella ilman valittamista, niin tämä oli pitkässä juoksussa se paras linja. Silloin ei pahemmin erotu muista ja se on monesti isossa porukassa ihan hyvä linja.

Komppanian päällikkö tosin oli meikäläiseen jostain syystä kiinnittänyt huomiota. En tiedä miksi koska olin aika turpa kiinni jos ei ollut pakko ollut jotain sanoa, mutta niin se kapteeni "Japa" vaan huomasi. Liekö sitten siinä syy kun pari kertaa itkomiehenä minut oli merkitty ihan muihin hommiin mihin muun komppanian piti lähteä ja johonkin asiaan liittyen piti sitten käydä Japan juttusilla. Japa kuitenkin jostain syystä kaivoi meikäläisen esiin esim. eräällä ampumaleirillä kun everstiluutnantti tuli tsekkaamaan mikä meininki, piti sitten ilmoittaa oma joukkue kun herra everstiluutnantti saapui. Toinen keissi oli se kun ennen loppusotaa tehtiin pieni lehtijuttu johonkin varuskuntalehteen (ei ollut Ruotuväki) niin Japa huusi silloinkin että "Täällä on toimittaja, jääkäri Moore (nimi ehkä muutettu) tänne!". Kehui tuo vielä TJ0 päivänäkin että Moore on hyvä itkomies, muista hymyillä jatkossakin. Jännä tosiaan kun pahasti ei hänen kanssaan kuitenkaan tullut tekemisissä oltua. Eikä nyt muidenkaan skappareiden.

Mutta eipä siinä, olihan tuo oma reissunsa. P-kauden jälkeen kääntyi vielä siinä mielessä helpommaksi että ne itkomiesten hommat oli tosiaan aika lunkeja tuolla PSTK:ssa, lisäksi sain itselleni matka-ajan pidennyksen niin viikko lyheni käytännössä nelipäiväiseksi. En tiedä mikä oikosulku komppanianpäällikkö herra kapteeni Japalle tuli kun kaiken järjen mukaan tuota ei olisi pitänyt edes myöntää, ilmeisesti eivät olleet jaksaneet tsekata Pieksämäen paikallisliikenteen bussiaikatauluja kun tuo lupa sitten myönnettiin.

Mutjoo. Ihan kivat 6kk oli. Pidempään en olisi ollut ja uudestaan en menisi. Mutta kannattaa se 6kk kuitenkin käyttäytyä siellä asiallisesti ja tehdä vaan asiat niin hyvin kuin osaa, sillä pääsee lopulta kaikkein helpoimmalla. Itse olin sen verran särmä sitten kuitenkin lopulta että palkittiin omassa saapumiserässä sitten jostain syystä Iisakki Järvenpään puukolla. En tiedä millä perustella noita annettiin, muutama per saapumiserä niitä kai sai. Silloinkin Japa kehui hyväksi itkomieheksi.

Kunnia ei unohdu.
 

Jara76

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin Jokerit
Itse olin niitä jamppoja, jotka veteli sieltä mistä aita oli matalin. Näin jälkeenpäin vähän kaduttaa, ettei oikein edes tullut yritettyä motivoitua missään vaiheessa tekemään parhaansa. Olisi siitä kuudesta kuukaudesta varmaan saanut enemmän irtikin. Lähdin koko hommaan vähän huonolla asenteella (ja mielellä), koska silloisen tyttöystäväni kanssa tilanne oli hieman epävakaa ja teki aika pahaa olla Vekaranjärven korvessa kaukana silloisesta elämän ykkösasiasta. Muistan ensimmäisinä viikkoina käyneen enemmän kuin kerran mielessä palveluksen siirtäminen myöhempään ajankohtaan johtuen juuri tästä elämäntilanteesta, mutta vapaiden rullatessa ilmatorjuntapatterissa lähes joka viikonloppu, oleminen helpottui hiljalleen.

Toki tein ryhmän yhteiset hommat siinä missä muutkin enkä niissä kehdannut ruveta velttoilemaan, mutta kaikki pinkan tekemiset ja muut ei olisi vähempää voinut huvittaa. Ne kerrat kun tuli esimerkiksi juuri tästä laitoksen naurettavimmasta asiasta eli pinkan tekemisestä sanomista, niin saatoin seuraavalla kerralla piruuttani tehdä niin täydellisen pinkan kuin kykenin. Monta kertaa (en muista varmuudella kuka tarkasti) tuvan alikersantti epäili, että joku muu on tehnyt sen minulle, koska ilmeisesti luuli etten vain osaa tehdä tarpeeksi siistiä. Tai sitten ei vaan halunnut antaa minulle sitä iloa siitä, kun pelleilen tämän naurettavan tavan kanssa osoittamalla ettei juuri kiinnosta tehdä parastaan.

Aina en selvinnyt löysäilystä. Loppusodassa nukahdin tarkoituksella ITKK-laatikon päälle ottamaan lyhyet tirsat kyseisen aseen vartio(?)paikalla. Olin laskeskellut, ettei hetkeen todennäköisesti kukaan ole tulossa vierailemaan. Väärässä olin ja koko palvelusajan melkoisan yli-innokkaalta vaikuttanut alikersantti tuli tökkimään hereille ja kanteli asian eteenpäin. Poistumiskieltoa muistaakseni kahdeksan päivää, eli kolme viikonloppua olin peräkkäin kiinni loppusota mukaanlaskettuna. Järkevänä miehen alkuna olin kuitenkin hakenut yhteen kouluun, johon minun ei juuri ollut aikomustakaan päästä sisään, joten tämä pitkähkö kiinniolo katkesi 1,5 päivän ajaksi pääsykokeen takia. Näin jälkeenpäin yritän muistella asiaa, mutta mielestäni missään ei ikinä tarvinnut todistaa käyneensä pääsykokeissa? Siitä oiva vinkki päästä pariksi päiväksi lomille keskellä viikkoa.

Suurimmat motivaation hetket koin cooperin testissä ja ammuntakokeessa (en muista oikeaa termiä), joista oli mahdollista tienata lomapäiviä. Urheilutaustaisena ylitin 3000m rajan melko vaivatta, muistaakseni tein jopa koko silloin palvelleen ilmatorjuntapatterin kovimman tuloksen ja sehän johtajia ihmetytti kun sluibailija olikin noin rautaisessa kondiksessa. Ammuskelut jäi mielestäni yhtä vaille kuntoisuuslomaa. ITKK:lla ammuskeltiin muistaakseni vain kahdesti, mutta taisin osua yhtenä harvoista siihen lennokkiin. Siitä ei varmaan tullut konkreettista palkintoa, mutta vähän itseänikin huvitti että juuri minä satuin osumaan.

Kutsuntoihin ei ole tarvinnut mennä, enkä varmaan menisikään jos kirje napsahtaisi. Ainakin ennen tästä oli kai kohtalaisen helppo venkoilla itsensä pois vedoten "pakollisiin" työkiireisiin tai -matkaan?
 
Viimeksi muokattu:

Roger Moore

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kokudo Keikaku, Miljoonamiehistö, Ranska, KuPS
Kutsuntoihin ei ole tarvinnut mennä, enkä varmaan menisikään jos kirje napsahtaisi. Ainakin ennen tästä oli kai kohtalaisen helppo venkoilla itsensä pois vedoten "pakollisiin" työkiireisiin tai -matkaan?
Kutsunnat nyt varmaan on jo takana, itsellä ne oli ainakin jo ennen armeijaa... Hymiö.

Mutta tässä varmaan tarkoitettiin kertausharjoituksia. Itsekin olen ymmärtänyt että jos saa esim. työnantajalta jonkun todistuksen niin kertauksiin ei tarvitse lähteä. Minuakaan ei olla vielä kertaamaan kutsuttu, ilmeisesti kävin sen verran hyvin intin silloin aikoinaan ettei enää tarvitse mennä. Luulisin kyllä että tuo juna on omalta osalta mennyt ohi, siitä kun tulee pian 10 vuotta kun intin kävi. Aikoinaan reserviläiskirjeessä luki ainoastaan "Sijoituspaikkasi tullaan määrittelemään mahdollisessa valmiuden kohotuksessa".
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös