Silloin kuumotti

Konnamuori kirjoitti:

Avaan silmäni ja näen edessäni pusikosta tielle rynnivän suuren hirven.

Laajenna klikkaamalla

Tästä tulikin mieleeni kerta, jolloin olin ajelemassa nelostietä iltahämärässä kohti pohjoista, mittarissa nopeutta ehkä rapeat sata; jostain pientareiden pimeydestä juoksi yhtäkkiä hirvi aivan auton keulan edestä ohi. Se meni julmetun läheltä, perskarvansa varmasti hipoivat sivupeilejä kun sen ohitin. Paljon kertoo, että jalka oli vasta tilanteen jälkeen jarrupolkimella, eli kaikki kävi kuin silmänräpäyksessä. Sekunnin murto-osaa aikaisemmin jos olisi juossut, niin henkihän siinä olisi todennäköisesti mennyt. Jatkoin ajamista ja ajattelin aluksi vain, että "ookoo, menipäs se elukka läheltä", mutta hetkeä myöhemmin alkoi järjetön vapina ja tämän jälkeen olikin pakko pysähtyä lähimmälle P-paikalle vetämään tupakkia ketjussa. Silloin kyllä kuumotti tietyllä tavalla.

Tifosi kirjoitti:

Kun side oli päässä niin oltiin lähdössä sairaalaan tikattavaksi, jolloin koko touhua vetävä sotilaspoliisivääpeli saapuu paikalle ja kieltää moiset aikeet toteamalla "varusmiehiä ei viedä varuskunnan ulkopuolisiin sairaaloihin." Tähän joku noteva taistelija huomauttaa että kello on 5 sunnuntai aamuna, ja että varuskuntasairaalassa ei ole kuin lääkintämiehiä. Tämä ei kelvannut vääpelille sairaalareissun syyksi joten meikä veksiin ja siellä ohimoon laitettiin jonkin sortin liimaa ja buranaa käteen ja tervemenoa. Pää särki viikon.

Laajenna klikkaamalla

Ei saatana! Tämä kyllä todistaa kuinka pihalla jotkut ovat maailmasta. Kaverin pää veressä ja rupinen vääpeli tulee pätemään säännöillä kuinka ei saa poistua varuskunta-alueelta. Priceless.

Tadu kirjoitti:

Ei saatana! Tämä kyllä todistaa kuinka pihalla jotkut ovat maailmasta. Kaverin pää veressä ja rupinen vääpeli tulee pätemään säännöillä kuinka ei saa poistua varuskunta-alueelta. Priceless.

Laajenna klikkaamalla

Niin tai olisikohan kyse ollut siitä, että varusmiehet eivät saa käydä omine nokkinensa julkisilla terveysasemilla. Liittyyköhän nyt jotenkin vakuutuksiin tahi jotain, mutta kuitenkin. Lomillakin pitäisi käydä lähimmässä varuskuntasairaalassa, ellei tosi hätä iske. Ja silloinkin pitää ilmoittaa varuskunnalle.

Loistava ketju, puistattavia kokemuksia on kyllä sattunut tämänkin palstan kävijöille.

12-vuotiaana olimme kavereiden kanssa läheisessä leikkipuistossa karusellissa kokeilemassa, että kuinka kovaa sillä karusellilla voi pyöriä. Meitä oli 2 kyydissä ja 3 antoi vauhtia, vauhtia oli kertynyt jo melkolailla. Muistan kuinka otteeni karusellin tangosta alkoi lipeämään ja huusinkin "STOP!" melkein välittömästi. En kuitenkaan tarpeeksi aikaisin vaan ote lipesi ja siitä sitten lähti pikku lombardi lentoon. Päädyin 2 metrin päässä sijaitsevaan puskaan ja tunsin kun joku tökkäsi kasvoihin. Kosketin kädellä kasvoja ja aivan veressähän se käsi oli. Sitten tajusin, että en nähnyt vasemmalla silmällä mitään, nousin ylös puskasta ja kavereiden ilmeet oli melko priceless, kun tajusivat mitä oli tapahtunut. Olin osunut puskassa olleeseen katkenneeseen oksaan, joka oli tökännyt silmän alapuolelle. Siitä sitten juosten kotia päin melko paniikin omaisessa tilassa. Kaverin, joka asui naapurissa, äiti oli pihalla ja sattuu olemaan lääkäri huomasi tilanteen ja tuli meille sitten sisälle tutkimaan tilannetta, kuulemma välittömästi sairaalaan. Faijan kyydillä sitten keskussairaalaan ja silmä tutkittavaksi. Ei onneksi ollut mennyt näkö silmästä, vaan keppi oli tehnyt 4cm mittaisen viillon silmän alapuolelle, 5 tikkiä silmäkulaan ja kotia. Vielä tänäkin päivänä siinä on havaittavissa melko komea taistelu arpi, 5mm ylöspäin ja näkö olisi lähtenyt. Voisin sanoa, että hyvä säkä kävi, ja en ole mennyt karuselliin enää sen jälkeen.

Toinen tilanne tapahtui Sotinpuron ampumaleirillä. Kyseessä oli taisteluparin hyökkäysammunta. Olimme normaalissa asetelmassa vierekkäin ja lähdin etenemään syöksyen 5 metriä ja siitä sitten mahalleen lumihankeen. Taisteluparini lähti sitten etenemään ja kuulin kuinka heti hänen noustua seisomaan hän ampui laukauksen ja lähti juoksemaan eteenpäin. Tässä vaiheessa kuitenkin kuului ammunnan valvojan terävä "SEIS!!!!". Varmistin aseeni ja jäin odottamaan lisä käskyjä, askeleet lähenivät ja takaa kuului "MITÄ HELVETTIÄ TAISTELIJIA AJATTELI ÄSKEN?" Käännyin katsomaan puhuuko luutnantti minulle, ei puhunut, vaan puhui taisteluparille joka oli ampunut peltijantterin pääni yli etuoikealta. Täytyy sanoa, että kuumotti aika perkeleesti kun tajusin mitä oli tapahtunut. Kyseessä kuitenkin kovapanosammunta ja sitten siellä hölmöillään tuolla tavalla. Annoin kyseiselle kusipäälle aika kovalla kädellä palautetta tapahtuneesta, vieläkin vituttaa tuon kyseisen henkilön naaman näkeminen.

Ajelin moottoripyörällä Tsekin ja Saksan rajaseutua, Tsekin puolella kohti Saksaa. Vauhtia oli vähän liikaa ja vastaan tuli kytät Skodalla. Katsoin peileistä, että jarruvalot palaa ja uukkaria siellä puuhailivat. Jatkoin matkaa kun tieviittojen mukaan rajalle on vain joitan kilometrejä ja kohta tulikin raja vastaan. Kuumotteli hieman kun tuli heti mieleen kaikki macgyver-henkiset kommunistikuulustelut jos siellä on vaclav ja jaroslav pitämässä tiesulkua rajalla ja muuta rajavartijaa paikalla. Oli vielä älytön sumu siellä mäen huipulla, jossa raja oli. Onneksi oli normaali Schengen raja eli ei mitään vartiointia tai muuta ja pääsi pujahtamaan Saksan puolelle.

Porselandin huitaisu Ben Eavesin silmään! Olin ihan varma, että Beniltä lähti näkö. Muutenkin vitun kuumottavia kaikki, mikä tapahtuu silmille/lähellä silmiä. Puistattaa...

RäpyläRepe kirjoitti:

Niin tai olisikohan kyse ollut siitä, että varusmiehet eivät saa käydä omine nokkinensa julkisilla terveysasemilla. Liittyyköhän nyt jotenkin vakuutuksiin tahi jotain, mutta kuitenkin. Lomillakin pitäisi käydä lähimmässä varuskuntasairaalassa, ellei tosi hätä iske. Ja silloinkin pitää ilmoittaa varuskunnalle.

Laajenna klikkaamalla

Missä menee raja? Pitääkö olla oikea luoti päässä ennen kuin saa mennä hakemaan kunnon hoitoa?

Tadu kirjoitti:

Missä menee raja? Pitääkö olla oikea luoti päässä ennen kuin saa mennä hakemaan kunnon hoitoa?

Laajenna klikkaamalla

En tiedä missä menee raja, mutta meikäläistä ainakin vietiin varuskunnan ulkopuolelle, kun sain pähkinästä anafylaktisen shokin. Olin ihan valkoisena tuvassa, kun alikessu sanoi että nyt sitten veksiin. Siellä oli kenttäsairaanhoitaja joka sanoi lääkintäalikessuille että sirraan vaan ja terveyskeskukseen. Sirrassa alikessu vain huusi hätääntyneenä "Mikä olo? MIKÄ OLO? Laitetaanko pillit päälle?? Laitetaanko???!!!". Terveyskeskuksessa sitten adrenaliinia ja kortisonia suoneen ja tilan tarkkailua. Sitten kun homma tasaantui, niin sairaanhoitajat lähetti sirran takaisin varuskuntaan, kun meikäläistä odotti oikea ambulanssi joka vei minut sairaalaan yöksi. Seuraavana aamuna oli sitten kuski odottamassa, joka vei mut takasin.

Eli ainakin silloin pääsi varuskunnan ulkopuolelle hoitoon. Itse asiassa ihmetyttää, ettei sitä saatanan adrenaliinia lyöty heti varuskunnassa. Luulisi olevan perus ensiapua antaa piikkiä allergikolle. Varsinkin kun paikalla oli kenttäsairaanhoitaja. Olin jo tuvassa ihan valkoinen, joten rupesi oikeasti ahdistamaan siinä yhdessä välissä.

Mutsi sai tuossa jokunen vuosi sitten lievähkön sydänkohtauksen ja joutui tietenkin sitten sairaalaan tehotarkkailuun. Noh, kävin häntä katsomassa ja sitten normisti omaan kotiin. (Asutaan samassa kaupungissa) Öisin minulla on tapana pitää yleensä luuri kiinni, mutta sinä yönä se oli jäänyt auki. Joskus klo 03 maissa puhelin pärähti soimaan ja heräsin siihen. Niinä muutamana hetkenä ennen kuin tajusin puhelun olleen soitetun vain väärään numeroon, tuntui todella pahalta. Olin ihan sata varma, että nyt on käynyt jotain. Vähän aikaa siinä joutui itseään keräilemään, ennen kuin menin uudelleen nukkumaan. Onhan noita kuumotuksia sun muita varmasti lisääkin, mutta toi tuli ekana mieleen.

Kyllä sekin kuumotti kun katseli haulikkoa piippua pitkin, eikä ollut ihan sata varma, että oliko se ladattu vai ei. Eräällä miehellä oli eriävä näkemys siitä miten ja kenen kanssa hänen poikansa viettää keskikesän juhlaa.

Joskus nuorena ja tyhmänä tuli pöllittyä makuunista karkkia. Sattumalta paikalla oli myös siviilipukuinen poliisi, joka sai kaverini rysän päältä kiinni. Siinä kuumotti taskut täynnä mässyä, kun poliisi kysyi kaverilta onko tuo kaverisikin(minä) varastanut myös. Olimme niin nuoria, että kaverini olisi voinut käytännössä vastata mitä vaan. Ei sen ikäinen paniikissa ajattele järkevästi, mutta kaverini vastasi kuitenkin kieltävästi.

NiksuP kirjoitti:

Tuloksena poliisitutkinta, rikosrekisteri ja sossukäyntejä puoli vuotta.

Laajenna klikkaamalla

Ei tarvitse huolehtia, et saanut rikosrekisteriä, koska olit alle 15-vuotias. Nuo tiedot pyyhkiytyvät pois poliisin järjestelmistä kun täytät 18 tai jotain vastaavaa.

Nimim. Kaksi myymälävarkautta, alle 15-vuotiaana, luojan kiitos. Noista kerroista on myös tänne ketjuun asiaa, mutta kirjoittelen sitten myöhemmin. Toisen käryn jälkeen sentään ymmärsi onneksi lopettaa.

Laitapuolen Hyökkääjä kirjoitti:

Ei tarvitse huolehtia, et saanut rikosrekisteriä, koska olit alle 15-vuotias. Nuo tiedot pyyhkiytyvät pois poliisin järjestelmistä kun täytät 18 tai jotain vastaavaa.

Laajenna klikkaamalla

Jotain tuollaista meikälle siellä puhuttiin ja sain sellaisen käsityksen, että jossain vaiheessa ne pyyhkiytyy pois. No hyvä vaan.

Lapsena oli aika eeppisiä kuumotuksia vesirokon jälkitautien kanssa. Olin 7-vuotias ja keuhkokuumeen jälkeisessä enkefaliitissa eli aivokuumeessa. Kuumetta oli ihan saatanasti, 42 astetta. Henki oli lähteä varmaan, näin kun jälkeenpäin ajattelee, silloin asia ei tullut mieleen, eikä aihe oikeastaan kiinnostanutkaan. Ahdistavat houreet olivat niin viimeisen päälle, ja ilmeisesti enkefaliitti aiheutti sen, että näköhäiriöitä ja tuntoaistin ihmeellisiä herkistymisiä oli vielä 11 vuotta taudin jälkeen. Maisema alkoi paeta kauemmas, ihmisten puhe kuulosti huudolta ja kätöset painoivat vähintään tonnin.

Olen joskus sitäkin miettinyt, että olisiko aivokuume voinut altistaa myös myöhemmälle ahdistuneisuushäiriölle, masennukselle ja lopulta bipolaarihäiriölle, vai tekikö vain jatkuva, välillä lähes hulluksi pelosta ajava koulukiusaamiskuumotus tehtävänsä.

Voi vittu mitä stooreja. Pakko itsekin osallistua parilla.

Lombardin inttitarinan kopio käynyt itsellekin. Santahaminassa jossain vitun ammuntaleirillä olin juurikin tällaisessa taisteluparin kovapanosharjoituksessa, jossa edettiin syöksyillä sun muulla vammailulla ja matkalla räiskittiin janttereita. Innoissani syöksyin aina vuorollani pikkasen kauemmas kuin kaveri, joten loppuvaiheessa olin aika lailla kaveria edellä. Jotenkin sitten tuli kuningasajatus lähteä omalla juoksuvuorollani leikkaamaan kaverin edestä jonkun kiven suojaan. Kuulin kyllä että kaveri kesken juoksuni ampui mutten sen kummemmin tajunnut mitä oli käynyt, kunnes kiven juurelle päästyäni tajusin harjoitusta valvoneen skapparin huutavan naama valkoisena TULI SEIS, TULI SEIS! Kaveri oli ampunut kohti ylösnoussutta maalitaulua, välittämättä siitä että meikäläinen paineli sen minkä kerkesin tulilinjan läpi. Kaverin kertoman mukaan jos olisin ollut hieman nopeampi liikkeissäni, tai kaveri vastaavasti hitaampi liipaisinsormensa kanssa, olisi luoti lävähtänyt kivasti selkään. Skapparin naaman valkoisuudesta, raivosta ja käsien tärinästä päätellen kyseessä taisi tosiaan olla melkoinen läheltä piti-tilanne. Itse en kyllä osannut mitenkään suuttua kaverille, enkä ees kuumottua aluksi, kunhan vaan naureskeltiin että höhö, näitkö kun se oli vihanen, öhöhö, ens kerralla mä tähtään vähän tarkemmin, öhöhöhö. Mutta myöhemmin kyllä iski pienet tärinät päälle.

Tuosta tapahtumasta sai sittemmin kuulla ihan ihme tahoilta kaikenlaisia tornihuhuja, yhden mukaan tämä kaverini olisi ampunut sarjalla ja mä oisin juossut sen sarjan läpi vahingoittumatta, suunnilleen väistellen luodit ku missäkin vitun Matrixissa.

Joskus 13-vuotiaana leikin himassa itseäni 10 vuotta nuoremman pikkubroidini kanssa jotain saatanan hippaa, Juoksin broidia karkuun huoneeseen, ja päätin läväyttää oven äkkiä kiinni ennen kuin pikkuveli kerkeää väliin. Veljeni kuitenkin kerkesi sen verran ujuttamaan päätänsä karmien sisään, että lopputulemana kalautin aivan täysiä ovella pikkuveljeäni päähän. Broidi oli vielä tuohon aikaan juuri sen mittainen, että oven kahva kalahti ihan vitun lujaa sitä otsaan. Tajusin heti että nyt sattu ihan vitusti, tuntu että se ovenkahva oli mennyt sen pään läpi, ja se kyllä tuntu ihan saatanan pahalle.

Helvetinmoinen vekkihän siitä sille otsaan tuli, ja silloin kyllä tuli pienimuotoinen paniikki kun en oikein tiennyt että mitä helvettiä sille oli käynyt ja mitä nyt pitää tehdä, oltiin yksin himassa, ahdisti ku olin vetänyt sitä niin rajusti turpaan ja se vaan itki ja parkui otsa veressä, ovenkahva ja lattiat ja kaikki oli veriroiskeissa. Hain vaan jotain saatanan paperia sille ja mutsille taisin lopulta sit saada hädissäni soitettua, ja kohta joku naapurin täti tuli tsekkaamaan tilanteen ja rauhottamaan meitä molempia. Ei broidille siitä vekkiä ja himmeetä kuhmua pahempaa tullut, mutta mulla kuumottaa ja meinaa kädet täristä vieläkin kun sitä muistelee, se törmäys tuntui niin vitun hirveältä sen ovenkahvan läpi, ja olin ihan varma että olin murtanu siltä kallon ja pelkäsin että se kuolisi.

Olin siinä 10-11-vuotias kun kiikuttelin tutulle naapurin sedälle ahvenia virvelöintireissulta. Tuo ukkeli oli kyllä todella mukava heppu, hieman yksinäinen, mutta aina ystävällinen ja keitteli kaakaot pikkupojalle kun tuli katsomaan koiraa, jolle nuo kalatkin olivat siis menossa.

Pimpottelin ovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koira kuitenkin haukkui, mitä ei koskaan tapahtunut jos isäntä oli kotosalla. Pimpottelin siinä siis aikani ja aloin jo huhuilemaan oven läpi, että onko siellä jokin hätänä. Kun vastausta ei kuulunut, mutta haukkuminen jatkui, päätin laskea kalaämpärini ja kurkistaa postiluukusta. Näky onkin syöpynyt ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni. Mies makaa vessasta puoliksi ulkona n. 4 metriä katselupaikastani katsottuna ilmiselvästikin kuolleena. Olo ei ollut ehkä kuumottava, mutta sellainen puutunut ja turtunut olo levisi nopeasti otsasta ympäri kehoon.

No, juoksin täysillä pihan poikki kotiin ja soitin hätänumeroon, josta paikalle tuli aika nopeasti ambulanssi. Setä oli mennyttä kalua kuten arvelinkin, aivohalvaus oli tappanut. Kerran kävin vielä paikalla, mutta lähdin nopeasti kun miestä ei ollut vielä siirretty. Koira (susikoira muuten) oli aivan vauhkona, eivätkä poliisit meinanneet saada maijan kyytiin, kävin sen rauhoittamassa siinä... Sitten menikin pari viikkoa kuolemaa pohtiessa, kai se oli kehittyvälle mielelle lopulta "hyväkin" kokemus siinä mielessä, että kuolema piti kohdata ja käsitellä.

Mulla on isän kuolemasta hieman samankaltaisia kokemuksia kuin nimimerkki Evilillä.

Vuosi oli -86 ja olin tuolloin 18 vuotias. Olimme silloisen tyttöystäväni kanssa tervehtimässä isoäitiäni kunnes lähdimme ajelemaan kohti Turkua. Taisi olla keskiviikko ilta. Ajomatka kesti tunnin ja siinä puolessa välissä matkaa mulle tuli jotenkin omituinen fiilis. Mainitsin tästä tyttökaverillekin. Helkkarin epätodellinen olo tosiaankin.

No, vein tytön kotiin ja lähdin ajelemaan siitä sitten omaan himaan. Kello oli puoli yksitoista ja keittiössä paloi vielä valo. Tiesin, että äidin pitäisi olla jo nukkumassa kun oli aikainen aamuvuoro edessä. Siellä se äityli sitten istuikin keittiön pöydän ääressä ja kertoi, että isä on saanut aivoverenvuodon ja on nyt sairaalassa koomaan vajonneena. Äiti sanoi, että menisin katsomaan häntä...he olivat eroneet jo vuosia sitten...mutta ajattelin ensin soittaa sairaalaan josko isä olisi vaikka heränyt.

Sain sairaanhoitajan kautta hoitavan lääkärin kiinni joka kertoi, että isä oli menehtynyt noin tunti sitten...juuri silloin kun mulle iski se omituinen fiilis siellä matkalla. Kuumotus oli melkoinen.

Toinen kuumotus asian suhteen tapahtui hautajaisissa kun ruotsin tätini oli vaatinut arkkua pidettäväksi auki enkä tiennyt tätä. Ihmettelin, että mitäs ihmiset jonottavat tuonne kirkon sivuhuoneeseen ja menin katsomaan. Siinä isäni makasi arkussa aivan eri näköisenä ja pää ajeltu kaljuksi kun olivat yrittäneet leikata vielä tuon veren vuodon. Sitten vielä olin yksi kantajista kun äijä laskettiin multiin. Oli siinä tunteiden kirjo 18 -vuotiaalla pojan klopilla ja eritoten...silloin kuumotti.

Niin...isäni oli kuollessaan 41-vuotias eli kaksi vuotta nuorempi mitä meikäläinen nyt.

Vanha Len kirjoitti:

Sain sairaanhoitajan kautta hoitavan lääkärin kiinni joka kertoi, että isä oli menehtynyt noin tunti sitten...juuri silloin kun mulle iski se omituinen fiilis siellä matkalla. Kuumotus oli melkoinen.

Laajenna klikkaamalla

No, vasta jälkikäteen on kuumottanut vähän saman tyylinen tilanne. Oli Vappuaatto ja koulussa oli kuvaamataidon tunti, olin silloin 10v. Tarkoituksena oli tehdä jonkin sortin vappuhattu. Ensi alkuun ajattelin tehdä iloisen kirjavan hatun, koska on vappu, mutta juuri kun olin aloittamassa tekemään sitä, päätinkin tehdä mustan silinterihatun papalle. Mietin, että toivottavasti pappa ei suutu, kun ilonjuhla olisi tarkoitus olla ja musta silinterin sille tein. No, menin kotiin koulupäivän jälkeen ja sain kuulla, että pappa oli juuri noihin kellonaikoihin kuollut, kun tein päätöksen tehdä sen silinterin. Sattumaako?

banaaninviljelijä kirjoitti:

Koko teksti.

Laajenna klikkaamalla

Tuossa olisi melkoinen paikka biisin aiheelle. Iski tuo musta silinterihattu, jonka lapsi väsää isoisälleen. Ballaadi?

Mua kuumotti tämä kertomus.

Evil kirjoitti:

Minä en ole käynyt armeijaa, mutta kovapano-sammuntaa olen harjoittanut paljon. Usein on kuumottanut.

Laajenna klikkaamalla

Auttoiko penisilliini kuitenkin?

Että silleen...

wilco kirjoitti:

Auttoiko penisilliini kuitenkin?

Että silleen...

Laajenna klikkaamalla

Juu, toki. Tosin virtsaputkeen työnnetty pumpulipuikko on vittumaisimpia kokemuksia elämässäni. Silloin kuumotti lisää.

Vanha Len kirjoitti:

Tuossa olisi melkoinen paikka biisin aiheelle. Iski tuo musta silinterihattu, jonka lapsi väsää isoisälleen. Ballaadi?

Laajenna klikkaamalla

Arttu Wiskari voisi tehdä sen, jos Anssi Kela ei ehdi.

Ei heti kuumotuksia ole tullut mutta useampaakin asiaa jälkikäteen miettiessä on kuumottanut, tämä taitaa olla pahin:

Joskus 2002 käytiin Turussa keikalla, sain olla toisen auton kuski. Paikalla olisi ollut yöpyminen järjestetty mutta teki mieli päästä kotiin. Turusta lähtiessä tämä tuntui vielä hyvältä idealta mutta Salon kohdalla eli n 10-30km Turusta alkoi ratissa väsyttämään.
Reissu, n 300km, muuten meni ok mutta Liedenpohjan sillan kohdalla, eli n 30km kotoa, velipoikaa nappaa ratista kiinni ja kysyy "etkö meinaa kääntääkkään". Silloin nauratti että "hehe, nukahdinpa rattiin" mutta näin jälkikäteen hieman kuumottaa ajatella jos velipoikakin olis torkkunut...

Hienoja tarinoita!

Joskus 80-luvun alkupuolella, olisinko ollut 14v, olin SOK:n maatalouspuolen varastolla kesätöissä. Olimme keräilemässä ulovarastossa sadetuslaitteiden putkia ja purin kakkosnelosesta tehtyä putkien kuljetuskehikkoa moottorisahalla kun päätin sahata naulaan ja pienen Stihlin sähkösahan teräketju napsahti poikki. Ketju irtosi ja viuhakti pääni vierestä niin että sen ketjun pää painui viereisen männyn runkoon niin tiukasti, ettemme saaneet sitä käsivoimin irti. Kehänopeus oli siis melkoinen. Pari minuttia ihmettelin tilannetta, sitten oli pakko istua kannolle tupakille kun jalat menivät alta. Monesta sentistä ei ollut kiinni elämä silloin.

Auton kanssa on noita 'hupsista' tilanteita ollut jokunen. Minäkin olen katsonut tuulilasin takaa joskus hirveä melko läheltä. Samaten karhua, tosin tiekarhua. Sivutieltä saatanan lumisena talvena tulli tiekarhu suoraan eteen. Paikka oli sellainen, ettei se karhukuski yksinkertaisesti nähnyt päätielle kunnolla. Painoin jarrua, mutta tuntui, ettei tapahdu mitään, tie oli saatanan liukas. Pientareelta löyti sitten pitoa sen verran, että sain pysäytettyä niin, että auton keula oli osittain tiekarhun alla, en kuitenkaan osunut mihinkään. Kaksi kilometriä myöhemmin joutui pysähtymään bussipysäkille tupakalle, kun jalat löivät loukkua niin, ettei ajamaan pystynyt.

t. hanu

hanu kirjoitti:

Auton kanssa on noita 'hupsista' tilanteita ollut jokunen. Minäkin olen katsonut tuulilasin takaa joskus hirveä melko läheltä.

Laajenna klikkaamalla

Minä olen ajanut yhden hirvikolarin, sellaisena 19-vuotiaana junnuna. Silloisen tyttöystävän kanssa köröteltiin satasta syyspimeällä, tie oli kuiva. Yht'äkkiä sarvipää pompsahti eteen pusikosta. Ehdin väistää jonkin verran, joten otus ei tullut konepellin kautta syliin vaan Sunnyn kylki vain meni ruttuun, katto painui alas ja tuulilasin saimme syliin. Ainoat vammat olivat lopulta lasinsirujen aiheuttamat haavat käsissämme. Hirvi jäi henkiin, pakeni paikalta. Jalat kyllä vispasi kun autosta nousin mällin jälkeen.

Onnettomuuden jälkeen oli hauskaa täytellä vakuutusyhtiölle raporttia.
- Kuka mielestänne on syypää vahinkoon?
- Hirvi.
- Myöntääkö syyllisyytensä?
- En ehtinyt kysyä.

Autotarinoita varmaan riittää tähän ketjuun eniten. Riipastaan oma.

Ehkä 4-5 vuotta sitten oltiin palaamassa vaimon kanssa joulun vietosta iltasella Ouluun. Ajelin moottoritietä pohjoiseen päin 100km/h. Lähestyimme Kajaaniin kääntyvää ramppia ja jo kaukaa näin, että rampilla on jotain häppeninkiä, kun siinä oli autoja pysähtyneenä. Edellä olevat autot näyttivät kuitenkin ohittavan paikan normaalisti myös oikeaa kaistaa, joten en nähnyt tarpeelliseksi itsekkään vaihtaa kaitaa, tai hidastaa vauhtia. Kun olimme melko lähellä rytäskää, huomasin yllätyksekseni, että yksi paikallaan ollut auto rampilla laittoi vilkun päälle ja rupesi kääntämään nokkaansa tielle. Jarruttaa en kerennyt. Vaistomaisesti käänsin varovasti rattia vasemmalle. Auto lähti tietenkin luisuun. Välttääkseni kaiteen käänsin ripeästi oikealle ja siinä auto sitten pyörähti perä menosuuntaan. Auto liukui edelleen kovaa vauhtia kohti meno suuntaan nähden oikeaa penkkaa. Tuossa vaiheessa vaimo huusi hätääntyneenä: Rakastan sinua. Luuli kuulemma sanovansa viimeiset sanansa. Itse katsoin lähestyvää penkkaa sivupeilistäni ja huomasin, että ehkä tässä ei henki mene. Penkka viettää tuossa kohtaa loivasti alas, eikä isoja puita, tai ojaa ole. Luntakin oli vähän. Itse odotin vaan, että kohta sattuu, kun auto lähtee pyörimään. Suureksi yllätykseksi kuitenkin auto vain liukui sivuttain rinteen alas ja pysähtyi. Olo oli erittäin epätodellinen. Nousin autosta ja kävin katsomassa, miten tuosta pääsee pois. Nurmialue näytti suotuisalta ja arvelin, että ajamalla saattaisi onnistua rampille meno. Ja niin kävikin, kiitos vähäisen lumen.

Tuossa tuli suoritettua temppu, jota moni ei ole tehnyt. Siinä vaiheessa, kun kynnettiin kunnolla, ohitimme yhden oikealla kaistalla olleen auton perä edellä. Mitä lie tuossa autossa miettineet. Kukaan ei paikalle jäänyt katsomaan, miten meille kävi. Mielelläni olisin hieman jutustellut tuon moorroritieltä poistuvasta rampista eteemme kääntyneen auton kuskin kanssa.

Ihmeempiä tärinöitä tuo ei jostain syystä aiheuttanut. Oli vaan semmonen voittajan fiilis ja jotenkin rento olo. Kuin olis voittanut jotain. Autokaan ei kärsinyt suuresti. Edestä joku muovi hajos ja vanteet tms kärsi vähäsen. Sopivassa vauhdissa joskus vähän täristi.

Ajojälkeni näkyivät tuossa kohtaa monta viikkoa jälkeenpäin. Lunta ei tullut aikoihin. Pääsi työkaveritkin vielä ihastelemaan reittiä.

Minulla on yksi tarina(monien joukossa), joka liittyy moottoripyöräilyyn ja tyhmyyteen.

Eräällä moottoripyöräajelulla syksyisenä päivänä ystäväni kanssa päädyimme erääseen hiljaiseen kalasatamaan, ihan vain kävimme katsastamassa, mitä tien päästä löytyi.
Ystäväni, > 40v., halusi kokeilla moottoripyörällä ajamista, kun ei ollut siihen mennessä vielä ajanut muilla kaksipyöräisillä kuin polkupyörällä ja mopolla, minulla taasen oli jo kymmenien vuosien kokemus moottoripyöristä.
Hiljainen kalasataman asfalttipiha/laituri, fiilis korkealla, joten totesin, jotta: "Mikä ettei!". Hän kiipesi kuskinpukille ja minä kyytiin opastamaan kytkimen ja kaasun käyttöä ja ennen kuin ehdin paljoa varoitella, kytkin nousi ylös ja kaasu vääntyi pohjaan.
Pyörän eturengas pomppasi ylös ja se suuntautui viettoviivan suuntaisesti kohti merta ja vauhti vain kiihtyi, kun kuski kouristuksenomaisesti puristi kahvoja osaamatta tehdä mitään muuta. Törmäsimme laiturin reunalla sen ainoaan pollariin kymmenien metrien matkalla ja pyörä linkosi meidät kuin katapultista arviolta lähes kymmenen metrin päähän mereen lentäen myös itse veteen.
Muistan vain, kuinka kaikki tuntui niin kovin hiljaiselta ja epätodelliselta siinä ilmalennon aikana ennen kuin kylmä syksyinen merivesi herätti minut todellisuuteen rajulla tavalla. Ponnistelin pintaan ja epätoivoisesti etsin näköyhteyttä ystävääni, joka lähes samalla pulahti pintaan muutaman metrin päästä. Lähdimme uimaan kohti laituria kaikki ajokamppeet, kypärät, ym. päällä, mutta betoninen laiturin seinä ei tarjonnut edes pientä otetta kädelle. Ajattelin apaattisena ja voimakasta syyllisyyttä tuntien: "Oliks tää nyt tässä?" ja tunsin kuinka helppo oli vajota pinnan alle...
Ystäväni töni minua ja huusi kypäränsä sisältä vaimeasti, että meidän pitäisi uida kauempana sivussa olevalle sorarannalle. Uin kömpelösti ja raskaasti jonkin matkan päässä olevalle laituriin kiinnitetyn veneen luo ja totesin, että joko pääsen kipuamaan sen päälle tai hukun ja jotenkin lopulta pääsin kiinnitysköyden avulla puisen kalastajaveneen kannelle ja sain vielä vedettyä ystävänikin sille. Siitä pääsimme lopulta ryömimään laiturille, jossa voimat loppuivat - eikä ketään muuta edelleenkään ollut mailla eikä halmeilla.
Lopulta, märät kamppeet riisuttuani, lähdin katsomaan kalahalliin, olisiko siellä hieman lämpimämpää, jolloin "löysin" kolme työntekijää, jotka olivat hallin sisällä toimistossa täysin tietämättömänä koko episodista - hämmästys oli melkoinen, kun läpimärkä, puolialaston, sekava mies käveli heidän luokseen. Heidän, trukin ja liinojen avulla saimme lopulta nostettua pyöränikin ylös merestä, joka taasen löytyi sen avulla, että toinen takavilkku vielä iski silmää syvyydestä kertoen pyöräni olinpaikan.
Kysyi muuten jonkin verran sinniä sukeltaa takaisin hyiseen mereen ja pujottaa nostoliina pyöräni takarenkaan läpi...

Pyörä oli melkoisesti kärsinyt törmäyksestä ja meni lunastukseen ja kun vakuutusyhtiössä rouva luki onnettomuusselostustani silmät pyöreänä, hän totesi: "Täähän on kuin jostakin elokuvasta..." Silloin jaksoin jo naurahtaa ja myöntää näin olevan.

Minulta meni pitkä aika toipua henkisesti ko. tapauksesta, fyysisiä vammoja olivat vain mojovat mustelmat ja lihaskivut. Asiaa ei yhtään helpottanut, että siinä oli vähällä tulla yhteensä viidestä lapsesta orpoja tuon minun harkitsemattoman toimintani takia. Heräsin alkuun useasti yöllä uneen/tunteeseen, että olin hukkumaisillani.

Eli - kyllä kuumotti ja pitkään - vielä nytkin, kun tätä kirjoitan, tunnen ahdistusta tapahtuneesta...
Kerrottakoon vielä, että ao. ystävälläni on nykyisin oma moottoripyörä, jonka hän hankki omien sanojensa mukaan "terapeuttisista syistä".